VIII. ILMESTYSKIRJA.
Seuraava päivä valkeni tukahuttavana, lyijynraskaana. Elämä työpaikoissa ei ollut vielä kokonaan alkanut, kun Alfred, kalpeakasvoisena ja valvonein silmin, ajoi kiertorataa maja-asukkaiden neliötä kohti.
Kone- ja valaistusvirkailijat, elintarvetehtaiden ja kuormaratojen apulaiset työntyivät pitkiin, kapeisiin liitovaunuihin ehtiäkseen oikeassa ajassa työvuoroilleen. Vaikka ihmisten oli täytynytkin levätä, kaikki kovempi työ kun tehtiin A 15:ssä kahdeksassa kolmen tunnin vuorossa — olivat heidän kasvonsa väsyneet, kalpeat. Monet liikahtelivat hermostuneesti eivätkä saaneet hetkeksikään rauhallista ilmettä pysymään kasvoilla. Vilkas, kiihkeä keskustelu kuului miltei äänettömällä radalla.
"Minä en kestä enää tätä kuumuutta", valitti muuan nuori mies Alfredin vierellä. "Täytyy laskea sadetta! En ole enää viikkoon voinut nukkua!"
"Kolmen tunnin yhtämittainen työ on liian raskas jokaiselle kulttuuri-ihmiselle", lisäsi toinen, jonka kasvojen vasen puoli värähteli lyhyin nykäyksin. "Yleisen Viraston on myönnyttävä yhden tunnin työaikaan! Tämä mahdoton ponnistelu vie meidät perikatoon!"
"Oletteko lukeneet viimeisiä ilmoituksia… F 24:stä? Tuleekohan se tännekin?"
"Kun vain annettaisiin sadetta… niin minulla ei olisi mitään sitä vastaan… minä menehdyn!" voihki edellinen nojautuen hikeä vuotavana vaunun seinään.
Muuan pani liikkeeseen suuren ozoniviuhkan niin, että viileä tuuli puhalsi yli koko vaunun.
Väsynyt huokasi vapaammin ja näytti nukkuvan seisaalleen — hän ei ollut poistanut autinoa.
Viimein tultiin hänen asemalleen. Hän antoi pysähtymismerkin ja liukui alas vaunusta pieniä kaltevia askelmantapaisia myöten.
Oli hyvin painostava… sietämättömän kuuma.
Nuori mies muisteli, ettei hänen eläessään ollut vielä milloinkaan ollut niin korkeaa ilmanlämpöä. Hänestä tuntui kuin ajatuksetkin sulaisivat. Mutta hänen oli kiidettävä eteenpäin.
Nopea vauhti aiheutti voimakkaan ilmavedon, joka hieman virkisti häntä. Mutta pölynharmaalta taivaalta paistoi loistoton aurinko niin säälimättä, että hän oli vallan menehtynyt päästessään maja-asukkaiden luo. Hän otti esiin osoitekartan ja kysyi eräältä pieneltä paljasjalkaiselta tytöltä, joka heiluvin helmoin juoksi kadulla, Aldrans 16:n osoitetta, jonka puoleen hänen piti kääntyä.
Lapsi näytti sormellaan lähintä vastapäistä taloa ja juoksi sitten pelokkaana pois.
Vaivaloisesti pääsi Alfred avonaiselle ovelle asti. Tässä täytyi hänen nousta pois, sillä sileät liitoradat, jotka kaikkialla A 15:ssä toimivat portaitten asemesta, oli täällä korvattu eräänlaisilla askelmilla, joita myöten autinolla kiitäminen ei käynyt päinsä.
Aldrans 16 oli vanha, vaaleanharmaa talonpoika, jolla oli leveä niska ja paksu, sekavankihara parta. Hän otti väsyneen kaupunkilaisen vastaan miltei epäystävällisesti.
Epäluuloisena katseli hän Alfredia, tottuneena kuulemaan jokaiselta noin puetulta ainoastaan käsittämättömiä, typeriä määräyksiä, saamatta lainkaan ymmärtämystä omille toivomuksilleen.
"Mitä herra tahtoo?" kysyi hän hyvällä vanhalla saksalla.
"Yleinen Virasto tarjoaa tärkeän tehtävän arvoisille kansalaisille, jotka nauttivat kaupungin vieraanvaraisuutta.
"Sitten täytyy herran istua, sillä aikaa kun hän puhuu… tänne!"
Maja-asukas osoitti vieraalle eräänlaista parveketta, joka näkyi ikkunan takana.
Suojaksi aurinkoa vastaan oli asetettu muutamia liinoja. Niiden ohella oli ikkunan vierillä kasveja huolellisesti kastelluissa ruukuissa. Muutamiin ruukkuihin oli istutettu viljakasveja, joitten tähkät olivat vaaleankeltaiset, läpikuultavat. Muutamissa oli vihanneksia… puolikypsiä kaalinpäitä… tummanpunaisia papuja… salaattia… soppajuuria… mutta kaikki surkastunutta, harmaan pölyn peittämää… kuin hivutustaudin heikentämää. Alfred kumartui katsomaan pihannurkkaan, josta kuului outoa eläimenääntä.
