VI. HÄTÄ.
Kun komitea, joka oli asetettu tutkimaan sähköhäiriöitä A 15:nteen kuuluvassa hiilivuorikaivoksessa, nousi lentolaivaan, alkoi heti innokas väittely sen jäsenten kesken. Arvoisat vanhat herrat, kaljupäiset kuin munan kuori, olivat olleet äärettömän kiihottuneet, jopa miltei raivoissaan, tultuaan Numero 50000:n puheille.
Oli ennenkuulumatonta, että tämä kuuluisuus oli uskaltanut asettautua vastustamaan heitä, sähkökemian ja kemiatekniikan ensimäisiä miehiä. Ja että hän sitäpaitsi oli pyytänyt tähän tutkimukseen mukaan Henrik 19530:n, tuon suoraan sanoen mitättömän suuruuden, vieläpä erikoisesti toivonut hänen tulevan — se oli todella eriskummallista! Kaiken lisäksi oli Gustajo 25854, Salaisen Viraston vakooja — hänen virkatoverinsa olivat saaneet jo aikoja sitten tietää hänen salaisen ammattinsa — saanut selville, että tämä Henrik ja eräs aivan tuntematon nuorukainen olivat käyneet Henrik 50000:n luona.
Tuon vanhan haaveksijan sanottiin tehneen jonkun erittäin tärkeän löydön! Ja senvuoksi oli Yleinen Virasto päättänyt, ettei nyt kyseessäolevaa tutkimusta saisi tehdä ilman häntä…
Tieteen edustajilla oli kyllä syytä suuttumukseen! Paitsi huhuja ei heille oltu annettu mitään lähempää tietoja tästä salaisesta löydöstä — pitikö tuon salaperäisen vanhuksen nyt ylipäänsä jotain keksiä. Jo ilman sitäkin puhuttiin, enemmän kuin oli sopivaa, A 15:n kuulujen tutkijain puutteellisesta intelligenssistä ja saamattomuudesta.
Ja mitä niin tärkeätä ylipäänsä olikaan sattunut, että heitä häirittiin tärkeästä työstään ja kotoisesta mukavuudestaan? Happipumput olivat olleet käymättä neljännestunnin…
Hyvä… Mikseivät happipumput voisi olla hetken käymättä? Lähinnä se tietysti riippui teknikoista ja konerakentajista, mutta he eivät milloinkaan olleet tahallaan jättäneet velvollisuuksiaan täyttämättä. Ja mistään muusta ei myöskään voinut johtua äskeinen ilmoitus suonivirtojen vähentymisestä…
Henrik 19530 istui nyt todellakin ilmalaivassa vierellään ruskettunut nuori mies, joka näytti heistä enemmän aikakausientakaiselta metsäläiseltä kuin heidän virkatoveriltaan…
"Voin vaikka vannoa, että tunnen tuon nuorukaisen," kuiskasi Gustajo vierellään istuvalle Bernardin 30165:lle. "Salaisen Viraston kirjoissa on hänet merkitty karkulaiseksi." Ja hän siveli pitkää neliskulmaista partaansa hyvin merkitsevästi ja murisi kuin laivan potkuri.
Bernardin taas oli toista mieltä. Hän ei koskaan sopinut samaan kaavaan muitten kanssa. Ulkonäöltään hän muistutti pientä, pahanilkistä apinaa pyöreine kasvoineen. Nytkin asettui hän toiselle kannalle sanoen:
"Varmoista lähteistä tiedän, että hän on kaupunkien Keskus-Senaatin lähettiläs, joka tiedottaa viimeisistä, ikävistä tapahtumista keinotekoisten ravintomenetelmien valmistamisessa. Minä olen kuullut — näillä yksilöillä ei ole kyllä tilaisuutta tutkia tällaisia ilmoituksia, koska he eivät toimi tällä alalla — niin, kuullut, että kysymyksessä on harjoitettu suoranaista pettämistä. B 35:ssä ja N 27:ssä on kieltäydytty vastaanottamasta tätä ravintoa. Rahvas uskoi, ettei se enää voisi ravita ja vaati… uskomatonta!… kasvihedelmistä valmistettua ruokaa!"
"N 27:ssä on alati sattunut sivistysvallankumouksia." Toko 32434 kohautti halveksittavasti harteitaan. "Mutta mitä tulee tähän tuntemattomaan nuoreen, yksilöön, tiedän varmasti, että hän on etevä spesialisti sähkökemian alalla ja saapui tänne eilen D 23:sta. Siitä ei ole epäilystäkään, sillä muutoinhan ei Yleinen Virasto olisi järjestänyt häntä tälle tutkimusretkelle!" Hän vilkaisi ympärilleen kylmin silmäyksin kasvoillaan ilme, josta voi päättää hänen jo ennakolta pitävän täydellisinä idiootteina niitä, jotka uskaltaisivat olla eri mieltä hänen kanssaan.
Mutta hänen lähin naapurinsa, Attila 29336, ei voinut enää sietää toisen kerskailua. Attilalla, sensijaan, että Bernardin muistutti apinaa, oli puolestaan äkäisen sonnin näköinen muoto — löytyihän A 15:n asukkaissa toki kaikkia eri eläinmuotoja! Ollen sähkökemian etevimpiä miehiä oli hän tällä hetkellä todellakin suuttunut, sillä kyseessäoleva nuori mieshän olisi — edellisen puheen mukaan — ollut hänelle voimakas kilpailija.
Hän kohautti ja, sen näköisenä kuin olisi häntä korvennettu hehkuvissa platinatangoissa, kivahti hän, virkatoveriensa tapaan peitetyllä äänellä:
"Se ei ole totta! Tiedänhän minäkin jotain. Minulle on kerrottu, että tämä mies on Salaisen Viraston asiamies. Kuten tietty on Henrik 19530 innokas kulttuurin halveksija. Ja jos hän yrittäisi vallankumousta, olisi tämän miehen tehtävänä saattaa hänet rikollisten vuorityömiesten joukkoon. Kaikki muu on vain verhoa, jolla kaupunkiin estetään pääsemästä mitään vahingollista, jos asia tulisi tunnetuksi."
