X. PAKO.
Henrikin laboratoriossa pyöri musta rautapyörä vimmatusti kuin ajaen aavemaista varjoaan takaa.
Suristen pyörivät kirkkaat aluminiumremmit, jotka yhdistyivät pienempiin rattaisiin.
Oppinut ei huomannut, että puoliyö oli jo ohitse. Hänen koevälineittensä keskipisteenä oli tuo pieni ihmeolento, jonka hän oli löytänyt kaivoksen reunalta.
Hän oli jo tehnyt kaikellaisia yrityksiä saadakseen sen vastaamaan edes pienellä värähtelyllä, mutta turhaan. Ainoastaan uutta hiilihappoannosta hän oli välttänyt käyttämästä.
Hän istui, nyt kädet nyrkkiin puristettuina, koska hänen ei ollut onnistunut saada tätä ihmeellistä olentoa jälleen henkiin. Mitä hyödytti häntä tämä kuollut, tunnoton rautalima?
Voidakseen tutkia sitä piti sen hengittää… liikkua… näyttää merkillistä valoaan. Olisi kyllä sitten aikaa paloittaa se kemiallisia ja fysikaalisia tutkimuksia varten. Mutta sillä tavoin ei kukaan voisi päästä selville sen elämäntoiminnasta.
Vihdoin, vaivaloisen ja hedelmättömän puuhailun jälkeen oli vanhus päättänyt laskea tulisielun läpi heikon sähkövirran. Ellei sekään auttaisi, olisi hänen viisautensa lopussa. Silloin ei auttaisi muuta kuin rikkoa tuo lopullisesti kuollut olento aineosiinsa.
Varovaisesti nosti hän sen lasilevyltä, jolla se oli tähän asti ollut kuin mikäkin harmaa, kimalteleva kakku, ja asetti sen suureen piiteräksiseen säiliöön, jossa vallitsi 6000 asteen lämpö, kuitenkaan säiliötä sulattamatta. Sitten sulki hän säiliön ilmanpitäväksi ja yhdisti sen sähköjohtoon.
Hän sammutti lamput lukuunottamatta yhtä, joka riippui suoraan säiliön yläpuolella, ja istui nojaten käsivarsillaan säiliön suojatankoon. Pitkään aikaan ei hän huomannut muuta kuin virtaa synnyttävän vauhtipyörän surinan.
Hyytelö ei muuttunut miksikään.
Vanha mies ei tuntenut lainkaan väsymystä. Hänellä oli tunne, että hän oli vapautunut kaikesta ruumiinheikkoudesta ja että hän oli vain yksi älyn salaisista voimista…
Taivaalla vilkkuivat viimeiset, pilvien varjostamat tähdet. Hän ei niitä nähnyt… hän oli kaukana niistä… koko maailmasta.
Hänen maailmanaan oli vain tämä laboratorio, tämä outo, ennentuntematon ja käsittämätön olento, joka äkkiä oli katkaissut munavalkuaisaineiden vuosimiljoonaisen ketjun. Tuo hänen edessään lepäävä olento kuuluisi kerran uuden, metallisen elämänsuvun unohdettuihin kantaisiin — samaten kuin kerran amobit olivat olleet ihmissuvun perustajia…
Kaksi maailmaa matkallaan uusiin kohtaloihin!
Kaksi maailmaa kohtasivat toisensa… toinen kestämättä toisen edessä, toinen hävittäen toisen…
Mutta kenties onnistuisi hänen, tietojensa avulla, katkaista tuo metalliolentojen tuskin liikkumaan lähtenyt rivi ja palauttaa se takaisin syntymättömien elimettömään valtakuntaan… Mutta ellei se onnistuisi, silloin olisivat nuo valtijoita… nuo alkeelliset varjomaisten vaistojensa varassa liikehtivät olennot. Ja kuitenkin näistäkin olennoista kerran nousisi henki luomaan jälleen uutta, tekemään työtä, rakentamaan maailmoita…
Sillä ei ole mitään Elämää ikuisempaa.
Koko elämä on kuin taipuisa savi, jonka keskellä vallitsee Henki vastaten maailmankaikkeuden liikuntoihin ja viesteihin. Lakkaamatta, väsymättä luo se muotoja, särkee niitä, sovittaa niitä uudestaan ikuisesti vaeltavaan maailmaan voidakseen ylläpitää olemassaoloaan.