Kapeassa varjossa lojui kolme ruskettunutta poikaa jonkinlaisella vuoteella leikkien pienen pörröisen koiran kanssa, joka väliin aina päästi vinkuvan haukun, kun kanat uskalsivat sitä lähestyä.
"Herran sopii puhua!"
Vaivoin sai Alfred kootuksi voimansa. Eilisestä alkaen oli hän niin herpaannuksissa, että hän tunsi silmissäänkin jotain sumua. Hän olisi mielellään jo tänä aamuna luopunut Henrikin hänelle antamasta tehtävästä, mutta hän oli kuitenkin tottunut aina tottelemaan opettajansa toivomuksia. Nyt oli hänestä kuitenkin taas kaikki sanomattoman yhdentekevää… hän ei voinut enää miltei kiintyä ajattelemaan tulevaisuutta.
"Herra ajattelee, että olot pahenevat, ellei maita kaupungin ympärillä saada lannoitetuiksi… tai miten se kuuluu…!"
Alfred nyökkäsi, kykenemättä vieläkään lähemmin selittämään pyyntöään.
Voimattomin käsin pyyhki hän uudelleen hikeä otsaltaan.
"Voinhan katsoa, mitä pystyn tekemään" jatkoi mies. "Mitä tulee talonpoikiimme, he eivät mielellään puhu herroille… Eikä se ole ihmekään! Meidät on houkuteltu tänne kuollaksemme täällä koti-ikävään… ja miksikä?… Mutta herrakaan ei voi sille mitään…"
Alfred nyökkäsi jälleen tuskin tietäen, mitä toinen puhui.
"Herran täytyy puhua meidän puolestamme, että meikäläiset pääsisivät täältä pois… sitte kyllä voisimme mekin tehdä jonkun palveluksen…" Näin sanoen hän lopetti, tehden hieman ylimielisen liikkeen.
Alfred vastasi parilla epämääräisellä sanalla. Hänen mieleensä juolahti kyllä kysyä sitä vanhaa naista, jonka kanssa hän oli käynyt Ainen luona. Mutta hän ei jaksanut puhua mitään, sillä harvat sanat olivat jo tähänkin asti vaatineet kovaa ponnistusta.
Vain pois… kotiin… mihin tahansa, missä saisi hetkeksi päänsä viileään varjoon!
Kotimatkalla havaitsi hän kansalaisten kiihtymyksen yltyneen. Mutta hän ei välittänyt siitä… jokainen uusi vaikutelma tuotti hänelle mahdotonta tuskaa.
Hän ei ohjannut heti laboratorioon, vaan suureen, oman säätyluokkansa ravintolaan, joka tänään jo tähän aikaan aivan vilisi ihmisiä, vaikka se tavallisesti täyttyi vasta iltaisin.
Hän heittäytyi hetkeksi tyynyille ja sulki silmänsä. Vasta hetken kuluttua kävi hän käsiksi ruokaan ja suureen lasilliseen alkonia, jotka ilmestyivät hänen eteensä sivuseinämästä nappia painamalla.
Juodessaan suurin kulauksin alkoniansa, jolla oli aikaisemmin käytetyn alkoholin kiihoittava vaikutus, mutta ei juovuttava — kantautui hänen korviinsa voimakas, kiihtynyt ääni.
Hän ihmetteli itsekseen, että tässä ylhäisten ravintolassa, jossa muutoin vain kuiskaamalla puhuttiin, tohti joku olla niin äänekkäänä. Mutta samassa tuntui hänestä kuin tämä outo, tuskallinen ääni olisi soinut hänen korvissaan jo kauvan… hän ei vaan ollut pannut siihen huomiota.
Suuri annos alkonia alkoi jo vaikuttaa häneen. Mutta nyt hän kuunteli jo tarkkaavaisena: "… luonnollisesti, osaanko sitä sanoakaan… Se on kuitenkin viimeisin tieto: kertakaikkiaan ei enää mitään… kaikki hävinnyt… sulanut… syöksynyt johonkin… Joka tapauksessa F 24 ei ole enää olemassa…"
Alfred hypähti ylös. Huumaus, joka oli verhonnut häntä kuin raskas vaate, katosi tykkänään. Mitä se merkitsi… eikö F 24 ollut enää olemassa?
Hän kurkotti päänsä joukosta ja näki erään porvarin, joka nousi suoraan pöydälle tiheään sulloutuneen ihmisjoukon keskellä, joka surisi hämmästelevistä äänistä.
Miehen ääni kuului yli muiden hänen kertoessaan: "Minä tiedän sen aivan tarkkaan… saanhan minä kaikki kulttuuritiedonannot muista kaupungeista, minulla on asunnossani kaukoradiolennätin… Tässä on radiolennätinsanoma, joka tuo suuren kulttuuripostin G 12:sta… G 12 on F 24:n lähin naapurikaupunki.