Toiset neljä nyökkäsivät, nyt sovinnollisina. Salainen rikos… siinäpä oli ehkä jotain, josta voisi olla hyötyä omille asioille. Mutta Gustajo, jolle tällainen selitys tuli yllätyksenä, pysyi vielä epäuskoisena, ja kun virkatoverit kääntyivät hänen puoleensa, jota he pitivät salaisuuksiin perehtyneenä, koetti hän pelastaa omaa arvoaan hämärillä viittauksilta.
Silläaikaa istuivat Henrik ja hänen seuralaisensa, Daniel, hiljaa vieretyksin ja tarkkailivat harmaareunaisia, altaan kiitäviä pilviä. Toissa päivänä olivat he tehneet ilmoituksensa Yleiselle Virastolle, tai oikeammin sanottuna, Daniel oli ilmoittanut eläinten paosta ja vanha tiedemies oli vain liittänyt siihen eräitä tärkeitä huomautuksia ja tieteellisiä selityksiä tapauksen johdosta.
Numero 50000:n ensimäisenä vastauksena oli, ettei tällaisilla ilmoituksilta nyt missään tapauksessa saisi tehdä kansaa levottomaksi. Sensijaan lupasi hän ottaa heidät mukaan hiilikaivoksille tehtävälle tutkimusmatkalle. Sen tuloksista jäisi riippumaan, ryhdyttäisiinkö julkisiin turvallisuustoimenpiteisiin. Miten näihin toimenpiteisiin käytäisiin, sitä ei voinut Numero 50000:kaan kyllä sanoa — keinotekoisesta ravinnosta ei kuitenkaan voitaisi vielä luopua A 15:ssä eikä muuallakaan, eihän ollut luonnollisia eikä muitakaan varastoja olemassa. Henrik kyllä jälleen, vaikka turhaan, huomautti siitä vaarasta, mikä eräänä päivänä voisi johtaa maailman koko tuhoutumiseen, kun ilmantyppeä otettiin niin rajattomat määrät…
Numero 50000 suorastaan kieltäytyi nytkään ajattelemasta sitä, sillä Terveysviraston jokaviikkoinen tiedonanto oli tällä kertaa epäsuotuisine sanomineen kuluttanut hänen hermovoimiaan sen päivän osalta jo kylliksi.
Hänen päänsä oli täynnä sen tuomaa levottomuudentunnetta… niin, että hän vanhan tiedemiehen käynnin loputtua vielä kysyi tältä: "Mihin johtaa tämä ilmahäiriö, kun nyt jo on lukuisia itsemurhatapauksia?"
Henrik kohotti hartioitaan. "Ilma kostaa puolestaan, kunnioitettava yksilö! Asettakaa alkuvoimien häiriytynyt kiertokulku jälleen ennalleen, niin kaikki nämä oireet häviävät!"
Mutta Numero 50000 pudisti päätään. Hän ei tahtonut, ei voinut uskoa, että tämän yhden oppineen ajatus voisi olla oikea vastoin yleistä käsitystä.
"Minä uskon asian olevan autettu sillä, että annamme kerran taas sataa", lohduttelihe hän. "Ja sitten ennenkaikkea hiilisuonet! Minä en todellakaan usko, että kyseessä on muuta kuin onneton sattuma. Mutta joka tapauksessa pyydän, että mikäli mahdollista kaikki osanottajat merkitsevät havainnot tarkkaan muistiin. Muuten en voi täällä virastossa päästä täyteen selvyyteen asiasta."
Näin sanoen oli hän jättänyt heidät.
Ja nyt olivat he matkan alusta asti istuneet punnitsemassa ja tarkoin merkitsemässä muistiin kaikki mahdollisuudet, joita he voisivat esittää Numero 50000:lle todisteiksi tuhoteoriansa puolesta.
Puolipäivän aikana nousivat laivan pohjalta automaattisesti ruokailupöydät, mutta sillaikaa kun muut, nyt taas täydellisesti sovinnossa, nauttivat runsaan aterian, antoivat Henrik ja Daniel jäädä sen melkein koskematta.
Kuumeisin, jännittynein hermoin tuijottivat he sumuiseen pilviverhoon, joka laajana kohosi ilmalaivan ja maan välille. Muutaman kerran kuulivat he syvällä allaan liitävän ja samassa taas tiheään usvaan katoavan petolinnun kirkuvan. Muutoin eivät he kuulleet mitään, paitsi epäselvää, hiljaista koneiden käyntiä ja komitean jäsenten ajoittaista kiihkeätä juttelua.
Daniel ajatteli surulla majaansa kalkkivuorien kielekkeitten varjossa, Jolania, jonka täytyi viettää nämä hetket maailmanunohtamassa yksinäisyydessä… Ladizin maja-asukkaiden lupausta muuttaa myös sinne, ja satoja vaikeuksia, jotka hän matkallaan vielä kohtaisi.
Kuinka halusta hän taas olisikaan onnellisena Jolaninsa kera, kaukana tästä mielettömästä narripelistä, johon hän nyt vielä kerran oli joutunut osalliseksi vain siksi, että hän tahtoi tuoda vanhukselle hänen pyytämänsä tärkeät tiedot…
Vihdoin tunsivat he ilmanvedosta, joka sattui hartioihin ikkunanraoista, että ilmalaiva oli laskeutumassa. He liukuivat valkean pilviverhon läpi, joka ympäröi heidät kuin läpitunkematon pehmeä seinä. Sitten kohosi verho, ruskea, puuton ja vedetön maa syöksyi yhä lähemmäksi näyttäen vihdoin ryntäävän aivan heidän jalkoihinsa.
Hiukan ponnahtaen pysähtyi ilmalaiva.
Henrik ja Daniel jättivät toiset laskeutumaan laivasta ja ottamaan komitean jäseniä vastaan tulleiden vuoriteknikkojen kunnioittavia tervehdyksiä.
Nopein askelin kiiruhtivat he joukosta suoraan työläisten asuntoneliöön. Vanha Robert 780, jonka tapaamiseen Henrik oli pannut toivonsa, oli tosiaankin vielä elossa. Hän tuli pian näkyville ja selitti Henrikille olevansa heti valmis palvelemaan, tunnettuaan hänet.