Sillä mikään ei ole niin voimakas kuin tahto olla… se on Jumalasta…
Niin istui ja mietiskeli vanha mies…
Hänestä tuntui kuin hän kasvaisi yli oman kiertokulkunsa, johonkin tuntemattomaan kiertokulkuun.
Maa muuttui hänestä korkeaksi tähdeksi, uudeksi, arvoitukselliseksi, täynnä loppumattomia elinvoimia…
Hänen pieni inhimillisyytensä vain palellutti häntä…
Silloin hän äkkiä hätkähti.
Tulisielu oli liikahtanut.
Hän lisäsi virtaa parilla voltilla. Jälleen oli hän ainoastaan harkitseva, kylmästi laskeva tiedemies.
Hyytelön rutussa oleva pinta sijoittui hiljalleen, koko aine näytti tulevan täyteläisemmäksi, joustavaksi. Kiteet välkkyivät entistä kirkkaampina.
Hiljalleen, tuskin huomattavasti, alkoi se nyt punertua.
Ja värittymistä seurasi myös ensimäinen liikunto.
Muodoton hyytelö vetäytyi kokoon, kuin näkymättömäin lihasten supistamana. Sitten venyi se jälleen, ja eräältä sivulta pisti esiin osa, kuin käsivarren tapaisena, lipuen pitkin sileätä seinää.
Tulisielu oli herännyt tajuttomuudestaan.
Henrik tempasi tuolin aivan vesikirkkaan säiliön ääreen. Hän pani merkille nyt monenlaatuisia, uusia huomioita.
Olennon yhä vilkkaammalle liikkumiselle oli esteenä seinä, jonka läpi se ei voinut päästä. Avuttomana oli se siten säiliön pohjalla, värin vaihtuessa pian sinertävästä helakkuudesta hohtavaksi sinoberinpunaksi. Sen pinta nousi ja laski hiljalleen, se ikäänkuin hengitti. Ja sen sisään muodostui pieniä välähtelevän kirkkaita jyväsiä, jotka rupesivat pyörimään toistensa ympäri… yhä rajummin ja rajummin, niin ettei vanhus kyennyt lopuksi enää paljaalla silmällä erottamaan.
Oppinut teki merkintöjään.
Hän oli niin kiihtynyt, että kaikki jäsenensä vapisivat kuin kuumeessa.
Silmiä aivan pakotti tuon tulenvärisen ilmiön tarkastelu.
Varovaisesti liikahutti hän seinää.
Olento näytti pelästyvän, veti liekkivartensa takaisin ja oli hetken aivan hiljaa.
Se siis tunsi!
Mutta mitään enempää, alkeellisintakaan ilmaisua, ei voinut havaita.
Mutta vanhusta miltei kammotti, hän tunsi selkäpiitään karmivan.
Tulisielu oli nyt kasvanut kaksinkertaiseksi… Se täytti jo lähes neljäsosan suuresta säiliöstä.
Yhä surisi hiljaa sähkövirta, joka oli saanut sen henkiin.
Tai eikö se ehkä voisi lainkaan kuollakaan?
Henrikin aivoissa risteili lukemattomia kysymyksiä, joista hän ei kuitenkaan voinut yhteenkään vastata.
Nyt, yhdellä kertaa kohosi olento pohjalta. Erikoisesti liikkumatta leijaili se ilmassa, nousten säiliön ylempään reunaan. Säikähtyneenä sileästä levystä laskeutui se hieman alas leijailemaan, yhtämittaa muuttaen muotoaan, milloin litteäksi kuin levy, milloin kaarevaksi.
Sen värivaihtelukin oli niin voimakasta, että sen pinta oli kipenöitsevänä pyörteenä. Tämä yhtämittainen pyörre sai aikaan tuon hyytelöolennon kasvamisenkin ja kevyesti ilmassa pysymisen.
Säiliö huokui jo nyt sietämätöntä kuumuutta.
Vanhus sulki virran.
Mutta tuliolento tanssi edelleen vimmatusti.
Äkkiä häiritsi tätä miltei juhlallista hiljaisuutta ulkoapäin kuuluva kalistelu ja läähätys. Suljetun oven kuvailmoittajassa näkyivät Alfredin kalpeat, väsyneet kasvot, odottaen sisäänpääsyä.
