VII. TOIVO.
"Ryömivä, punainen pilvikö?" kysyi Alfred uskomattomana vielä kerran ystävältään Danielilta, joka seisoi hänen edessään matkavalmiina.
"En tiedä… niin uskon ja ajattelen… voisin vannoa nähneeni sen."
"Aivan varmaan erehdyt. Vuorikaivoksessa 1650 metriä maan alla ei ole mitään pilviä, se täytyy sinun kai uskoa!" Ja huvitettuna naurahti Alfred toiselle.
Daniel kohautti harteitaan. Siitä asti kun he eilen olivat saapuneet maailmankaupunki A 15:een, olivat kauheat muistot risteilleet hänen päässään, niin ettei hän voinut enää erottaa todellista epätodellisesta.
Henrik ei voinut tai ei tahtonut auttaa häntä. Tehtyään ilmoituksensa oli hän sulkeutunut laboratorioon, josta vasta tänään oli tullut lähettämään nuorta seuralaistaan muutamin kiireisin sanoin matkalle Ladiziin. Sitten oli hän taas poistunut, kaiketi Numero 50000:n luo, niin arvelivat ainakin ystävykset.
Ja nyt piti Danielin taas lähteä tästä maailmankaupungin meluavasta, kohisevasta erämaasta.
Sitä ennen halusi hän kuitenkin vielä puhua Alfredille yhteenvetonsa ihmeellisistä muistoistaan, Ja kellepä muullekaan hän olisi voinut kertoa. Vaikeneminen taas oli hänelle liian raskasta.
Mutta tuo nuori oppinut ei uskonut häntä lainkaan!
"Sinä et saa tulla sairaaksi, Daniel!" aloitti Alfred ystävällisesti.
"On näet tosiaankin seikkoja, jotka saattavat tehdä hermoille kepposia.
Ja kun sinun aivorakenteesikaan…"
"Mutta onhan Henrik myös nähnyt sen! Se tuli häntä kohti raskaasti kuin elefantti… Me kannoimme hänet takaisin… opas ja minä… En voi sitä saada enää mielestäni!" Ja hän siveli otsaansa surullisena.
Alfred katsoi häntä tarkkaan.
"Henrik huolestuttaa minua jo kyllin ilman tätäkin! Sinä menet pois… ja sinä olet aina suonut hänelle hyvää: voin siis puhua sinun kanssasi. Minä uskon tosiaan näiden havaintojen käyneen raskaasti hänen hermoilleen…"
"Sinä siis luulet hänen… tulleen sekapäiseksi… ja minun tietysti myös?! Olisinpa onnellinen, jos itsekin tietäisin varmuuden! Se oli tosiaan hirveätä… kauheata… sen sanon sinulle…"
"Sitä se varmaankin oli… No, mutta mitä sitten? — Mitäs sinä halaat, Helios?" samassa Alfred kääntyi keskenkasvuisen pojan puoleen, joka pienellä autinollaan saapui laboratorioon, nuorilla kasvoillaan ilme, joka osoitti sekä pelästystä että uteliaisuutta.
Täytyi olla jotain tavatonta, joka oli niin poikaan vaikuttanut, sillä muutoin oli Helios hiljainen ja tasainen. Hän oli vanhan oppilaan lähettinä.
"Niin, mikä asiana?" kysyi Alfred huolekkaasti. Opettaja… eihän mikään onnettomuus vaan olisi häntä kohdannut!
Nuorukainen ponnistihe sanoakseen asiansa oikeassa järjestyksessä:
"Tuolla alhaalla… ilmoitustauluilla… luin juuri itse… Siellä on suuri joukko kansaa… Niin, se on radiosanoma maailmankaupunki F 24:stä…"
"Sanoma?… No kerro pian!"
"On huomattu… järvi, joka on sen läheisyydessä… taloista on voitu se nähdä kaukoputkilla… se on viime aikoina tullut… punaiseksi… ja paksuihin usviin. Siitä ei ole vielä enempää välitetty, mutta nyt… vedestä nousee punaisia… pieniä punaisia pilviä… jotka vyöryvät ympäri rantojen!"
Hän keskeytti hengästyneenä.
Miehet katsahtivat toistensa kalpeisiin kasvoihin.
Daniel virkkoi oudolla, käheällä äänellä:
"Se on samaa kuin siellä, alhaalla vuorikaivoksessa. Minä lähden
Jolanin luo…"
"Mutta Alfred tarttui kiihkeästi hänen viittaansa ja pidätti hänet.
"Ei… jää tänne! Vain silmänräpäykseksi! Minä ymmärrän nyt… Mutta sittenkin… onko se ajateltavissa? Pyydän, kerrohan vielä kerran, aivan tarkkaan!"