Valkohapsisina ukkoina näkivät jälleen toisensa nämä kaksi miestä, joista toinen vuosia sitten oli joutunut sattumalta toisen tielle, kun eräs A 15:n kuljetusvirkailija joutui hänen tyrkkäyksestään korkeajännitysvirran uhriksi. Oikeusistuimen psykoloogit eivät Henrikin väliintulosta huolimatta ottaneet uskoakseen tapaturman syytä, vaan tuomittiin mies murhaajana kahden vuoden pakkotyöhön vuorikaivoksen porauskoneeseen ja kaupungin kiroukseen.
Kallioon syöksyvän timanttiporan jylinä teki hänet näinä vuosina miltei kuuroksi, ja kun hänen työaikansa päättyi, jäi hän tänne edelleenkin asumaan, vaikka vanha vuorityö vähän senjälkeen lopetettiinkin.
Hän istui pienessä mökissään, tuli jo varhain ukoksi, oppi melkein täydellisesti seudun kielen ja odotti… ei tiennyt itsekään, mitä…
Mutta kun hän tunsi mitä tarkimmin kaikki vuorikuilut ja sivukäytävät, kysyttiin häneltä usein niissä asioissa neuvoja ja hän totteli sellaisia käskyjä kuin vanha äreä koira.
Sentähden ei häntä nytkään vastustettu, kun hän lyhyin selityksin pyysi molempine vieraineen päästä laskeutumaan kaivokseen nostokoneessa.
Sitäpaitsi kummankin A 15:n asukkaan selvä porvarinumeromerkki poisti kaiken epäilyn. Ja niin ehti ukko seuralaisineen tällä hetkellä työn alla olevaan kaivospohjaan ennen kuin virallisen komitean jäsenet saivat sovituksi siitä, missä järjestyksessä he parhaiten alottaisivat Yleistä Virastoa varten laadittavan pöytäkirjan teon.
Yli 30 vuotta sitten teki muuan S 23:n asukas ihmeellisen keksinnön, jonka kautta vaarallinen hiilenhakkaustyö tuli tarpeettomaksi. Kun barbaarisista vuosisadoista oli kulunut jo niin pitkä aika, olikin tärkeätä osata polttaa kivihiiltä, tuota kallista ainetta. Sitä valmistettiin mitä huolellisimmin johtamalla ilmasähkömenetelmien avulla auringonvaloa… itse maan kivihiilivarastot alkoivatkin vähitellen täydelleen loppua. Ja kivihiilisuonista johtuvat virrat, kuten esim. happipumppuja käyttävät, olivat nykyisin mitä tärkeimmät.
Niinpä olikin totuttu rajoittamaan hiiltä aivan määrättyihin käyttömahdollisuuksiin. Työskentelykin koski vain eräitä suonia, muitten ollessa kaiken varalta säästössä. Ja tämäkin työ erosi kokonaan aikaisemmasta ylimalkaisesta, tuhlaavasta tavasta. Sähkökemiallisia teitä muutettiin vielä raakahiili ylemmässä työkerroksessa kaasuiksi ja kovavirroiksi, jotka putkien ja lankojen kautta johdettiin edelleen. Ja samoinkuin maailmankaupunki A 15:n alla jyrisivät täälläkin vuorenkupeilla koneet, jättiläispyörät ja putkilaitteet.
Häiritsemättä astuivat he nyt kolmisin ohi tämän pauhaavan, räikeää punavaloa hohtavan hornan. Siellä täällä öljyätippuvien metallien, kimaltelevien lasien ja säihkyvien kipunain keskeltä näkyi ihmiskasvoja liekkiaaveita muistuttaen. He olivat rikollisia, jotka täällä Robert 780:n tavoin kärsivät rangaistustaan, työnnettyinä kaupunkien korkeuksista tänne maansisuksen kuumaan yöhön. Viimeisinä aikoina lähetettiin tänne etupäässä vain ammattivarkaita ja murhamiehiä, joitten suhteen ei ollut aivan painavia syitä kovempaan rangaistukseen.
Tästä kaikesta kertoi vanha oppinut nuorelle ystävälleen, joka vaiti kulki hänen vierellään sileäksi rakennetulla kivipohjalla eikä tahtonut oikein uskoa, että he todellakin hengittivät ja puhuivat 1500 metriä tasangon pintaa alempana.
Henrik oli jo ennakolta päättänyt jättää virkatoveriensa tutkittaviksi koneet ja työhuoneiden valaistut ympäristöt. He olivatkin varmaan tyytyväiset tutkiessaan tuota pikaa vain sen, mitä virkailijat rajoitettuihin kokemuksiinsa nojaten esittäisivät heille.
Täällä, sen hän näki heti ensimäisellä silmäyksellä, ei ollut löydettävissä mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Jos oli olemassa jotain, mitä hän hämärästi aavisti, täytyi sen olla jossain muualla, ulkopuolella tämän päivittäin huolellisesti tarkastettavan työn.
Hän seisahtui, tarttui ohjaajaa käsivarteen ja osoitti alaspäin. Mutta ukko pudisti päätään tahtoen käydä edelleen. Henrik ei kuitenkaan päästänyt häntä. Hän veti taskustaan kellastuneen piirroksen ja osoitti paria viivaa, joiden alla oli 19:s pohjayksikkö (1650 metriä).
Samalla näytti hän vanhukselle 50 rahayksikön paperia heiluttaen sitä houkuttelevasti.
Ukko katsoi vihaisesti rahapaperia sekä piirrosta. Sitten silmäsi hän seuralaisiaan. Vihdoin kuiskasi hän vaivoin jonkun sanan:
"Kaikki vettä… pylväät luhistuvat… ei käy päinsä… ei ole ilmaa…"
"Kyllä se käy!" sanoi Henrik rauhallisesti. "Meidän täytyy ainakin yrittää. Hankkikaa meille lamput."
Ukko ei vastannut mitään, mutta näytti asettuvan äänettömään vastarintaan. Viimein työnsi hän molemmat sivuun punaisten kaariliekkien läheisyydestä.
"Tahtoisin kyllä mielelläni…" alkoi hän kömpelönä, "koska te niin haluatte… mutta ilma… höyryt siellä tukehduttavat…"
"Meillä on happilaitteet." Henrik näytti kahta pientä koteloa, joissa riippui kimmoisa putki.