Vanhus tarvitsi hetken käsittääkseen tilanteen. Vieläkö oli ihmisiä… vieläkö aikaa… vaara?
Hän oli ollut jo ulkopuolella maailmaa…
Hän antoi oven aueta.
Alfred syöksähti sisään, mutta hänen autinollaan oli vielä joku, jota hän piti sylissään… laboratorion hämärässä ei ensin saanut oikein selvää, kuka… mutta tuliolennon punaisen valon langetessa sinne näkyi, että se oli nainen… tajuton nainen!
"Pyydän anteeksi, mestari!" huudahti Alfred hengästyneenä… "Teidän täytyy auttaa minua! En usko, että hän on kuollut! Olen ajanut luoksenne niin nopeaan kuin vaan olen voinut… Pyydän, että autatte… Hän on varmaan vain pyörtynyt!"
Ja hän nosti naisen koneesta ja laahasi hänet seinän vieressä olevalle leposohvalle. Nuori mies ei kuitenkaan jaksanut yksinään kantaa velttoa ruumista, vaan täytyi vanhuksenkin tarttua avuksi vahvoin käsivarsin.
Henrik sytytti lamput.
Valkeat säteet valaisivat suloiset marmorikasvot.
Alfred seisoi naisen vierellä.
"Aine!"
Hän tahtoi heittäytyä hänen ylitseen.
Nyt tunsi myös Henrik tytön.
Hän viittasi epätoivoisen nuorukaisen pois.
"Mene ja pidä silmällä piiterässäiliötä! Muutoin en voi tehdä mitään ystävättäresi hyväksi!"
"Mitä, onko tämä… tulisielu?!…"
"Kyllä… älä päästä silmiäsi siitä."
Alfred vaipui tuolille, jossa opettaja tähän asti oli istunut.
Kaikki pyöri hänen silmissään. Hänen valtimonsa löivät hurjasti niin, että hän tuskin kykeni hengittämään. Käsivarsilihaksia pakotti ja vapisutti.
Hänen silmänsä tuijottivat tarkasti säiliöseinään, mutta kuitenkaan ei hän nähnyt muuta kuin yhtenäisen liekinvärisen valon…
Mutta mitä kaikkea hän oli saanutkaan kokea. Hän oli tuntikausia harhaillut kaupungilla, kunnes muuan ystävä oli kiireessä ilmoittanut hänelle, ettei Numero 50000 ollutkaan paennut kuten varma huhu kertoi.
Alfred oli kuitenkin löytänyt hänen talonsa tyhjänä, Ainen huoneen koskemattomana… häntä itseään mistään löytämättä… Kukaan ei tiennyt hänestä mitään.
Taas alkoi mieletön ajo kaupungissa. Ainen ystävättäret olivat paenneet jo kauan sitten, hänen isänsä virkamiehet jossain vieraassa ilmalaivassa syöksyneet alas, kuolleet.
Marianin luokse!
Ja siellä… elottomana ruumiina hissin pohjalta oli hän löytänyt Ainen.
Miten hän oli kyennyt tuomaan hänet tänne ilman vierasta apua, sitä hän ei tiennyt. —
Hän kuuli Henrikin liikkuvan ja koetti päästä tasapainoon.
Kuului heikkoa ähkimistä…
Hän huudahti… ja samassa virtasivat kyyneleet yli hänen kasvojensa.
Hän ei tohtinut lähestyä Ainea, ettei säikähdyttäisi häntä.
Hän eli!
Vanhus astui Alfredin luo.
"Älä huoli surra! Hän nukkuu."
Alfred puristi kiitollisena vanhuksen kättä. Hän ei saanut ääntä kurkustaan.
Sitten katsoivat molemmat tuliolentoa, jonka hohto nyt valaisi koko laboratorion.
Se oli nyt yhtenä punaisena pilvenä ja oli levinnyt edelleen täyttäen jo puolet säiliöstä ja jättäen vain pienen tilan liikkumiselle.
Piiterässeinät räiskyivät yhtämittaa kovassa kuumuudessa hehkuen aivan valkoisina.
Äkkiä melu pelästytti heidät. Hiljaiseen laboratoriohuoneeseen syöksähti yhdellä kertaa kauhea huuto ja hälinä. Ennenkuin Henrik ja Alfred täysin tajusivatkaan, mistä se tuli, piiritti heidät kiihoittunut miesjoukko, joka oli tunkeutunut sisään avoimista riippuovista. He huusivat kaikki, mutta ylinnä kaikui… Gustajon ääni…
Vanhus huomasi hänet ensiksi.