"Tietääkö arvoisa herra jotain lähempää?… Kansalaiset tuolla ovat aivan suunniltaan!" uskalsi poika pistää väliin.
Alfred koetti hillitä itseään.
"Ei, Helios, hän ei tiedä… se koskee jotain muuta… Mutta mene nyt vielä alas ja koeta saada tarkempia tietoja. Ota huomioon kaikki, mitä he puhuvat!"
Poika nyökkäsi, käänsi autinonsa ja kiiti pois, palaen uteliaisuutta.
Hetkeksi vaikenivat ystävykset.
Sitten sanoi Daniel: "Enempää en osaa sinulle kertoa. Sen mitä tiedän, olen jo sanonut. Mutta älä pidätä minua enää, minun täytyy päästä kotiin Jolanin luokse… ennenkuin onnettomuus yltää sinnekin!"
Alfred risti kätensä tuskaisena.
"Mitä minun tulee tehdä? Mitä minun tulee tehdä?"
"Tule minun mukanani. Pakene! Aavistan, että se on parasta. Tai ellet nyt voi lähteä… taloni ylhäällä kallioilla on joka hetki valmiina sinua varten."
"Ilman opettajaani en lähde! Ja ilman… ilman Ainea!"
Hän kätki häveliäästi pään käsiinsä.
"Rakastat siis häntä… Ota hänet mukaasi, niinkuin minä otin Jolanin!"
"Et tiedä sitä… hän menee avioliittoon Marianin kanssa!"
"Sano siis hänelle… ehkä…"
Alfred ponnahti pystyyn. Hänen silmänsä loistivat.
"Niin, minä sanon sen hänelle… Nyt ei auta enää vaieta! Tänään… huomenna… eräänä päivänä voi alkaa täälläkin… Mene, älä hukkaa aikaasi! Tervehdä Jolania… Jos onnistun, tulemme mekin. Tulemme Aine mukanamme…"
Ja kuin riivattu tempasi hän ystävänsä mukaansa hissiin… ja sitte alas kadulle, jossa he nopeasti erosivat.
Kiitäessään talojen vieritse autinollaan ei Alfred ajatellut edes sitä, miten hän valitsisi sanansa ja kuinka hän selittäisi kaiken tälle vieraalle, ylpeälle neidolle. Häntä vain ajoi tämän luokse voimakas tunne, joka ei antanut harkinnalle aikaa. Mitään muuta hän ei tiennyt!
Vain vaivoin onnistui hänen muutamissa kohdissa kääntää ohjausvipua viimeisessä silmänräpäyksessä niin ettei hän syöksynyt suoraan suureen ihmisjoukkoon, joka yhä laajeni ilmoitustaulujen edustoilla ja miltei sulki kokonaan leveät kadut. Mutta hän ei huomannut hämmästyneitä, pelästyneitä kasvoja, ei kuullut tuskaisia ja uteliaita huutoja ja puheita, hän vaan ajoi… ajoi eteenpäin alla kirkkaan, säälimättömän sinisen päivän…
Voimakas ilmavirta syöksyi häntä vastaan, hänen hiuksensa liehuivat kilpaa viitan liepeitten kanssa.
Jostain kadunnurkkauksesta kuuli hän äänekkään huudon! "Haaveksija! Hän karkaa! Salainen Virasto! Salainen Virasto on hälyytettävä!" Mutta hän ei välittänyt huudosta, vaan kiihdytti yhä vauhtia kuin pakenisi hän tulvivaa laavavirtaa…
Numero 50000:n talossa sai hän pyydellä kauvan ennenkuin hänet ohjattiin Ainen luokse.
Vasta hänen ovensa edessä juolahti hänen mieleensä, että hänenhän täytyisi selittää tämä vimmattu, tavaton käytöksensä.
Kun hän vihdoin seisoi neidon edessä yhä vielä hengästyneenä mielettömästä vauhdista, tapaili hän sanoja kuten äskeinen Helios-poika.
Aine loikoi leveässä sohvassa aivan patjojen peittämänä. Hän oli viime päivinä ollut heikkona. Oli havaittu, että hänen terveyttään uhkasi joku sielullinen häiriö, mutta lääkärille hän oli selittänyt, ettei hän ollut kokenut mitään kiihtymistä tai surua.
Joka tapauksessa oli häntä kielletty nousemasta ja siten makasi hän nyt hieman raukeana, mutta ilman mitään kipuja, pehmeällä vihertävällä silkkivuoteella, jolla hänen valkeat kasvonsa hohtivat kuin vesiruusu.
Ovessa oleva kuvailmoittaja oli näyttänyt hänelle Alfredin kiihoittuneet kasvot. Nyt kun Alfred seisoi hänen edessään, katsoi hän häntä uteliaasti viileillä, loistavilla silmillään, joihin vuoteen silkki heijasteli värikkäästi.