"Teidän täytyy… arvoisat herrat…" ohjaaja ojensi, vastahakoisesti kyllä, käsiään… "Minä olen köyhä."
"Kas tässä. Nyt ohjaatte meitä!"
Robert 780 tuli heti toimeliaaksi. Jättäen heidät seisomaan hän ryömi alhaalla olevaan, pimeään kuiluun, jonka ohi he olivat tulleet aivan huomaamatta. Pitkän ajan kuluttua tuli hän taas näkyviin mukanaan kolme hyvin pientä, keltavaloista lamppua. Hän antoi merkin ja he seurasivat häntä taas.
Hetken kulkivat he vielä sileätä, harmaakivistä pohjaa. Sitten alkoi se aleta ja seinät painuivat lähemmäs toisiaan eivätkä he oikein voineet käydä pystyasennossa. Äkkiä hävisi Robert mutkan taa, jossa tie näyttikin loppuvan. He näkivät hänen nyt mutkan takana odottavan heitä kasvoillaan nyrpeä ilme. Valo täällä oli jo varsin heikko. Nyt hän tarttui Henrikkiin ja lausui:
"Ei kelpaa. Täytyy mennä tuonne alaspäin."
Oppinut riisui nopeasti yltään kirjaillun kaksivärisen viittansa ja Robert ojensi hänelle eräänlaisen nutun, lyhyet housut ja puukengät, jotka hän veti esiin jostain kolosta, minne hän vuosia sitten oli ne omia tarpeitaan varten kätkenyt. Daniel seurasi esimerkkiä, jolloin hänen pukunsa alta tuli näkyviin ladizilaisen maja-asukkaan kova vaatekerta. Senjälkeen otti jokainen lampun ripustaen sen nahkavyöhön. Ukko piilotti hienot vaatteet vuorostaan johonkin pimeään sopukkaan.
Sitten lähtivät he taas.
Hitaasti ryömivät he kuivaa, terävien rapakivien täyttämää pohjaa. Takana kuului vielä koneiden jylinän kaikua. Silloin tällöin kuului jossain seinämän vierellä joku eläin sylkevän, mutta sitten ei enää kuulunut sitäkään.
Ajanmittaa pimeni kokonaan. Lyhtyjen valju, heikko valo värähteli. Sen avulla näkivät he jonkun matkan päässä ikivanhan, laudoista pystytetyn kopintapaisen, joka oli ympäröity neliskulmaisilla tummilla kivillä. Ilma tuli nyt sakeammaksi ja he tunsivat sen olevan täynnä vanhan tomun tuoksua.
Vaieten astuivat he eteenpäin, jälleen aleni polku. Puihin oli kietoutunut tiheätä sienikasvistoa, joka täytyi kulkiessa työntää syrjään kuin verho. Väliin kohtasivat he taas lätäköitä, joista nousi ilkeätä kosteutta.
He tunsivat vaeltavansa aivan loppumattoman pitkän ajan. Ja yhä edelleen aleni tie. Toisinaan höyrysi heitä vastaan kuumaa kuin etelätuuli ja se valoi heidän kasvoihinsa ja käsiinsä kuin pihkaista kautsukkia, ja ne tulivat limaisiksi kuin sammakolla.
Nuori Daniel tunsi inhoa, mutta hän ei uskaltanut sanoa mitään. Hän etenikin kuin kuumeinen ihminen päämäärättömänä ajattomassa yössä.
Lätäkköjä esiintyi yhä tiheämmässä. Siellä täällä oli pystyssä joku puinen merkki muistuttaen kolmikulmien huippua. Sitten pisti louhoksesta esiin kokonainen sienimetsä hienona, porsliininvalkeana kuin juoksussaan pysähtynyt vaahto. Lampun valossa oli se kuin läpinäkyvää mehua, joka värähteli ilmavirrassa.
Kukaan ihminen ei ollut täällä varmaan käynyt pitkiin aikoihin.
Äkkiä loppui tämä tie ja näkyviin tuli alaston vuori. Se näytti kirkkaammalta, ystävällisemmältä. Seinät, katos ja tie, kaikki kimalsi kuin monisärmäinen hopea, täynnä tuhannesti taittunutta valoa. Oli kuin olisi satukuningas muinoin sirottanut tänne tuhansia timantteja.
Ennenkuin he ehtivät selvitä ihastuksestaan pysähdytti heidät opas. Aivan heidän edessään oli musta ahdas kuilu, joka johti pohjakerrakseen ja jonka reunassa näkyivät kapeiden tikapuiden päät! Ukko kiinnitti lampun vyöhönsä ja murahti muutamia sanoja.
"Tikkaat ovat aivan lahot! Varokaa!… Ilma on huonoa… 19:s kerros on kokonaan veden vallassa…" Sitten astui hän ylimmille askelmille ja lähti laskeutumaan täyttäen hartioillaan nelikulmaisen kuilun miltei kokonaan. Osoittamatta hämmästystä seurasi Henrik jälestä. Mutta Daniel seisoi hetken epävarmana ja silmäsi hopeanhohtoista loistoa ympärillään. Ajatus, että hänen pitäisi kavuta tuonne alas, kauhistutti häntä suuresti. Jo sen kuvitteleminen oli salvata hengen. Mutta viimein voitti hän pelkonsa lähtien hitaasti toisten jälkeen.
Vielä kerran valaisivat lamput himmeästi katosta. Vielä kerran säikkyivät lukemattomat kristallit salaperäistä tunnelmaansa hävitäkseen sitten näkyvistä, kenties vuosikausiksi… Kenties ainaiseksi…
Ahtaassa solassa oli ilma raskas ja tukahuttavan kuuma, kuitenkin vailla epämiellyttävää tuoksua. Silmät kiinni eteni Daniel porras portaalta askelmia tunnustellen. Mutta äkkiä loppuivat askelmat. Pelästyneenä aukaisi hän silmänsä. Hän riippui molemmin käsin alimmasta portaasta ja syvällä allaan näki hän himmeää valoa Henrikin lampusta. Hänen korvissaan suhisi ja hän tunsi ohimoillaan äärettömän puristuksen. Hän aivan ähkyi.