"Jatkakaa, lukekaa!" huudettiin väkijoukosta.
"Pian, pian!"
Mies veti esiin viittansa laskoksesta läpinäkyvän, tummansinisen lasitaulun. Muuan ravintolavirkailija ojensi hänelle keltavaloisen lampun. Sen valaistessa syntyi taululle ohuita rihmamaisia viivoja ja pisteitä.
Kuuntelijat tulivat jo kärsimättömiksi.
Vihdoin aloitti hän:
"… Silminnäkijät ovat kertoneet meille maailmankaupunki F 24:n tuhoutumisesta. Senjälkeen kuin miltei kuusi tuntia seisauksissa olleet sähkökoneet äkkiä taas olivat alkaneet toimia, oli sähkökemian asiantuntijain neuvosta ilmiötä kohti johdettu noin 12 miljoonan voltin sulkusähkövirtoja. Ne synnyttivät suunnattoman suuren, kauhean ukonilman lukemattomine salamoineen ja taukoamattomine jyrinöineen. Kymmenen minuutin kuluttua nousi ilmiön yläpuolelle jättiläissuuri musta pilvi. Salamat moninkertaistuivat, ukkonen paisui kaameaksi paukkeeksi, ja sen jyrinästä sortui useita rakenteilla olevia taloja kaupungin eteläosassa. Siitä huolimatta johdettiin virtoja edelleen luullen niiden estävän ilmiötä levenemästä. Samanaikaisesti syttyi taivaalle suuria, kirkasvärisiä revontulia, pilviseinä alkoi tiheytyä ja muuttua alempana punertavaksi. Nyt sulettiin virrat. Noin puolen tunnin aikana muuttui seinä valkeaksi hehkuksi. Mutta äkkiä irrottautui se maasta kuin pyörremyrsky ja ryntäsi kaupunkiin. Pieni osa asukkaista pääsi pakenemaan pohjoiseen, mutta useimmat jäivät taloihin, jotka tuota pikaa hautautuivat liekkeihin. F 24 palaa vielä osittain, ja ennenkuulumattoman kuumuuden vuoksi on mahdotonta lähestyä sitä. Teleskoopeilla nähdään tummia kerrostumia, jotka peittävät kaupungin jäännökset. Kerrostumia luullaan tuhkaksi, toiset taas pitävät niitä rautakuonana. Muuten on koko kaupunki täynnä tuota ilmiötä, jota kuuluisa fysiikko Georges 48693 nimittää 'tulisieluiksi' pitäen näitä elävinä olentoina…"
Lukija vaikeni.
Seurasi muutaman minuutin kauhunhiljaisuus, kunnes kuuntelijain joukosta taas nousi voimakas äänten sorina.
Alfred palasi paikalleen. Hän puristi käsillä läähättävää rintaansa, jossa henki uhkasi salpautua.
Hän nousi… seisoi hetken miltei tiedottomana… tarttui autinoonsa ja kiiti pois.
Henrikin luo! Hänen täytyi heti päästä Henrikin luo! Heti!
Riippuovien alapuolelle kuuli hän autofonin äänen, joka muulloin tiedotti A 15:n juhlallisuuksista.
"Kansalaisia pyydetään rauhoittumaan! A 15 on täysin turvassa. Että K 29:ssä, G 12:ssa ja J 9:ssä olisi nähty revontulia, on väärä tieto. Meillä on nyt keino ilmiötä vastaan. Sen on keksinyt kansalaisemme Henrik 25534, aikaisemmin 19530! Jos Yleisen ja Salaisen Viraston määräyksiä tarkkaan noudatetaan, ei sen suhteen ole enää mitään pelättävänä!"
Ilmoitus rauhoitti Alfredia hieman. Kiihkeä sydämentykytys alkoi asettua. Hän alkoi taas eroittaa elämän ympärillään.
Kotimatkallaan sai hän vielä kaksi ilmoitusta. Talonpojat olivat jo aloittaneet clostridiumviljelyksen kaupungin ympäristössä, ja Numero 50000 oli päättänyt järjestää kolmeksi päiväksi sadetta alkaen huomisaamusta. Kansalaiset voisivat siis olla maltillisia…
Laboratoriossa tapasi hän Henrikin samassa kuumeisessa työinnossa, joka eilisestä saakka oli hänessä näkynyt. Tämän tästä ilmoitti puhelin tai lasinen valokuutio uutisia laboratoriosta. Sitä varten seisoi Helios poika kuulotorven ääressä ja vastaili rauhallisesti kysymyksiin:
"Mestari pyytää ilmoittaa, että kaikki käy hyvin. Ei tarvitse olla huolissaan."
"Siinäpä sinä vihdoinkin olet!" kääntyi vanhus oppilaansa puoleen. "Tulin juuri ulkoa. Maja-asukkaat tekevät työtä erinomaisesti. Kahden viikon kuluttua on bakteerilinja kaupungin ympärillä valmis!"