"Olkaa hyvä…" Hän viittasi kuultavalla kädellään erääseen korkeaan patjatuoliin.
Alfred oli jo jonkun verran saanut takaisin tavallista mielenmalttiaan. Sekavina vilisivät vielä hänen tunteensa kuumassa palossa, rakkaus, kaipaus, huoli ja varovaisuus, mutta hän uskalsi jo kuitenkin puhua.
"Te ette tietenkään ymmärrä… Ettekä voi ajatella… miksi minä näin olen tunkeutunut tänne. Pyydän, että suotte minulle anteeksi… Minä en uskalla edes jättää autinoani… Mutta minulla on teille äärettömän tärkeää sanottavaa. Sallikaa siis… Vain pari minuuttia, ja te ymmärrätte kyllä heti…" Ja hän siveli otsaansa vapisevin käsin.
Aine ei vastannut, vaan katsoi häneen odottavin silmin, jotka hohtivat kuin hiotut timantit.
Alfred jatkoi:
"Kaikilla kaduilla on julkaistu sähkösanoma… F 24:stä… Huomiosta, joka siellä on tehty. Erään järven rannalla, joka jo jonkun aikaa on punertunut, vyöryy pilviä… Pieniä, punaisia pilviä, jotka nousevat vedestä…"
Hän keskeytti, mutta Aine ei vieläkään vastannut. Hän vain näytti ihmettelevän miksi Alfred oli tullut kertomaan tätä hänelle.
Alfred aavisti kauniin neidon ajatuksen. Hän käsitti kuinka järjettömältä Ainesta täytyikään tuntua koko hänen käyttäytymisensä. Kiireisin, vuolain sanoin, ikäänkuin peläten, että joku näkymätön kolmas joka minuutti osoittaisi hänet ulos ovesta, ennenkuin hän ehtisi selittää kaikkia, aloitti hän uudestaan:
"Mitä tähän asti olen sanonut, sen tietävät kaikki. Mutta mitä nyt seuraa, siitä ei kahta ihmistä lukuunottamatta tiedä koko kaupungissa, ehkei koko maailmassa muut kuin minä yksin! Ja senvuoksi olen minä täällä… Koska minä… mutta siitä en tahdo nyt puhua! Siispä… Eräs, jonka hyvin tunnen, ja eräs, joka on ystäväni, kävivät kaksi päivää sitten hiilivuorikaivoksessa, joka kuuluu A 15:lle. He laskeutuivat aivan alas… Ja siellä he kohtasivat aivan samanlaisen hehkuvan järven… Ja samallaisia punaisia ryömiviä pilviä. Pilvetkin hehkuivat kuumina ja uhkasivat toista heistä niin, että hän oli vähällä palaa… Ja minä tiedän — tiesin sen jo joku aika sitten, mutta en vain halunnut tietää! En puhunut mitään… Minun olisi kuitenkin pitänyt puhua… tiedän, että koko ihmiskunta kaikkine maailmankaupunkeineen on uhattu…
"Nämä ilmiöt ovat vain ensimäisiä merkkejä. Tännekin ne tulevat… niinkuin ne nyt lähestyvät F 24:sta. Ne hävittävät kaiken, niille ei voida mitään! Mutta ennenkuin on myöhäistä… minä pyydän teitä, Aine, paetkaa! Jos te tahdotte, jos te luotatte minuun, vien teidät sinne, minne tuho ei tule!…
"Ennenkuin täällä kaupungissa puhkeaa sekasorto… epätoivo… ja nälkä… minä pyydän teitä…"
Hän keskeytti hengästyneenä. Jos hän olisi uskaltanut, olisi hän heittäytynyt hänen jalkoihinsa saadakseen hänet uskomaan, että hän tahtoi pelastaa hänet.
Kiihtymyksessään ja surussaan tunsi hän Ainen katseen polttavan itseään. Sitten kuuli hän hänen äänensäkin, hiljaisen, hieman väsyneen äänensä:
"Mitä te oikein tahdotte minusta? Minähän tuskin tunnen teidät!"
"Aina siitä asti kuin olen tiennyt nämä seikat…" nyt oli kuin olisi puhunut vain hänen harras kielensä ja hän itse oli kuunnellut — "olen ajatellut ainoastaan sitä kuinka voisin pelastaa teidät… Ja aina tähän asti… olen ajatellut vain teitä…"
"Te… minua…"
"Minä tiedän, te sanotte edelleen, että ette minua edes tunne… tai vain hyvin vähän. Mutta minä… minä en tiedä mitään muuta kuin teidät… eihän ole väärin, että minä ajattelen teitä, en ole teitä milloinkaan vaivannut… ja nyt minä tahdon pelastaa teidät!"