"Liu'u alas seipäitä myöten!" Ääni kantautui hänen korviinsa kaukaisena kuin näkymättömän veden kohina.
Hän teki automaattisesti mitä oli käsketty. Liukuminen vei hänen kätensä nilelle kunnes hän tunsi taas pohjan allaan. Samassa huomasi hän jo vierellään Henrikin ja tunsi kuinka lämmin virta huuhtoi hänen polviaan. Kasvoille lehahti lämmin tuuli jostain pimeydestä. Opas nuuhki ympärilleen ja lausui:
"Ilmahan on hyvä, vaikka se muulloin täällä alhaalla on ollut täynnä kaasuja… Se on merkillistä…"
Seisoen aivan Henrikin vieressä tunsi Daniel kuinka tämä hätkähti koko ruumiiltaan. Hän huomasi myös Henrikin keksineen jotain, mutta huumautuneena ei pystynyt toteamaan mitä se oli.
Muutaman minuutin kuluttua Henrik taas pyysi, että matkaa jatkettaisiin.
Danielin mieleen muistui vanha tarina Hadeksesta. Hehän vaelsivat aamuttomassa yössä kuin vainajien haamut! Lethevirran aallot eivät voineet olla kaameampia, synkempiä, kuolleempia kuin tuo ääretön puro, joka mustin aalloin solui heidän editseen!
Eivätkö hekin tässä ikuisen kuoleman piirissä etsineet kuolemaa?…
Miestä joka näyttäisi heille vaelluksen lopun?…
Näytti käyneen yhä pimeämmäksi. Valon sattuessa silmänräpäykseksi seiniin välähti malmiruskeita ja kiiltävän mustia juomuja.
Ohjaaja kopautti niihin kevyesti kuokallaan.
"Kerrostuma alkaa", selitti hän päätään kääntämättä.
Danielissa heräsi äkkiä mielenkiinto. Tällaisilta siis näyttivät jäännökset alkuaikojen palaneista rämemetsistä! Tämä… ainoastaan tämä oli jälellä noista jättiläismäisistä aarnioista, jotka tiheinä, välkkyvinä, tukahduttavine varjoineen olivat heittäytyneet peninkulmittain vajonneille merirannikoille… Varovaisesti, haparoivin käsin liukui hän pitkin kiiltävää kourua. Se oli aivan sileä kuin olisi ollut hiottu. Mutta sitten kohtasi hän esteen, monihaaraisen tiheikön, joka kaareutui ulospäin.
Daniel pysähtyi ja huusi hiljaa Henriklle.
"Mitä tahdot?" Tutkija kääntyi äkkiä ympäri.
"Täällä… Mitä tämä on?… Olisiko se jokin pensasto?"
He valaisivat lampuillaan ihmeellistä kohtaa. Se ei ollut pensasto, se oli kokonainen puunrunko, kasvaen vinosti kerrostumassa. Se, mitä Daniel oli huomannut, oli ruutumaisesti pykälöitynyttä kaarnaa… Alempana näkyi vielä juuren haarakkeita ja ylempää oli hiiltynyt puu katkennut levein siruin kuin myrskyn iskemänä.
"Se on suomuspuu…" selitti Henrik lyhyen tarkastuksen jälkeen.
"Kuinka vanha?"
"Sitä ei voi sanoin lausua… Kun se viheriöitsi, ei ihmistä vielä ollut olemassa, ei imettäväisiä… Vain jättiläishyönteisiä sirppileukoineen, suunnattaman suuria krapueläimiä… Siitä on kenties satojamiljoonia vuosia…"
He lähtivät edelleen, sillä opas alkoi taas mutista. Daniel katsahti vielä kerran jähmettynyttä runkoa ja tunsi taas painostavien ajatuksien ryntäävän päähänsä.
Siinä oli elämän musta aave… Vuoren mustassa sydämessä… Ja kerran oli sekin nähnyt auringon, äärettömän, polttavan kuuman, maailmoja luovan auringon!
Ja jos nyt tulisi tuho, katoaisi hänkin ja viimeiset ihmiset, jotka tiesivät hänen eläneen, katoaisivat hänen kanssaan…
Kuinka mieletöntä… Vain tyhmän ylpeyden tähden…
Daniel ei tuntenut enää ahdistavaa kuumuutta. Häntä puistatti kylmyys.
Kuolema…
Mutta yhä he kulkivat ja kulkivat.
Vihdoin astui ukko erääseen matalaan halkeamaan, joka näytti uhkaavan kokonaan tukehduttaa. Mutta ilma siinä raitistuikin ihmeellisesti, jopa tuntui kuin olisi tuulenhenkikin käynyt.
"Se oli viimeinen tällä tiellä!" Opas näytti tervanmustaan pimeyteen.
"Jos tahdomme päästä järvelle… täytyy jatkaa tästä."
Puolittain liukuen, puolittain syösten ryömi hän matomaisesti eteenpäin ja toiset seurasivat niinhyvin kuin taisivat.
Mutta nyt tuli kuumuus taas melkein sietämättömäksi. Säröinen reunusta, joka oli käden ulottuvilla, näytti olevan vain ohut seinämä, jonka takana hehkui tuli.
Heidän kasvoiltaan juoksi paksu hiki ja koko ruumis oli märkä. Yhä vaivaloisemmin edistyi matka.
"Onko täällä aina ollut näin kuuma?" huusi Henrik ukolle, joka mateli eteenpäin nopeasti ja ihmeteltävän taitavasti.
"Ei näin kuuma… mutta kaasuja… niitä ei kuitenkaan nyt ole enää… varmaankin täytyy jossain olla kaivospalo!" huusi tämä vastaan.
Ääni kuului hyvin hiljaa ja kaukaisena kuin paksujen verhojen takaa.
Suunta kävi yhä enemmän viistoon alas, mutta tilaa ylöspäin ei silti jäänyt sen enempää, vaan päinvastoin. Oli miltei mahdotonta vastustaa painovoimaa, joka raskaana veti jalkoja alas. Tämäntästä täytyi heidän tarttua ulkonemiin käsin ja jaloin estyäkseen suorastaan putoamasta.