"Numero 50000 järjestää huomisesta lähtien sadetta…" Niin huonovointisiksi kuin vielä itsensä tunsikin alkoi Alfred heti käydä työhön käsiksi.
"Tiedän sen. Olen sen itse saanut aikaan! Kuuluuko mitään uutta?
Minulla ei ole ollut aikaa lähemmin kysellä!"
"F 24…" Nuori mies viivytteli vastatessaan.
"Mitä?" Oppinut loi häneen yötyöstä rasittuneet silmänsä. "Mitä… puhu siis! Olen jo kyllin hermostunut enkä siedä kiusattavan itseäni!"
"F 24… on tuhoutunut…" sanoi Alfred hiljaisella, epävarmalla äänellä. Vanhus syöksyi hänen luokseen.
"Se ei kait ole totta… ei voi olla… joku väärinkäsitys… kerro heti kaikki, mitä tiedät."
Hänen kätensä jatkoivat automaattisesti hienoa kokeilutyötään, mutta pää rintaa vastaan painuneena kuunteli hän, suun vavahdellessa hermostuneesti.
Kun Alfred oli lopettanut kertomuksensa, ei hän vastannut mitään.
Vasta hetken kuluttua lausui hän näennäisesti välinpitämättömällä äänellä:
"Emme saa nyt ajatelle sitä… se ei tule koskemaan meitä. Muuten me emme kestäisi sitä! Meidän täytyy tehdä työtä… Jokainen hitunen energiaa on tärkeä, korvaamaton! Ja vaikka… vaikka meidänkin täytyisi nähdä näitä tulisieluja… me emme saa keskeyttää…"
Koeidut alkoivat tanssia Alfredin silmissä. Hän ei vastannut. Mutta jälleen hän joutui tuon kauhean, lamauttavan tunteen valtaan, että kaikki olisi sittenkin turhaa… liian myöhäistä… että he seisoivat avonaisen haudan partaalla…
Sillä välin vastaili Helios poika kuulotorveen… mekaanisesti… kuin automaatti.
Seurasi lyhyt hiljaisuus.
Sitten kääntyi Helios Henrikin puoleen:
"Joku yksilö haluaa puhua teidän kanssanne, mestari. Mitä vastaan?"
"Ei mitään… minulla ei ole aikaa!" mutisi vanhus äreästi.
Helios teki kuten käskettiin. Mutta parin sekunnin päästä tuli pyyntö uudelleen.
"Mestari, se on taas sama, Gustajo 25854… hän sanoo Salaisen Viraston lähettävän hänet tänne!"
"Hirteen! No, tulkoon sitten! Minulla on aikaa viisi sadasosaa tuntia, enempää… Sano se hänelle lujasti!"
"Kuten tahdotte, mestari!"
Molemmat tekivät taas työtä kuumeisella kiireellä. Laboratorion ilman täytti bakteerien imelä tuoksu. Autoklaafin putkissa sihisi ja lauloi puserrettu vesihöyry.
He eivät enää puhuneet, vaan hermostunein sormin työnsivät välistä ylös hiuksia, joita viileä, voimakas happipumppujen aiheuttama ilmavirta liehutteli.
Koko ajan kuului kadulta epäselviä, pauhaavia ääniä, mutta nämä kolme eivät panneet niihin huomiota.
Tässä jännittävässä hiljaisuudessa kuului äkkiä Gustajon autinon tulo. Vihaisena, hikeä vuotaen astui punervakasvoinen Gustajo alas ja sysäsi autinon jalallaan huoneen toiseen päähän, missä Helios asetti sen nurkkaan.
"Voinko puhutella teitä yksin, arvoisa herra?"
"Tehän näette, että olen täällä työssä kaksin käsin!" vastasi Henrik samaan kiihtyneeseen sävyyn, jolla kysymyskin oli tehty. "No, olkoon sitten… minun puolestani! Minulle se kyllä onkin yhdentekevää!"
Henrik ei vastannut, vaan laittoi yhä kojeitaan kuntoon, tutkiakseen viimeisten viljaseriumien kokoomusvoimaa.
Gustajo puhkui raivosta.
"Lopettakaa toki tämä taikauskoinen ilveily! On naurettavaa vielä tähän aikaan työskennellä elimellisen elämän parissa… Missä ei meidän kidekemiamme auta, siinä ei auta muukaan!"
Henrik sihtasi tarkkaan telemikroskooppiinsa ja kiersi mikrometriruuvia.
"Onko siinä kaikki, mitä teillä on ilmoitettavana?" murahti hän sivusta. "Siinä tapauksessa olisitte voinut säästää tulovaivanne."
"Ei… jos te luulette solvauksen olevan tarpeen… Ennenkuulumatonta! Salaisen Viraston tieteellinen osasto on minut lähettänyt… Teidän on heti jätettävä kokoamanne ainehisto ammattimiesten ankaran, nykyaikaisen tarkastuksen alaisiksi. Te ymmärrätte! Vaikka teidän onnistuikin johtaa Numero 50000 harhaan väärien, toteennäyttämättömien luulottelujen perusteella, emme me, arvoisa herra, emme me anna jonkun — puoskarin pettää itseämme. Lähettäkää siis nuo taikakalunne sinne!"