Aine katsoi häntä hetken. Hänen äänensä tulinen sävy vaati vastaamaan.
Sentähden virkahti hän:
"Minä menen naimisiin… Marian 27974:n kanssa."
Alfred taivutti päänsä. Hänen tuskainen äänensä oli painunut:
"Minä tiedän… tiesin sen sanomattakin. Mutta se ei tee mitään! En ole koskaan ajatellut, että te… minä en vaan voi nähdä teidän tuhoutuvan… siinä kaikki!"
Aine oli vaiti ja katsoi häneen hämillään. Hänen mieleensä muistui satu, vanha satu prinssistä, joka vapautti kuninkaantyttären suuresta vaarasta. Sellaista voi siis olla todellisuudessakin! Sellaista voitiin elää… elää A 15:ssä?
Ja ihmeellisessä haavemaisessa kaipauksessaan, joka valtasi hänet kuin suloinen tuoksu, unohti hän kokonaan, että kysymys oli vaaroista, häviöstä ja kuolemasta. Vasta Alfredin ääni herätti hänet jälleen tajuntaan.
"Eikö totta, Aine, te olette ajatellut sitä! Te tulette kanssani! — Te ette pidä minua valehtelijana… tai haaveksijana…"
Uni särkyi kuin kultainen lanka.
"En tiedä, mitä teen", sanoi neito epävarmasti. "On vaikeata uskoa kaikkea tätä, mitä olette kertonut. Eikö isäni pitäisi ensimäisenä tietää siitä… ja Marianin?"
"Teidän isänne tietää sen varmasti."
"Minä menen Marianin kanssa naimisiin", jatkoi tyttö itsepäisen lapsen tavoin. "Jos vaara uhkaa, tietää hän luonnollisesti, mitä on tehtävä. Hänhän on sangen viisas…"
Hänen sanansa olivat Alfredista kuin kylmä sade. Hän tunsi nyt suurta vihaa Mariania kohtaan.
"Marian ei aavista mitään", alkoi hän jälleen selittää, "ja mitä hän voisi saada tietää, olisi parhaassa tapauksessa vain murto-osa siitä, mitä minä tiedän. Sellaisissa asioissa ei ajattelut auta mitään. Ja hän ei usko niitä. Kun ollaan niin pitkällä, täytyy meidän pelastaa hänetkin sensijaan että hän pelastaisi muita."
"Minä en ajattele asiaa niin."
"Tehkää, Aine, niinkuin vieras teitä neuvoo! Te olette niin kaunis… niin hento… Te ette voi kestää sadattaosaa siitä, mitä tulee tapahtumaan… minkä täytyy tapahtua! Säälikää itseänne!"
"Minä olen hyvin väsynyt… kenties… kuolenkin sitten…" Aine sulki silmänsä. Hänen valkeat poskensa olivat yhä kalvenneet, ne olivat kuin läpikuultavaa helmikorua.
Sitten aukaisi hän vielä silmäluomensa.
"Jos jotain tapahtuu… menkää Marianin luokse! Ei, hän tulee aivan pian tänne… Sanokaa hänelle…"
Hänen kalpeat kasvonsa vaipuivat sivulle. Huuletkin olivat nyt kelmeät, ja vain läpinäkyväin silmäluomien kautta heijastui silmien kirkkaus.
Hän hengitti hiljaa ja verkalleen. Höllästi kuin riippuva helmiketju lepäsivät hänen kätensä vihreän silkin poimuissa.
Alfred huomasi hänen nukahtaneen.
Mutta hän näki myös, että hän oli todellakin sairas, sairas niinkuin tuona iltana keinotekoiset kukat, jotka hitaasti kuolivat hänen silmiensä edessä.
Eikö hän ollut veretön kuin kuihtuvat liljat?
Varovasti kumartui Alfred hänen ylitseen.
Halu temmata hänet syliinsä ja viedä mukanaan valtasi hänet äkkiä niin voimakkaana, että hänen oli vaikeata torjua sitä.
Kukapa sen tiesi… hän oli niin herkkä ja äärettömän hienostunut — ehkäpä hän tunsi jo alkua ilmahäiriöistä? Ehkä hän tuhoutuisi jo ennen varsinaista onnettomuutta? Mitä pitäisi tehdä?
Hän teki jonkinlaisen hämärän päätöksen jäädä odottamaan Mariania. Se voisi olla kyllä epähienoa ja kiellettyä tässä seurapiirissä — mutta mitäpä siitä! Äkillisellä kauhulla havaitsi hän itsekin, kuinka perin yhdentekevää se nyt hänelle olikaan!
Hänhän tahtoisi kuitenkin, jos vain tuo toinen auttaisi häntä, pelastaa
Ainen!
Hän läksi hiljaa huoneesta ja istuutui etuhuoneessa eräälle patjatuolille.