Nyt tuli aukko ahtaammaksikin niin että hartiat koskettivat reunamien teräviin särmiin.
Heitä kalvoi jano, sillä ilma, jota he hengittivät, oli sakeata hiilipölyä täynnä ja poltti kurkkua kuin suolapulveri.
Sitten kuulivat he kaukaa kuin rannattomasta ikuisuudesta tasaisen veden putoamisen.
Järven täytyi nyt olla aivan lähellä.
Niin olikin myös ahdas sola jo lopussa.
Lamppujen valo katosi kerrassaan rajattomaan syvyyteen. He voivat taas seistä pystyssä ja kulkeakin hieman kumarassa.
Kuinka hyvää se tekikään!
Tukahuttava ilmanhenki, joka tähän saakka oli heitä seurannut, muuttui äkkiä hehkuvaksi myrskyksi, joka löi heitä vastaan kuin petoeläimen käpälä.
Vesi vyöryi jossain kohisevana putouksena…
Opas pysähtyi rauhattomasti ja tunnusteli ympärilleen epäluuloisesti. Hän asetti kädet päätä vasten ja henkeä pidättäen koetti saada selvää, mitä heidän edessään oli.
Pudistaen päätään lähti hän edelleen.
Henrik, joka astui aivan hänen takanaan, huomasi, että hän kulki nyt paljon varovaisemmin ja valaisi joka askelta ennenkuin uskalsi sen ottaa.
Jossain oli siis vaara…
Tahtomattaan puristuivat hänen sormensa yhteen.
Nyt täytyi se löytyä… jos se ylipäänsä oli löydettävissä… se, mitä hän ei voinut tarkkaan määritellä eikä nimittää.
Ehkei se olisi muuta kuin joku mitätön kaivospalo, joka täällä happirikkaassa ilmassa oli raivonnut jo kauan ja vielä vuosikymmeniä voisi yhä jatkua.
Väsyneenä, sokaistuna, mielessään varma aavistus, että jäisi lopullisesti menehtymään tähän harmaaseen yölliseen maailmaan, tempoutui Daniel toisten jälessä.
Kohina muuttui nyt valtavaksi meluksi. Se nousi ja laski kuin vaahtopäinen jättiaalto, joka peittyi kalliorantoihin.
Henrik ei pysähtynyt. Yhdellä harppauksella oli hän nyt ukon vierellä ja tempasi hänet takasin. Hän ei tiennyt mitään vaarasta, mutta tuolla… kuin punainen tähti… pimeydestä näytti syöksyvän esiin maanalainen lieska!
Henki kurkussa syöksyi Henrik eteenpäin.
Sitten hän seisahtui äkkiä.
Kuumuus oli kohonnut niin nopeasti, että hänen oli miltei mahdotonta enää hengittää, saati kävellä. Hän yski ja puristi nyrkkinsä polttavaa rintaa vasten.
Takanaan oli hän kuulevinaan ihmisten hätähuutoja. Mutta hän ei tiennyt, olivatko ne todella ääniä vai oliko se vain veri, joka patoutui aivoihin ja löi kuin malmikello…
Nyt näki hän tuon punaisen, hohtavan… se ei ollut tulta eikä liekkiä…
Hän ei tiennyt, mitä se oli.
Mutta se täytyi saada selville!
Hitaasti… hitaasti… lyhyin askelin hän sitä lähestyi. Tuolla oli kaareva kallionkieleke… kunpa vain pääsisi sinne! Sieltä voisi nähdä enemmän, yli koko alueen!
Hän ponnisti tahtoaan kuin jännitettyä nuoraa tiukentaen. Ilma oli nyt täydellistä liekkikylpyä ja kuumuus ruoski hänen kasvojaan, käsiään, koko ruumistaan polttaen. Hänestä tuntui kuin syttyisivät vaatteet hänen yllään palamaan. Jokainen hengähdys oli kuin viheltävä huuto, joka tunkeutui kuivilta, janosta ammottavilta huulilta.
Hän ei tiennyt enää, oliko elossakaan…
Nyt saavutti hän kielekkeen.
Kivi hehkui ja poltti hänen sormiaan. Vielä harppaus…
Silloin hän näki…
Tuon, joka punaisessa hämärässä puuskittain kuohuili, täytyi olla järvi. Mutta kirkkaassa tulenvalossa näytti se sulavalta malmilta, sinoberinväriseltä metallilta.
Myrskykö ajoi sitä raivoisiin aallokkoihin… oliko sen pohjalla itse helvetti?…
Paksut höyryt nousivat, kietoutuivat toisiinsa kuin ankarasti kamppaillen ja syöksyivät taas syvyyttä kohti.
Kuinka tämä oli selitettävissä?
Tulivuoriko…?
Oliko vaikeata ajatella johdonmukaisesti tässä polttavassa myrskyssä.
Oliko se palava asfalttijärvi?
Kenties…
Ei sentään… silloinhan se olisi täyttänyt savulla koko vuoren ja tehnyt myös ylemmissä kerroksissa työskentelyn mahdottomaksi!
Voimakas metallituoksu löi häntä vastaan.
Mistä?
Hän ei kyennyt ajattelemaan enää. Puolittain tiedottomana otti hän askeleen takaisin.
Kuvitteliko hän sekavilla aivoillaan… vai tuliko tuo todellakin lähemmäs?…
Jotain nousi järvestä, kuin punainen, kipunoissa loistava pilvi…
Se vieri häntä kohti.
Ei, se ryömi…
Se ryömi maanpintaa myöten… eteenpäin… levisi jo hänen ruumiinsa ympäri.
Henrik, kylmä, peloton tutkija Henrik vaipui polvilleen….
Kuuma kallio poltti hänen ruumistaan kuin olisi poralla kaivettu lihaa. Ähkien hengitti hän kytevää metallituoksua, jota hehkupilvi toi järvestä.