"Se ei käy päinsä."
"Te siis kieltäydytte?… No, siis olen ollut oikeassa. Teidän n.k. metoodinne on siis sitä lajia, ettette rohkene näyttää sitä ammattimiehille! Erinomaista! Sen tiesin kyllä hyvin!" riemuitsi virkamies, koko kasvojen loistaessa vahingonilosta.
Vanhus jätti työnsä ja otti askeleen häntä kohti.
"Korkeasti kunnioitettava yksilö!" sanoi hän hitaasti ja painokkaan kylmästi, "pyydän teidän oman etunne vuoksi olemaan erillänne asioista, joita ette ymmärrä. Olen pannut synnynnäisen typeryytenne tilille sen, että estitte minut aikoinaan menemästä Numero 50000:n luo. Tyhmät ihmiset eivät nähtävästi ole teoistaan vastuunalaisia. Mutta hävyttömyyksistä minä pyydän päästä!"
"Mitä?… Tuollaista rohkenette te lausua… suoraan Salaisen Viraston luotetulle!" Gustajo oli suunniltaan. Hänen poskensa olivat nyt aivan punakat.
"Rohkenen varmasti! Luuletteko oikein tosissanne, että minulta riittää minuuttiakaan lörpötelläkseni mielettömyyksiä asioista tietämättömien narrien kanssa!"
Vanhus oli jälleen telemikroskoopin äärellä kiinnittäen siihen uuden koelaitteen. "Jälkeenpäin voitte kyllä minun puolestani pitää tutkimuksen, jos se sitte enää nähdään tarpeelliseksi… ei nyt! Muutoin, minulla on Numero 50000:n antama päätös, että kaikki tulee käymään minun järjestelyni mukaisesti!"
"Siihen ei Numero 50000:llä ole enää oikeutta, sillä Salainen Virasto on jo ottanut 'veto'-vallan."
"Se ei minua liikuta. Minulla on oikeus pelastaa kansalaiseni ja A 15. Sitä ette te eivätkä teidänlaisenne voi tehdä. Sen näin jo vuorikaivoksessa, jossa herrat olivat liian tyhmiä ja mukavuuttaharrastavia saadakseen selville häiriön syyt. Jos te olisitte tehneet velvollisuutenne, olisi teidän täytynyt, kuten minun, päästä tulisielujen perille 19:ssä kerroksessa!"
"Nämä n.k. tulisielut…" Gustajon ääni oli vihasta aivan muuttunut, "ovat napaliikuntojen aiheuttamia maansäteilyjä. Napaliikunnot taas on saanut aikaan sähkövirtojen monivuotinen keskittyminen maailman kaupunkien alueelle. Sen tietää jokainen tosi tiedemies! Tuollaisia tyhmiä kuvitteluja! Te luulette saavanne meidät uskomaan, että bakteereillanne voisitte estää nämä säteilyt. — Te tahdotte johtaa kaiken taantumukseen, siinä koko päämääränne; luuletteko, ettemme ole selvillä siitä?! Sensijaan, että tasoittaisitte tietä sivistykselle, te päinvastoin revitte sitä… Te… ja maja-asukkaat!"
"Tahtoisin ollakin yksi heistä… ja te todennäköisesti toivotte piankin samaa!" sanoi Henrik painavan pisteliäästi ja sysäsi telemimikroskoopin suuria kondensaattoreita saadakseen enemmän valoa.
Gustajo ymmärsi, että hänen mahtinsa oli tässä kohdannut rajansa.
"Te siis ette lähetä kasvinäytteitänne?" kysyi hän ylpeästi.
"Senhän olen teille jo sanonut!"
"Hyvä… sen tulen ilmoittamaan. Te saatte vielä ajatusaikaa, mutta ellei Salainen Virasto saa niitä kahdeksan päivän sisällä, teemme esityksen teidän karkoittamiseksenne A 15:stä. Te tiedätte, että se koskee samalla muitakin maailmankaupunkeja ja että sivistyksen ovet siten ovat teiltä ainaiseksi suljetut!"
Henrik katsahti häneen… hiljaa, totisena. Hänen kasvoillaan oli jotain halveksivan säälin tapaista.