Mutta ennenkuin hän ehti edes kysyä, mitä tällainen hänen taloonsa tunkeutuminen oikein merkitsi, syöksyi hänen kimppuunsa pari miestä kiskoen hänet virkamiehen eteen.
Alfred oli temmattu syrjään… eikä oppinut enää nähnyt, että hänen oppilaansa onnistui pääsemään irti ja että tämä heittäytyi puolipimeässä nukkuvan Ainen yli koettaen peittää häntä ruumiillaan.
Kaikki olivat kokoontuneet Gustajon ympärille. Hän oli melkein tuntemattoman näköinen. Hänen partansa roikkui hajallaan ja pukunsa riippui aivan repaleisena. Pöhöttyneellä naamalla oli ruma ruskea väri. Hän tempoi villisti käsiään ja viittoi Henrikkiä. —
"Te… Lurjus! Sivistyksen pettäjä!" Hänen äänensä oli vain käheää rähinää. "Viimeinkin meillä on käsissämme ihmiskunnan tuhooja! Katsokaa tuonne!" Hän osoitti tulisielua. "Siinä näette kuinka hän harjoittaa rikostaan! Hän yksin on luonut nämä olennot! Ensin on hän kokeillut muissa kaupungeissa… nyt täällä! Kurja hirviö! Lyökää hänet kuoliaaksi! Kastakaa hänet omaan vereensä!"
Kuului huutoja ja läähätystä. Mielettömät, vihan vääristämät, hävittämisraivoiset silmät tuijottivat Henrikin kasvoja. Hänen takanaan puristettiin nyrkkejä.
Hänelle ei annettu aikaa puhua, selittää.
Gustajo raivosi kuin riivattu.
Häntä sysittiin ja kiroiltiin.
Henrik koetti suuremmilla ruumiinvoimillaan päästä heidän käsistään ja hän pyöräyttikin hyökkääjänsä takaisin kuin pallot.
Silloin heittäytyi Gustajo taisteluun.
"Tänne!" ärjyi hän. "Käykää tänne hänen kimppuunsa!"
Vaahto juoksi hänen huuliltaan. Viime yönä oli pelko tehnyt hänet mielettömäksi.
Hän tempasi eräästä rattaasta aluminiumremmin heiluttaen sitä ilmassa.
Äkkiä alkoi hän nauraa kaameasti, räikeästi ja osotti säiliötä.
"Tuo tuolla… tuo peto! Antaa pedon syödä hänet!"
Hänen seuralaisensa ilmaisivat hyväksymisensä huutaen ja ulvoen:
"Päästäköön hän sen irti!"
Henrik sysättiin säiliön viereen.
Hän ponnisteli vastaan… puhui… vannoi…
Häntä ei kuunneltu.
Silloin kuuli hän vihellyksen päänsä päällä. Valkea aluminiumkieruma suhahti ilmassa ja sattui piiteräkseen päästäen kimeän sävelen.
Räsähtäen, paukahtaen murtui hehkuva seinä. Säröt singahtivat rätisten ylös.
Ilmanvedon tunkeutuessa säiliöön leimahti vangittu tulisielu kipinäsateena ylös särkyneestä säiliöstä.
Kerralla täytti koko huoneen ruusunpunainen valo. Lasit särkyivät ja helähtivät alas. Kaikkialle tunkeutuivat liekit.
Harppauksella sysäsi Henrik Gustajon syrjään… sitten toisen… taas toisen…
Jostain hehkuvan lieskan keskeltä syöksi häntä vastaan olento.
"Se olen minä, Alfred!…" kuului läähättävä ääni.
Silmät sokaistuna tarttui hän pehmeään lihaan, laahasi sitä pois…
Sitten vaipui hän lattiaan… se tuntui liikkuvan… vierivän jonnekin…
Vihdoin pääsi hän taas pystyyn.
Nyt vasta tuli vanhus tajuihinsa. Hän silmäsi sekavasti ympärilleen.