Hän tunsi palavansa, sulavansa, vajoavansa jäljettömiin järven liekkeihin…
Tämä siis oli loppu… hänen maailmansa loppu…
Alkaisi uusi elämä… joka loisi uusia olentoja… tulesta…
Daniel oli uskaltanut jo tulla lähelle. Hän laahasi Henrikin takaisin aina yskivän oppaan luo. Käsivarsillaan kantoivat hänet pois, pois tuosta ihmeellisestä ilmiöstä, joka liikkui eläimen tavoin käsittämättömästi, säihkyttäen punapilvisestä ruumiistaan tähtimäisiä kipunoita.
He olivat kumpikin nähneet sen kauhistuneina.
Ja kun he jo olivat kaukana kielekkeestä laskeneet tajuttoman maahan ja heittäytyneet hänen vierelleen kuin kuolleet kivet väsymyksestä masentuneina, sekä sulkeneet silmänsä punaisen valon vielä kaukaa sinne väikkyessä, näytti se jälleen hiipivän heitä kohti: sinoberinvärinen höyry, olennoksi pyöriytyneenä… ja siitä erosi yhä useampia sellaisia. Ne murtautuivat seinämiin ja levisivät ojennetuin käsivarsin ympäri harmaan vuoriston.
Ja Danielista tuntui kuin olisivat he itse viimeisiä eloonjääneitä olentoja lukemattomista olleista. Lihallisen elämän aika oli mennyt — alkoi tulen aikakausi…
Viiltävä kylmyys, joka ilman kuumuudesta huolimatta sai nuorukaisen hampaat kalisemaan, herätti hänet tästä todellisuuden ja näkyjen kauheasta sekavuudesta.
Hiljaa kumartui hän Henrikin ylitse, jonka kasvot näyttivät kellervässä lampunvalossa kuolleilta, kelmeiltä, täynnä vihervää varjoa. Hän kuitenkin hengitti hiljaa, säännöttömästi, samaten kuin heidän ohjaajansakin, joka makasi vierellä säikähtäneen näköisenä.
Suurella vaivalla sai Daniel heidät hereille. Oli kuin he olisivat kaatuneet voimakkaan myrkyn vaikutuksesta, sillä he voivat tuskin aukaista silmäluomia, kohota seisaalleen ja tulla järkiinsä.
Viimein kumminkin palasi Henrikin muisti. Se näkyi selvään hänen silmistään, joita hän varjosti kädenselällä.
"Se on nyt jo ohi!" kuiskasi Daniel hänelle. "Me olemme kantaneet teidät takaisin, Robert ja minä." Oppinut mietti huomatakseen, että hän nyt todella oli turvassa. Se vaati häneltä melkoista ponnistusta, ja vasta kulaus alkonia herätti huumautuneen tajunnan täysin vireille.
Mutta pianpa hän olikin sitte entisellään ja aivan täysissä voimissa.
Hän tarttui Robertiin, pudisteli ja työnteli yhä nukuksissa olevaa.
Heidänhän täytyi päästä pois täältä!
Joka silmänräpäys saattoivat liekit levitä tänne, saattoi hehkuva pilviolento irroittautua kalliosta.
Kuolema vaani heitä; oli käsittämätöntä, että he vielä olivat hengissä…
Sitten… vihdoin… pääsivät he lähtemään takaisin.
Vähitellen katosi sysäyksittäin kuultu jyrinä ja jälleen ympäröi heidät ikivanha hiljaiselo, jossa kuului vain hiljaa hiiliseiniä vastaan lorisevan veden juoksu.
Lyhyin, nopein harppauksin kiiruhtivat he eteenpäin.
"Sinä myös näit sen?" kuiskasi Henrik Danielille.
"Näin, mitä se oli?"
"En tiedä. Tällaista ei tunneta lainkaan."
"Ja se tulee meidät tappamaan?…"
… tappamaan… vastasi kaiku synkästi, melkein kuulumattomasti kohoavasta seinämästä kuin joku kolmas ääni.
Kumpikin vaikeni.
Mutta he eivät kestäneet pitkään tätä ahdistavaa hiljaisuutta. Daniel aloitti uudelleen:
"Se on kaameata… en ole eläissäni nähnyt mitään niin hirveätä!… Luuletteko, että se voitaisiin pysähdyttää tänne alas… estää levenemästä…?"
"En tiedä, hyödyttävätkö esteet enää mitään. Se tulee luomaan itse omat elämänmahdollisuutensa. On meidän syymme, että se on olemassa… Nyt ei sen tarvitse pelätä meitä enää…"
"Te siis luulette…"
"Minä aavistan sen!"
Jälleen vaikenivat he.
Seinät kostuivat suuresta vesitulvasta. He kapusivat pienempien kukkulain juurelle ja kaikkialla virtasi ja tippui vesi.
Robert kulki entistä nopeammin.
Hän tiesi, että syöksymisen vaara oli täällä suurempi kuin tähän asti. Mutta toinen tie, jota he olivat laskeutuneet tänne, oli kaltevuutensa ja sileytensä kautta paljon hitaampi nousta. Ja jos he vaan nopeasti pääsisivät kukkulajonon huipulle, olisi vaara ohitse.
Vaivaloisin, epävarmoin askelin seurasivat toiset häntä. Vielä kohisi vesi heidän päässään, vielä poltti ihoa sietämätön kuumuus. Daniel ei voinut olla taivuttamatta ruumistaan ja kostuttamatta palavaa kurkkuaan vedellä. Vesi maistui hirveän pahalle ja kitkerälle, mutta janontuska oli vahvempi kuin maun epämiellyttävyys.
Nyt kohosi tie.
Virrat mataloituivat ja mustat seinät tulivat kuivemmiksi.
Hädän ja kalvavan kaipauksen täyttämänä odotti Daniel vain sitä, että joka askeleella joku irtautuva hiilimöhkäle tai katoksenkivi syöksyisi heidän päälleen. Hän ei uskaltanut toivoa, että heidän onnistuisi päästä takaisin täysin vahingoittumattomina.
Äkkiä töyttäsi hän Henrikkiin, joka näennäisesti aivan suotta oli seisahtunut kesken käyntiä.
"Mikä teidän on?" kysyi hän hätääntyen.
Mutta toinen ei vastannut. Hän ei näyttänyt kuulleenkaan kysymystä.