"Odottakaa ensin sitä, mitä näitten kahdeksan päivän kuluttua on jälellä A 15:stä!" sanoi hän, enemmän itsekseen. Sitten kääntyi hän jälleen viholliseensa: "Mutta jos me voimme vannoa vaaran olevan liian suuren, niin… sanon sen teille… lakkaa myös olemasta Salainen Virasto, joka koko tämän onnettomuuden onkin aikaansaanut! Tämä tyhjänpäiväinen sivistysromu on kertakaikkiaan tuuletettava … Me emme ollenkaan tahdo palata eläimellisyyteen… mutta emme myöskään halua olla sairaita narreja, onttokalloisia haaveksijoita, olentoja, joilla on kuolemanmerkki otsallaan. Ihminen on elimellinen kokonaisuus, jonka, niinkuin kaiken elollisen, täytyy sopeutua luonnollisiin olosuhteisiin voidakseen elää. Jos hänet siitä estetään, kadottaa hän pohjan altaan, tulee yksipuoliseksi ja lopulta kulkee perikatoon. Se on 20:nnen vuosisadan viisautta — jota kyllä ei enää pitkään aikaan ole uskottu — mutta se pätee vieläkin, aina vastaisuudessakin. — Näkemiin, arvon herra! Ja hän kääntyi nyt kokonaan työhönsä, niin ettei virkamiehen auttanut muu kuin poistua raivostuneena. — Kun hän oli lähtenyt laboratoriosta, lausui Alfred, joka koko ajan oli vaieten jatkanut työtään, surullisella äänensävyllä.
"Te sanoitte äsken, opettaja: mitä kahdeksan päivän kuluttua on jälellä
A 15:stä… Luuletteko te todella?…"
Vanhus kohautti olkaansa.
"Kukapa sen tietää? F 24 sijaitsi tosin epäedullisessa paikassa… vanhassa malmisyvänteessä… rautaa on kaikkialla… maan sydän on rautaa… Kysymyksessä on nyt kilpajuoksu kuoleman kanssa, poikaseni! Kumpi juoksee nopeammin?" Hän keskeytti, ikäänkuin olisi sanonut liikaa. —
Iltapäivään asti tekivät he työtä.
Tällöin oli jo suuri pino mustia lasilippaita valmiina lähetettäväksi. Termostaatissa oli muodostunut siemen toisensa jälkeen ja seuraavaksi aamuksi kasvaisivat ne uusia ituja. Tällä aikaa oli myös tutkittu lihatehtaista tänne lähetetyt kokeet ja ne oli havaittu hyvin käyttökelpoisiksi.
Vanhus virkkoi:
"Minun täytyy nyt levätä tunti ollakseni taas illalla virkeä. Tällä hetkellä ei täällä olekaan mitään tehtävää… Eräs seikka vain: Sinulla on päänkivistystä, näen sen, poikaseni… ravista se pois pistäytymällä hetkeksi katsomaan maja-asukkaita kaupungin vierellä! Se tekee hyvää molemmin puolin. Yösi voit sitten nukkua rauhassa…"
"Aivan kernaasti, opettaja!"
Alfred nousi vaivaloisesti paikaltaan, jolta hän ei ollut poistunut tulonsa jälkeen aamulla. Hänen kätensä vapisivat — hänhän oli yhtämittaa pistellyt neulalla sitkeään munanvalkuaishyytelöön pikku levyillä. Selkää pakotti kuin pitkän sairauden jälkeen.
Hän hieroi väsyneitä silmiään ja voimattomin liikkein, miltei mekaanisesti, riisui yltään työpuvun. Aivoissa poltti tuska, oli kuin suurilla moukareilla olisi hakattu pääkuorta.
Hän meni kaksinkertaisella lezitinannoksella höystettyyn kylpyyn, aterioi hiukan ja lähti senjälkeen matkalle.
Kylpy oli hieman helpottanut päänkivistystä ja kun hän oli jättänyt taakseen kiertoradan ihmisvilinän, tunsi hän jo itsensä virkeämmäksi kuin moniin päiviin.
Kuivuneella maalla talojen ulkopuolella pääsi hän autinollaan etenemään varsin hyvin. Ennenmuinoin oli siellä kasvanut ruohikkoa, ja Alfredkin muisti vielä joitakin vuosia sitten nähneensä siellä ohutta viheriöintiä, jossa asusti lukematon määrä hiiriä. Kaupunki koetti hävittää niitä kaikin keinoin, mutta eivät ne paljoakaan vähentyneet, niillä kun ei ollut muita vihollisia.
Mutta nyt oli kadonnut viimeinenkin jälki elämästä. Yhtään viheriäistä kortta, yhtään elävätä ei näkynyt harmaanruskealla tasangolla, joka ulottui kauvas taivaanrantaan mustana viivana. Sen yllä oli vaaleansininen taivas kuin vankilanmuuri… pilvettömänä, kuolleena kuin autio maa…
Kiitäessään eteenpäin tunsi Alfred yhä voimakkaampana ilkeän tuoksun, joka nousi mädästä maasta. Hän huomasikin autinonsa pienien pyörien välissä jotain niljakkaa, tunkkaista, joka esti koneen vauhtia.
Viimein hän pysähdytti ja kumartui katsomaan kaukoputkellaan, mikä tässä maassa oli esteenä.
Silloin löyhähti hänen kasvoilleen niin kauhea pilvi, että hänen täytyi nopeasti kohota pystyyn ja tarttua happikoteloonsa.
Hän ehti kuitenkin nähdä lasillaan, mikä oli tähän ilmestykseen syynä.