Silloin hän huomasi olevansa hissihytissä, polvillaan poikittain nuori nainen, silmissä kauhea tuijotus ja sormet suonenvedontapaisesti nytkyen. Ovella seisoi hänen oppilaansa Alfred koettaen saada naista hereille.
Vaivaloisesti nousi hän.
Nyt muisti hän kaiken… hyökkäyksen… tuliolennon irtipääsyn…
Kauhu sai hänet vapisemaan.
Yhdessä kantoivat he Ainen ulos.
Talonsa edustalla katsahti Henrik ylös laboratorionsa ikkuniin.
Valohehkua kiemurteli niistä ulos… höyryä ja tulista sumua.
Mutta mitään huutoa ei enää kuulunut…
Taivas oli yhä synkkä. Ainen käsivarressa oleva kello näytti viidettä aamutuntia.
Mihin nyt?
Alfredko oli niin kysynyt? Vai oliko hän sen äännähtänyt?
Tänne eivät he voineet jäädä. Hänen tuhoutuneissa huoneissaan asui tulisieluja.
Ehkä jo muuallakin kaupungissa!
Silloin virkahti Alfred äkkiä, kuin toisen ajatuksia seuraten:
"Arachnio… mestari… arachnio!"
Vanha mies viivytteli hetken.
Minne he pakenisivat?
Pakoon kuolemaa, jonka hän juuri oli nähnyt lähestyvän! Häntä väsytti.
Mutta nuori mies ojensi kätensä pyytäen häntä kohti.
"Ellette haluakaan tehdä sitä omasta puolestanne, niin ajatelkaa Ainea… pelastakaa ainakin hänet, mestari!" Hänen epätoivoinen katseensa pyysi, sillä hän ei kyennyt enempää puhumaan.
Vanhus hengitti raskaasti.
"Tule siis! Että edes kaksi ihmistä tulee onnelliseksi… ennenkuin kaikki menee perikatoon…"
Alfred nouti alahuoneesta, joka muuten näytti aivan tyhjältä, pari autinoa ja sitoi ne toistensa viereen magneettiköydellä. Siten saivat he asetetuksi tytön keskelle ja tukivat häntä molemmin puolin.
Varhaisen talviaamun pimeyteen lähti kone. Siellä täällä riippui parvekkeilta vielä jokunen valaiseva aurinkoverkko osoittaen heille tietä.
Sade pieksi heitä kasvoihin ja kasteli silmäripset, niin että heidän oli vaikeata nähdä mitään.
Kuului valituksia… huutoja… tuskaista voihkinaa…
Joku lyönti. Jossain putosi ruumis…
He näkivät vain kamppailevia haamuja.
Ja itsekin kuin haamut liitivät he ohi.
Jossain huuteli pari lasta äänekkäästi äitiään. Heillä oli nälkä, sillä eilisaamusta alkaen ei kaupungissa enää annettu leipää eikä lihaa, koska elintarvetehtaat eivät käyneet eikä ollut enää ketään, joka olisi jakanut varastoista.
Pieniä, kalpeita kasvoja vilahti ohi…
Sitten ei pitkään aikaan näkynyt yhtään elävää olentoa.
Tuuli oli kääntynyt. Sade löi nyt heidän selkäänsä, ikäänkuin tahtoisi ajaa heitä eteenpäin.
Kylmä, kova ilmaveto herätti Ainen. Kuumeinen suu äänsi muutaman sekavan sanan. Hän vapisi kylmästä.
Alfred veti hänet lähemmäksi itseään ja koetti suojella häntä virtaavaa sadetta ja kylmänkosteata myrskyä vastaan niin hyvin kuin taisi.
Yhä riitti katuja…
Eikö tällä kuolemankaupungilla ollutkaan ääriä?
Tiellä lepäsi tumma möhkäle. Ohikiitäessään näkivät he surulliset, itkun pöhöttämät, kelmeät ja veriset kasvot…
Vihdoinkin… tuolla oli käytävä kuormaradalle!
He kiitivät useita lyhyitä kiemuroita. Aine huojui raskaasti heidän käsivarsillaan.
Käytävä oli sortunut!
Heidän täytyi jättää autinonsa.
Alhaalta hohti valoa. Mutta koneet seisoivat. Täälläkään ei kuulunut mitään ääniä, ei mitään elollista.
Jos arachniokin oli poissa… tai vahingoittunut… mitä sitten?