Täällä voisi hän aivan hyvin tavata Marianin.
Huoneen täydellinen hiljaisuus painosti häntä. Hän istui puoliksi suljetuin silmin ja yhteenpuristetuin huulin ja naputteli sormillaan hermostuneesti autinonsa ohjauslaitteeseen.
Opaalinväristen ikkunalevyjen kautta loi pilvetön taivaankaari valoaan huoneeseen. Se näytti iskevän silmää kuin tunnoton epäjumalankuva, joka uhrinsa ylitse hymyilee maailmalle. Ja nyt kesken tuskaisia ajatuksiaan muisti Alfred, ettei hän ollut nähnyt pilviä kuukauteen eikä havainnut mitään vesisadetta…
Silloin tuli Marian.
Alfred nousi ja meni häntä vastaan. Viittauksella pyysi hän, ettei tämä astuisi vielä Ainen huoneeseen.
Nuori tiedemies noudatti pyyntöä. Ikäänkuin olisi ollut maailman luonnollisin asia tavata vieras mies yksinään morsiamensa etuhuoneessa istuutui hän Alfredia vastapäätä.
"Minä olen täällä", aloitti Alfred suoraan selittää… "senvuoksi, että tahdoin varoittaa Ainea. Olen tutkinut tarkoin niitä ilmiöitä, jotka ovat yhteydessä F 24:n tapauksen kanssa, ja tiedän, että kysymyksessä on kaupunkien ja niiden asukkaiden elämä. Teidän morsiamenne kehoitti minua puhumaan asiasta teille hän muuten nukkuu ja näyttää olevan sairas. Minä lupasin ilmoittaa teille."
"Minä pidän sähkösanomaa ilkitekona… jonakin keinona joukkokiihoitukseen", vastasi Marian lyhyesti ja torjuvasti.
"Olen valmistautunut tähän vastaukseen. Mutta kun minulla on selviä todisteita, ettei tässä ole kysymys luulemastanne tapahtumasta, toistan varoitukseni." Alfredkin puhui nyt suoraan ja lyhyesti. Hän tunsi toisen liikkumattomilla kasvoilla selvää vihamielisyyttä, jopa vielä pahempaakin.
"Valitan, mutta minun on kieltäydyttävä. Minulla ei ole kylliksi aikaa tutustua niinkutsuttuihin todisteihinne. Luonnonfilosoofi voi näennäisesti todistaa, mitä vaan tahtoo. Senvuoksi ei hänelle voikaan antaa luottamustaan!"
Alfred kumarsi.
"Tahtoisin vain pyytää teitä vastaamaan minulle yhteen kysymykseen!" sanoi hän niin huolettomasti kuin taisi. "Koskeeko kieltäytymisenne… minun persoonaani… vai itse asiaa?"
Marian loi miltei halveksivan katseen toiseen.
"Se ei koske vähintäkään persoonaanne. Jokainen, ken minulle kertoo sellaista, saa samallaisen vastauksen."
"Huolimatta todisteista?"
"Ei ole mitään todisteita, jotka saisivat minut vakuutetuksi."
"Teidän tarvitsisi vain toimittaa nitromonaaditutkimus A 15:n ympäristössä."
"Minä en työskentele bakteerikemian alalla."
"Sitten täytyy teidän odottaa tosiasioita", lausui Alfred hiljaa, surullisesti. "En valita sitä ainoastaan omasta puolestanne, vaan ennen kaikkea morsiamenne puolesta. Hänen heikko terveytensä sortuisi jo ensimäisissä enteissä."
Marianin ääni ei muuttunut enempää kuin kasvotkaan, kun hän kysyi:
"Miksi te huolehditte Ainesta?"
Alfred katsoi häneen lujasti:
"Minä tahdon pelastaa hänet. Minä rakastan häntä." He mittasivat toisiaan kuin kaksi vihollista.
Marian nosti harteitaan.
"Se on teidän asianne, jonka kanssa minulla ei ole mitään tekemistä.
Mitä ajattelee Aine siitä?"
"Hän tahtoo tulla teidän puolisoksenne."
"Sitä ajattelinkin… siispä on tämä kysymys minun kohdaltani selvä."
Marian nousi.
Samassa nousi Alfredkin:
"No hyvä… Tämän nojalla tiedän siis, etten ole millään tavoin sidottu. Jos tuho tulee…"
"On kokonaan omassa vallassanne menetellä niinkuin parhaaksi katsotte."
Pieni kumarrus. Marian jätti huoneen ja meni Ainen luo.
Alfred katsoi hänen jälkeensä. Hänessä taistelivat viha, kateus, ihmettely ja halveksunta.
Hän kuunteli vielä hetken erottaakseen Ainen hiljaisen, sairaan äänen.