Siellä ja täällä oli säännöttömiä, nähtävästi maasta muodostuneita pieniä röykkiöitä. Mutta kaikkialla tirkisteli valkeita luita, joku pyöreä, kellastunut pääkallo, vain pähkinänkokoinen, mutta molempine terävähampaisine leukoineen… Ne olivat jäännöksiä lukemattomista pikku jyrsijöistä, jotka olivat kuukausia sitten osittain kuolleet nälkään ja janoon, osittain tukehtuneet ilmanpuutteeseen.
Ja maa ei enää kyennyt vastaanottamaan kuolleitaan!
Näitä pikku ruumiitakaan ei se enää kyennyt muuttamaan hedelmälliseksi kasvien ravinnoksi…
Alfred katseli niitä kuin murhaaja, joka äkkiarvaamatta löytää uhrinsa ruumiin. Sillä eikö hänkin kerran ollut ajatellut: sehän on ainoastaan luonto…!
Ja nyt?…!
Hän tunsi pienten toivojensa peittyvän raskaaseen katumukseen. Hän olisi mielellään palannut takaisin ja ryöminyt johonkin synkkään pimentoon kuin sairas eläin… ja kuollut siellä häpeissään ja kalvavassa tietoisuudessa vääryydestään…
Kuitenkin ajoi hän eteenpäin. Vihdoin tapasi hän maja-asukkaat, jotka olivat täydessä toimessa. Pari arachniota oli tuonut jo tänne suuren määrän bakteeriainetta. Joukko miehiä käänteli kuivaa turvetta ja levitti kuoppiin kuohuvaa, harmaankeltaista mutaa. Sitten käännettiin maa taas uudestaan, ja putkista johdettiin lämmintä keinotekoista vettä maahan välttämättömäksi kostukkeeksi. Varsinaisen kastelun suorittaisi vesisade huomisaamuna…
Leveä, märkä sarka oli jo valmiina työmiesten takana, jotka eivät näyttäneet kärsivän enempää clostridiumien tukahduttavasta huurusta kuin lukuisten ruumiiden levittämästä löyhkästäkään, joista bakteerit saisivatkin mitä parhainta ravintoa.
Alfred silmäili tehtyä työtä, kyseli työntekijöiltä yhtä ja toista, ja kääntyi pian taas takaisin kaupunkia kohti.
Hän ei sietänyt nähdä kauemmin tätä raiskattua, nälkään näännytettyä maata…
Nopeasti lähenevän hämärän varjo, joka teki ympäristön yhä lohduttomammaksi, sai hänet katsomaan taivaalle.
Pilvettömällä taivaanlaella riippui tummanharmaita harsoja, jotka kuitenkaan eivät olleet mitään pilviä, mutta tiheämpää kyllä kuin sumu. Alhaalla etelässä näytti kuin tyhjästä nousevan synkkä, uhkaava seinämä.
Numero 50000:n lupaamaa sadetta alettiin siis jo valmistella.
Vaikka toivo yhä synkkenikin ja aurinko jo laski kaukana näköpiirissä, tuli ilma yhä painavammaksi ja kuumemmaksi. Kun Alfred viimein saapui talojen kohdalle, tunsi hän ihollaan polttavaa pistelyä. Oli kuin taukoamaton sähkövirta olisi käynyt läpi ihon. Hänen oli vaikeata pysyä rauhallisesti pystyssä autinollaan, ja vain vaivoin sai hän vastustetuksi jäsentensä nytkähtelyä. Ohjaaminen kävi melkein mahdottomaksi. Ja olipa hän iloissaan, kun lopulta pääsi sileälle kiertoradalle.
Pitkään aikaan ei tullut vaunua.
"Joku häiriö… kuten viime aikoina niin monasti…" ajatteli Alfred, luoden silmänsä taivaalle, joka nyt näytti riippuvan aivan tuolla mutkakadun päällä.
Pilvet olivat nyt käyneet mustiksi ja paksuiksi ja keskitaivaskin oli peittynyt synkkään harmauteen. Kalpeassa hämyssä näyttivät valkokiviset talot aavemaisen kelmeiltä. Hehkuva ilma ei enää lainehtinut, vaan seisoi paikallaan kuin maahan lyöty tukki.
Vieläkään ei kuulunut vaunua.
Huolimatta lamaannuksestaan ja painavasta säästä päätti Alfred jatkaa kotimatkaa autinolla.
Hän vainusi näkymättömän, käsittämättömän vaaran, joka hiipi ympärillä hitaasti, mutta mitään säästämättä.
Hämäryys oli nyt jo niin musta, ettei hän oikein kyennyt pysymään kiertoradan tielläkään. Ilmassa tuntui myös heikkoa metallista tuoksua.
Pari henkilöä kiiti hänen ohitseen… harmaankalpeita varjoja, kuin
Haadeksen kulkijoita…
Alfred ajoi vain vimmatulla vauhdilla eteenpäin.