Sitten hän yhtäkkiä huudahti. Sanat tulivat kuin nuijan iskut:
"Nyt sen tiedän!… Se on rautaa, se voi olla ainoastaan rautaa… kenties kolloidrautaa suurine molekyyleineen… Siitä tämä kuumuus! Siitä happi! Vain rauta jättää hapen ilmaan! Siis täälläkin seuraukset typenhaaskauksesta. Sielläkin oli rautaa, todennäköisesti mitä hienoimmin jakautuneena, kallioissa, ja se alkoi palaa, kun ilmaoxygeni vapautui typestä… se sytytti järven, joka nähtävästi oli täynnä liuonnutta rautaruostetta… Siitä myös johtui muutos… raudan ja oxygenin yltynyt kiertokulku… Jonkunverran siitä pääsi luonnollisesti myös ylempiin kerroksiin… käänsi sähkövirrat ja aiheutti häiriön… Nyt ymmärrän minä kaiken… Ja se on vielä vaarallisempi kuin olen ajatellutkaan!… Sanomattoman paljon vaarallisempi!"
Sanat tulivat yhtenä ryöppynä. Mustat hikikarpalot juoksivat nokisilla poskilla. Kuin raivoava puhui hän kohottaen nyrkkinsä kohti alempaa, synkkää holvia päänsä yläpuolella.
Turhaan keskeytti Daniel hänet kysymyksillään, turhaan mutisi opas käsittämättömiä varotuksiaan.
Löytö oli vaikuttanut Henrikiin niin pelottavasti, että hän ei voinut muuta kuin huutaa ääneen, ikäänkuin kauheassa tuskassa.
Jos Gustajo olisi nyt ollut täällä, niin paljain käsin olisi Henrik tehnyt hänestä selvän! Pahaksi murharaivoiseksi eläimeksi olivat he tehneet hänet, he, jotka olivat johtaneet hänet, ja vain hänet yksin, kohtaamaan pahimman, näkemään syyn romahduksen, jota hän kuitenkaan ei voinut auttaa… ei saanut auttaa heidän typeryytensä tähden!
Mutta nyt tahtoi hän puhua… ei, jyristä… pauhata… huutaa heidät hereille helppohintaisesta, tyhmästä turvallisuudestaan!
Tämä päätös sai hänet taas järkiinsä.
Ja samalla tuli hän myös tietoisuuteen vaarasta, jota vastaan he tähän silmänräpäykseen asti olivat olleet sokeita ja voimattomia.
Hän katsahti ympärilleen ja kohtasi Danielin kalpeat, liikutetut kasvot, joka leimuvin pelästynein silmin tuijotti häneen. Sitten vilkaisi hän Robertiin.
Nuo molemmat olivat olleet sillä rajalla, missä ihmiseltä kysytään rohkeutta. Ja molemmat olivat korvaamattomat hänelle ja hänen työlleen, niinkuin hän itse oli korvaamaton kansalaistensa ehkä vielä mahdolliselle pelastamiselle! Robert 780:lle ei saisi mitään tapahtua, sillä hän tiesi tarkkaan tien, jota myöten heidän piti päästä ylös. Ei myöskään Danielille, sillä hänhän oli ainoa jäävi, lahjomaton todistaja, joka voi valaista sitä ennenkuulumatonta ihmettä, joka alhaalla vuoren pimeässä sydämessä kasvoi ja edelleen lisääntyi.
Hänen täytyi hillitä itsensä.
Ystävällisin, kehoittavin sanoin lähti hän heidän kanssaan jatkamaan matkaa.
Hän paloi nyt jo halusta saada jälleen nousta ilmalaivaan…
Nyt seurasivat taas portaat, huimaavan korkeat, läpilahonnein, joka kosketuksella vaarallisesti natisevin askelmin. Mutta he kaikki olivat jo olleet sellaisissa vaaroissa, että he tuskin sitä huomasivat. Henrikin kuumeinen into virkisti ja kiihotti heitäkin.
Jälleen alempia, mustia käytäviä, joitten läpi heidän oli kiidettävä kuin käärmeiden. Jälleen portaat.
Käsiä pakotti. Polvet horjahtelivat ja tahtoivat vallan pettää. Tuskaisesti työskentelivät keuhkot paksua, kuumapölyistä ilmaa puhdistaessaan.
Jo pääsi Henrikiltä ihmettelyn huuto. Mitä oli tuolla heidän yllään kaareutuva tuhansin kristallein välkkyvä valo, sen hän heti tunsi. Sehän oli käytävä, josta he olivat laskeutuneet 19:nnen kerroksen pohjalle. Nyt ei siis enää ollut pitkältä.
Ja kuitenkin matelivat minuutit kovin hitaasti. Vielä oli edessä tiheitä pensastoja, vielä lammikoita ja sivuseinämiä.
Mutta suossa… niin todellakin… oli jo ensimäinen kieleke!
Ohi mentäessä haki Robert kätkemänsä vaatteet, mutta Danielilla ja Henrikillä ei ollut aikaa nyt niihin pukeutua. Se olisi paljon parempi tehdä vasta varsin tarpeellisen lämpimän kylvyn jälkeen.
Nyt kuului jo valtavien pyöräkoneiden jyrinä. He riensivät yhä nopeammin ja heidän ohitseen vilahteli jo ihmishaamuja sinne tänne.
Pian oli päästy pois kaivoksesta.
Sievässä, viihtyisässä salissa, missä virkailijat viettivät vapaahetkensä, oli vielä koolla komitea, pohtimassa innokkaasti eri näkökantoja.
Avonaisesta ikkunasta, josta valo loisti tielle, kantautui yksityisiä, kiivaampia puheita heidän kuuluvilleen.
"… poistuu vika, kun etumaiset moottorit varustetaan kaksinkertaisella kupukatolla!" kuului Bernardinin korkea, vihainen ääni. "Ivan 26382, joka oli René 39272:n oppilas, ei ole tuntenut koneistoa tarkkaan."
Ja Toko 32434 selitti puolestaan: "Minä taas olen tullut siihen vakaumukseen, että vika on palloalustassa, joka on ylemmän dynamon vasemmalla puolella…"
Henrik purasi huultaan. Hän naurahti hiljaa, ja he poistuivat ikkunan luota.
Muutamaa minuuttia myöhemmin astuivat he valaistuun huoneeseen.