Heidän takanaan heilui jotain punaista ja kirkasta, kuin jättiläissuuri lintu, joka lensi ylös ja taas laskeutui. Kuumuus tunki virtana heidän keuhkoihinsa.
Mustan rautatangoston ympärillä, joka oli monesta kohtaa sulanut, tippuen alas metalliseksi lammikoksi, kiemurteli ja leikki tulisieluja… kuin lapsellisia, huolettomia olentoja.
Niin pian kuin vain pääsivät kiirehtivät nuo kolme eteenpäin.
Suojamuurit sulkivat tien sivulla olevaan käytävään, jossa arachnion paikka oli.
Sortuvat muurit murenivat hehkussa. Höyryävinä putoili ylhäältä kiviä ja rakennusjätteitä.
He vetivät läähättäen tyttöä mukanaan.
Nyt näkyivät kauheat, punaisina kiemuroivat lieskat jo edessäpäinkin.
Mutta tuolla olivat ovet!
Ja siellä seisoi myös arachnio!
Ylös!
Jo vyöryivät katon lohkareet heidän ylitseen. Koko kaareva katto ratisi ja rysähteli kuumana.
Vihdoin saivat he valoa.
Valonheittäjät loivat säteensä lukemattomiin rakoihin ja repeytymiin hehkuvassa seinässä..
Ristikko taittui.
Lasiseen kattoon putosivat jo ensimäiset sadepisarat.
Myrskyisästi laukkasi arachnio eteenpäin.
Ohjaajanpaikalla vanhus käänsi päätään. Kuoleva kaupunki heidän takanaan oli musta. Pimeä maaäiti näytti valmistautuvan nielemään sen… vihollisensa… murhaajansa! Mutta venehytissä istui Alfred; hän lämmitti hengityksellään Ainen pieniä, kylmiä käsiä ja vilvoitti kostealla liinalla hänen polttavaa otsaansa.
Sade häipyi vähitellen.
Taivaanrannalla näytti vihamielinen pimeys katoavan, lyijynharmaaseen, lohduttomaan valohämyyn.
Esineitten ääriviivat erottuivat vain hyvin heikosti.
Nyt putosi enää muutamia pisaroita.
Maa ritisi kuivuuttaan heidän ajaessaan yli suon laidan. Sumusta kohosi puunrunkoja… matalina, tummuneina kuin palaneet soihdut. Maa oli kauttaaltaan ruosteenruskea, kuin rautalakalla sivelty. Mutta vähitellen se tuli punaisemmaksi. Vastaan virtasi lämpöaaltoja. Tasanko alkoi vajottaa, ja arachnion pieniin jalanjälkiin muodostui vaahtoavia, verenkarvaisia pyörteitä, joista nousi valkeata kuohua.
Juoksijakone laukkasi kuin sumupilvessä. Henrik näki ainoastaan usvaa ja höyryjä edessään. Hän pani koneen mahdollisimman kovaan käytiin. Metallituoksu huumasi häntä jo myrkkykaasujen lailla.
Minne hän suuntasikin, kaikkialla hohti sumun seasta ruskea, verinen puna. Sihisten porisi jo räme.
Jospa arachnio vajoaisikin… jos sen jalat sulaisivat… entä sitten?…
Tämä ajatus palellutti häntä.
Hän halusi huutaa Alfredille… varoittaa häntä…
Mutta hän ei tehnyt sitä.
Jos niin kävisi… olisihan aikaa vielä sittenkin. Miksi huolestuttaa?
Silloin äkkiä jäivätkin höyrypilvet jälkeen. Joitakin usvaharsoja nousi vielä ylpeästi maasta. Mutta tasanko oli nyt taas lujaa. Henrik tähtäsi katseensa edelleen.
Hän näki arachnion jaloissa paksuja sulaneita rautamöhkäleitä.
Jos sitä olisi jatkunut vielä pitemmälle…
Mutta pois se ajatuksista!
Vaahtopäisenä vieri hehkuva kuolema jo taakse! Pyökit seisoivat kuin harmaat luurangot. Ei yhtään lehteä puissa eikä pensaissa. Ei yhtään vihreätä suokasvia. Ilma seisoi paksuna, sumuisena.
Oliko tämä joku uusi suo?