Hänen jäsenissään oli jännitys hiukan hellittänyt, mutta ihoa pisteli yhä kirpeästi. Pää tuntui aivan tyhjältä ja hän luuli syöksyvänsä vahaavassa lieskapilvessä suoraan maan sulaa sisusta kohti.
Hänen ohitseen vilahti siellä täällä ihmisiä, ilmeisesti samallaisen pelon eteenpäinajamina. Mutta hän ei katsonut heitä… hän syöksyi edelleen… tiedottomasti kuin koneen pyörä…
Hän oli jo ajanut sangen pitkälle, aivan kaupungin keskustaan, jossa myös Henrikin laboratorio sijaitsi, kun hän tunsi sielustaan jotain irtautuvan, kuin jonkun ahdistavan taakan…
Enää ei hän voinut jatkaa.
Kokonainen ihmismeri, pää päähän, olkapää olkapäähän puristuneena, sulki tien eräälle suuremmalle torille, jonka läpi hänen olisi pitänyt ajaa välttääkseen huomattavaa kierrosta. Hän näki kelmeitä, luonnottoman harmaita kasvoja, joihin hetkittäin sattui valoa, joka kuitenkin taas samassa välähti pois.
Hän käänsi autinonsa ja katsahti taakseen.
Talorivejä tuskin enää eroitti. Heikosti näkyvinä viivoina kohosivat toria ympäröivien rakennusten haahmot valottomaan yöhön…
Vierasta selkää vasten nojaten tuijotti Alfred, kuten kaikki muutkin, katse jännittyneesti tähdättynä korkeuteen.
Taivaalla ei näkynyt mitään loistetta. Kuin suuri, pimeä kuoleman portti ammotti se kaupungin yläpuolella. Musta seinä näytti ulottuvan aina korkeisiin kattopuutarhoihin saakka. Jostain sieltä tulivat ne välähtelyt, jotka ajottain sattuivat väkijoukkoon.
Nyt sinkosi sininen salama. Se oli kuin jättiläissähkökoneen kimpoama suuri kipuna…
Seurasi taas pimeys.
Sitten syttyi ohutliekkinen, smaragdinen soihtuvalo…
Sinipunainen tähti, joka heti kiiruhti takaisin taivaan mustasta portista.
Jälleen pimeys…
Kansa katseli henkeä pidätellen. Mutta sydämet löivät silti kuin moukarit.
Kaksi pilveä, jotka laskeutuivat alas miltei aivan torin kohdalle, alkoi nyt hitaasti valoittua. Oli kuin kuutamo, jota alemmat sumukerrokset olisivat himmentäneet. Nyt muuttui niiden väri reunoilla vaaleanpunaiseksi. Se näytti heijastelevan heikkoja liekkejä…
Kauvan aikaa pysyi tämä reunaväri paikoillaan muuttuen sitten tummemmaksi, lopulta kuparinhohteiseksi ja jääden taas sellaisena loistamaan.
Musta ihmismeri seisoi kauhuissaan, jännittyneenä paikoillaan, aivan hiljaa. Äänettömyyden katkaisi joku epäilevä ääni:
"… Revontulia…"
Vain tämä yksi sana… kuolemanennustus…
Kukaan ei vastannut.
He kaikki olivat sen tienneet.
Suurin ponnistuksin sai Alfred käännytyksi katsomaan vierustoveriaan.
Hän pelästyi.
Vieraat kasvot olivat viheriänkelmeät, kuin kauvan sitten kuolleen ruumiin. Ja aivan jäykät, sieluttomat. — Koko olento näytti joka hetki lopullisesti vaipuvan kokoon…
Uudestaan loi Alfred katseen peloittavalle taivaalle.
Hän ei sietänyt nähdä näitä ihmiskummituksia ympärillään… hän, joka itsekin oli varmaan samallainen haamu, aave…
Palavien pilvien takana leikki nyt epämääräisiä valoja, jotka tuikahtivat esiin ja katosivat, levenivät ja jälleen häipyivät.
Harmaanmustalle taivaanrannalle kohosi äkkiä hopeansinervä kehä. Sitä seurasi toisia, ne yhdistyivät suuremmaksi ja lainehtivat kuin tulen pullistama esirippu. Spiraalimaiseksi muuttunut reuna hohti nyt kullanvihreänä.
Kaupungin yllä seisoi kuolema nostellen säteilevän helmansa päärmeitä… ikäänkuin tahtoisi se samalla sekä pilkata että lohduttaa…
Hiljaisuudessa kajahti kimeä huuto.
Nyt huusivat he kaikki.
He heristivät nyrkkejään taivasta kohti, haukkoivat ilmaa ja ärjyivät. Ilman täytti ainoastaan kaamea, mielipuolinen ulvonta, synkät kiroukset, kirkuminen ja voivotus…
He raivosivat ja läähättivät… tuskassa, epäilyksessä, kuolemanhädässä ja elämänhimossa…
Mutta heidän yläpuolellaan väijyi… suloisesti houkuttelevana… kuolema… keinuen nyt jalokivisäihkyssä ja tähtiloisteessa…