Mutta mitään ei kuulunut. Hän kai yhä vielä nukkui.
Sitten kääntyi hän, nousi autinolleen ja kiiti pois, sydämessään tunne kuin säälimättömästi poisajetun eläimen.
Palatessaan asetti hän vauhdin alhaisimmaksi.
Hän tunsi olevansa vallan väsyksissä ja jokainen kiivaampi liike koski häneen. Vain erikoisesti ponnistaen pystyi hän ohjaamaan autinoaan.
Yhä vielä liikehtivät kansalaiset ilmoitustaulujen luona. Iltavalo loi jo hohdettaan yli kirjavan, häärivän joukon ja rauhattomasti kurkistelevien päitten.
Mutta laskevan päivän valo ei punannut kalpeita kasvoja ruusuisiksi. Ja Alfred ajatteli taas, miten hän ei pitkään aikaan ollut nähnyt todellista iltaruskoa, joka valoi säteitään kultaisina ja sinipunervina. Viikko viikolta, päivä päivältä laski aurinko vain näin, luoden ohuita, kaamean kellertäviä säteitä.
Tosiaankin… eihän ilmassa ollut myöskään vedentuoksua…
Kuinka olikaan ilta leimunut Vihreäjärvellä ja kaukaisten vuorenhuippujen yllä!
Hän halusi melkein, että olisi jo kuollut… niinkuin ehkä Ainekin pian…
Miksi pitäisi hänen kohdata kaikki se kauheus, joka pian tulisi… kun hän ei kuitenkaan voinut auttaa!
Eihän hänen varoitustaan otettu kuuleviin korviin.
Lohduton pimeys varjosti hänen sielunsa. Jos joku nyt olisi lyönyt hänet maahan… hän ei olisi vastustanut.
Miksei kukaan tehnyt sitä… miksei edes Marian?
Viimein saapui Alfred kuitenkin laboratorioon.
Jo ulkopuolella kuuli hän Henrikin voimakkaan, kiireisen äänen. Hän antoi juuri määräyksiä Heliokselle. Ja hänen äänessään oli nyt jotain, mikä ihmetytti Alfredia.
Nopeasti astui hän sisään.
Ovella tuli häntä vastaan Helios harteillaan kokonainen kuorma mustia lasilippaita.
"Mene siis alempaa kiertorataa!" huusi Henrik vielä hänelle jälkeen… "Ja kiiruhda niin paljon kuin voit jokainen minuutti on kallis. Tehtaan johtaja tietää kaiken. Ilmoittaudu vain hänelle!"
"Tulee tapahtumaan, mestari!" huudahti poika, joka jo oli ehtinyt hissin kynnykselle.
Alfred tapasi opettajansa, keskellä laboratoriota kasvoillaan ihmisen rauhallinen ilme, joka on saanut ratkaistuksi onnellisesti jotain tärkeätä ja nyt hetkeksi hengähtänyt ennenkuin käy taas työhön käsiksi.
"Teillä on jotain hyvää ilmoitettavana, minä näen sen teistä!" tervehti
Alfred oppinutta.
Tämä katsoi ystävällisesti.
"Niin, minä toivon… ei, minä tosiaankin uskon, että meidän onnistuu välttää onnettomuus viimeisessä silmänräpäyksessä… Numero 50000 on lopultakin sangen tietoinen mies… minun olisi jo aikaisemmin pitänyt mennä hänen luokseen…"
"Ettekö tahtoisi sanoa minulle, miten se käy päinsä? Minä olen nyt varsin epäluuloinen."
Henrik katsahti häntä kasvoihin, jotka näkyivät nyt vuosia vanhentuneilta.
"Istuhan ensin, poikaseni, ja rauhoitu! Sinun täytyy minua tietysti auttaa… on työtä enemmän kuin me jaksamme suorittaakaan!"
Hän tarjosi Alfredille kulauksen alkonia ja laski hänen lävitseen heikon sähkövirran.
Vasta kun Alfredin kalpeat posket näyttivät saaneen väriä, viittasi hän huoneen nurkkaan, jossa oli suuri termostaatti vielä puoliavoimin ovin.
Hän nosti sieltä pari leveätä, litteätä kulhoa, joissa kuplina porisi ja kiehui kullankeltaista, vaahtomaista ainetta.
"Tässä on pelastuksemme… jos vain aikaa riittää… nitromonaadit eivät lopultakaan tule olemaan meille turhia", ja Henrik kumartui yhden kulhon yli, josta nousi kitkerätä hajua, kuin olisi suuri määrä paperia höyrytetty. "Meidän täytyy ensi yönä työskennellä happinaamarit kasvoilla", selitti hän sitten, pani kulhon takaisin paikalleen ja sulki termostaatin sivuovet…
Alfred oli seurannut kasvavalla mielenkiinnolla.
"Aavistan tarkoituksenne", sanoi hän sitten ihmetellen. "Maa tulee taas hedelmälliseksi… kuinka ihanaa!… ja uskotteko te sen varmasti olevan mahdollista?"
Äskeinen innostus oli kerralla muuttunut valtavaksi innostukseksi.
Kaikki voisi kuitenkin järjestyä hyvin… kaikki!
"Tällä hetkellä työskentelevät jo kaupungin suuret lihatehtaat valmistaakseen suuria määriä clostridiumia samojen laitteiden avulla, joita on käytetty keinotekoisia munanvalkuaisainesekoituksia varten… se on minun ideani! Mitäs sanot siitä? Pari viikkoa saa kaupunki kyllä tulla toimeen pienemmällä lihamäärällä, mutta mitä se tekee! Kun vaan elämä saa jatkua…"
"Entäs F 24:n ilmiöt?"
"Niin… jo tänään yritetään täyttää järvi maalla ja hiekalla… kenties se onnistuu. Alador 37991 on ehdottanut myös happipalkeiden käyttöä… ehkäpä siinä joku keksitään."
Henrik näytti niin virkeältä, ettei Alfred ollut milloinkaan nähnyt synkkää, aina sulkeutunutta vanhusta sellaisena. Puhuessaan otti hän kaapista esille joukon litteitä astioita, ja hänen oppilaansa asetti ne autoklaafiin, jonka manometri osoitti 12 astetta.
"Sitten täytyy ne asettaa munanvalkuaisainesekoitukseen", lausui oppinut. "Eilisillasta lähtien on tämä viljelys vaatinut vähintäin kaksisataa munanvalkuaisyksikköä. Sterilisointia ei enää tarvita, koska kaikki tulee tehtaasta bakteerivapaana."
"Täytyykö viljelystä huomenna jatkaa?"
"Niin paljon kuin suinkin! Numero 50000 on luvannut lähimmille naapurikaupungeille lähettää nitromonaadilajejamme. F 24 tulee tietysti ensinnä kysymykseen… Kuvitteleppa vaan, että maailman kaikki kaupungit tulevat jälleen viherjöimään! On taas peltoja täynnä keltaista viljaa… kukoistavia hedelmäpuita… Viinivuoristoja!… Jokia, jotka virtaavat ruohoisten niittyjen halki… Maa on taas kaunis… onnellinen, niinkuin se oli ennenkuin me sen teimme autioksi erämaaksi, Alfred… jospa se onnistuisi!"
Vanhan miehen silmissä hohti riemuinen loiste. Oli kuin uusi aurinko säteilisi niihin…
Alfred tarkasti häntä syrjästä.
Nyt hän ei tuntenut mitään kateutta, kuten monasti ennemmin. Hän oli niin kiitollinen vanhukselle tästä hyvästä, vakuuttavasta toivosta.
Aine ei kuolisikaan…
Eihän hän ollut milloinkaan uskonutkaan saavansa häntä omakseen… mutta pääasia oli, että hän kuitenkin saisi elää…
Sitten hän taas palasi käsilläolevaan työhönsä.
"Sanokaahan, mestari", lausui hän hetken mietittyään, "oletteko ajatellut sitä, kuka nitromonaadit maahan laittaa? Siinähän täytyy olla asiantuntijoita!"
"Tietysti, luonnollisestikin… se on suuri työ! Lasken neljän viikon aikana tarvittavan useita satoja arachnioita yksistään A 15:ttä varten… Olet oikeassa, en ole tosiaankaan sitä vielä ajatellut!"
"Mitenkähän olisi, jos meidän talonpoikamme — tarkoitan maja-asukkaita, jotka pakolla on tänne tuotu? Hehän kuitenkin ymmärtävät maanviljelystä!"
Henrik keskeytti hetkeksi työnsä, joka koski erästä rokonistutusmenetelmää. Neula vielä kädessään astui hän aivan Alfredin viereen.
"Sinäpä keksit erinomaisen aatteen. Sen me toteutamme. Ja sinä voit hyvin johtaa tätä toimenpidettä, koska taidat vanhaa saksaa! Tosiaankin, sepä mainiota!"
Alfred punastui ilosta.
Hän ymmärsi, että hän nyt voisi yhdellä iskulla tulla huomatuksi mieheksi A 15:ssä. Hänen kunnianhimonsa astemittari kohosi korkeuksiin. Jos se ei nyt vaan olisi ollut naurettavan tunteellista, olisi hän mielellään syleillyt mestariansa!
"Ehkä olisi parasta mennä heidän puheilleen heti. Tiedän jo omasta kokemuksestani, että nämä ihmiset ovat hyväntahtoisia ja halukkaitakin sellaiseen… vaikka heitä onkin vaikea heti ymmärtää", lausui hän.
"Niin, tietenkin. Tänään kyllä on se jo liian myöhäistä. Sitäpaitsi tarvitsen sinua tänään näissä alkuvalmistuksissa, sillä minun varastoni eivät riitä pitkällekään. Mutta huomenna… huomenna heti aamupäivällä voit mennä heidän luokseen! Mutta yksi asia: teet ystävällisesti, jos et tuo heistä ketään tänne…"
"Mutta miksei, mestari? Ettehän te muutoin ole ollut mikään maja-asukkaiden vihaaja!" nauroi Alfred.
"No, se on hieman kehno juttu. Minun nitromonaadini — ensimäiset idut toin Vihreäjärven rannalta — eivät tahtoneet ensin oikein menestyä. Kristallihyytelöä, rasvakuituja, selluloosakolloidia… mutta ei sitä, mitä odotin. Silloin sattui käsiini hyvin vanha kirja ja sen kummallisien, taikauskoisten reseptien joukosta sain viittauksen, että jo v. 1920 tehtiin bakteerien parhaat tyyssijat luuliimasta… Hyvä, se valaisi asiaa — mistä saisin luuliimaa? A 15:ssä ei ole yhtään eläimiä!… Vihdoin käännyin maja-asukkaiden puoleen. Panin liikkeelle parhaimman kielitaitoni ja eräältä vanhukselta onnistuinkin houkutteluilla saamaan hänen eläimensä, n.k. koiran… haluaisin käyttää sitä vahtina, sanoin… Luonnollisesti sokaisi häntä suuri maksu eläimen lainaamisesta. Nyt hän varmaankin ikävissään odottaa eläintä takaisin, mutta minun täytyi se tietenkin ikuisesti nukuttaa… — Siitä muuten sain ensiksi idean keinotekoisen munanvalkuaisaineen valmistukseen! Nyt näet, kuinka clostridiumini ovat kehittyneet! — Vanha juttu; neljätuhatta vuotta sitten kähvelsi alkuihminen hautuumailta ruumiita tehdäkseen ensimäiset anatoomiset kokeensa tiede vaatii aina uhrinsa!"
Hän nauroi tyytyväisesti kuin lapsi.
"No niin, minä varon tietysti puhumasta siitä sanaakaan, kun huomenna etsin onneani", vastasi Alfred.
"Tee se, poikani. Ja jos nyt tahdot hankkia tarpeelliset levyt, saamme häiritsemättä koko yön sterilisoida, istuttaa ja valmistaa aineen lopullisesti."
"Mielelläni!" Alfred pesi kätensä huolellisesti ja heitti yltään työviitan.
"Montako sataa levyä sitten tarvitsette?" kysyi hän lopuksi.
"Vähintäin viisisataa… se riittää aluksi… Mutta lähetettäviä lippaita varten vielä saman määrän lisää. Ne täytyisi saada tänne kahden, ei, jo yhden tunnin sisällä."
"Niinkuin haluatte, mestari!"
Alfred katosi.
Kun hän tuli kadulle, riippui jo kaikkialla valkeita aurinkoverkkoja. Ilma oli painostavan kuumaa ja niin kuivaa, että poltti kurkkua, huolimatta siitä, että kadut oli vasta tunti sitten viilennetty ozonivesihöyryllä. Päivän häly oli jo melko lailla vaiennut. Kiertoradoilla vain oli rauhatonta liikettä ja alemmista kerroksista virtasi kansaa, matkalla kotiin. Lähimmässä kulmassa näki Alfred tavanmukaiset ilmoitustaulut. Niillä oli kehoituksia A 15:n asukkaiden rauhoittumiseen. Mutta niiden alla oli jotain muutakin. Alfred työntäysi lähemmäksi, mutta suuren joukon tähden täytyi hänen kuitenkin katsoa kaukoputkellaan. Hän luki:
"F 24:stä ilmoitetaan, että kokeet peittää järvi-ilmiötä maan avulla ovat epäonnistuneet. Noin sadan metrin päässä joutuivat apuun valitut keskelle hurjaa tuulenpuuskaa ja menettivät tajuntansa. Senjälkeen kokeiltiin sulkusähkövirralla. Mutta useat ihmiset menettivät henkensä. Happipumput ja sähkökoneet F 24:ssä lakkasivat toiminnasta kahden tunnin aikana. Ilmiö näyttää lisääntyvän."
Kadut, asukkaat ja ilmoitustaulut pyörivät Alfredin silmissä. Hän lyyhistyi autinolleen.
Kauhea ääni soi hänen korvissaan, että nyt oli sittenkin jo liian myöhäistä… ainiaaksi liian myöhäistä.
Tajuttomana vaipui hän jonkun käsivarsille…