Mutta kuollut metsä vilahteli edelleen, aamuauringon sitä hieman kellatessa…
Aine oli herännyt kokonaan. Sydän ihastuksesta lyöden näki Alfred hänen avaavan silmänsä ja vielä horroksessa katselevan ympärilleen. Hänen jäsenensä olivat lakanneet vapisemasta. Rauhallisesti lepäsivät kädet lämpimällä peitteellä. Hänen kapeat, kalpeat huulensakin saivat jo vähän veren punaa.
Hän yritti nyt katsoa tarkemmin.
Niin huomasi hän Alfredin.
"Missä… minä olen?"
Alfred kaatoi hänelle hiukan alkonia, jonka hän tottelevasti siemaisi.
"Te olette pelastettu! Aine… rakas Aine. Te elätte…" Hänen äänensä oli onnesta käheä.
"Missä… minä olen…?"
"Eräässä arachniossa… Katsokaa vain ympärillenne!" Hän naurahti peitetyllä äänellä. Hänen täytyi nauraa, muuten hän olisi itkenyt. "Tuo, mikä lyö sadekattoon, on puunoksia… tunnetteko te niitä? Ja tuolla ylhäällä on kultainen taivas!"
"Missä… on A 15?"
"A 15… Te olette nähneet unta, että on jotain sellaista kuin A 15. Se on ainoastaan harhakuva, uskokaa minua! Aamulla otan minä teidät käsivarsilleni ja vien kävelylle mitä kauneimmalle nurmikolle… jossa kasvaa oikeita puita… Ja siellä on järvi… vihreänkeltainen jalokivi…"
Aine oli kuunnellut tarkkaavaisesti hänen kauniita, leikitteleviä sanojaan. Mutta hänen katseensa uneksiva tuijotus ei kadonnut. Posket tulivat taas kalpeammiksi.
"Minua paleltaa…" valitti hän. "Kaikki on niin laajaa ja heleää. Ilma tekee minulle pahaa… Minä tahdon takaisin A 15:een!"
"Olkaa rauhallinen, Aine. Se ei käy päinsä. A 15 ei ole enää ihmisten asuttavissa!"
"Mitä teen minä täällä? Minua peloittaa. Minä en tunne tätä kaikkea."
Alfred tarttui hänen käteensä, joka oli taas tullut jääkylmäksi.
"Teidän pitää elää, Aine! Elää… ainoastaan elää, ei mitään muuta!"
"Täälläkö?… Täällä en voi elää. Minun kävisi kuin Marianin kukkien… ne myös…"
Kyyneleet virtasivat hänen vapiseville käsilleen.
Alfred melkein vihastui.
"Jättäkää jo toki Marian mielestänne! Hän ei ole tehnyt mitään pelastaakseen teidät. Hän on paennut ilman teitä… hän on jättänyt teidät pelkurimaisesti!"
Aine hymyili ihmeellisesti hänen ohitseen.
"Niin… hän on paennut ilman minua", sanoi hän kuin itsekseen. "Ei ole hyvä, että hän on lähtenyt siten…. ilman minua… Hänen olisi pitänyt… ottaa minut mukaansa!"
"Niin, siinä nyt näette! Älkää siis ajatelko sitä sen enempää! Muutama hetki vielä ja kaikki ympärillämme viheriöi ja kukoistaa!"
"Kukatkin olivat niin kauniit… ja nyt niitä ei enää ole… Eikä ole enää Mariania… eikä A 15:tä…"
Hän värisi.
Sitten aloitti hän uudestaan, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat juuri palanneet jostain kaukaisesta kotimaasta.
"Te ette olisi saanut ottaa minua mukaanne, jos A 15 ei enää ole olemassa… Mitä minusta enää?!"
"Pian tämä tulee teitä miellyttämään!" Alfred oli täynnä luottamusta. Hän katsahti innoissaan sadekatosta, näkyisikö jo yhtään vihreätä, jolla voisi yllättää tytön.
Tämä pudisti päätään.
"Minä kuolen… olen tietänyt sen jo kauvan… Olisin nyt mielelläni kotona, niin mielelläni… Oi, isäni!"
"Teidän isänne on pelastunut!" valehteli Alfred nopeasti.
Aine näki, että Alfred katsoi punastuneena sivulle.
"He kaikki ovat kuolleet… He ovat kuolleet kaupungin keralla. Ainoastaan minun yksin… täytyy kuolla ilman heitä… Minä kuulun heihin… Me kaikki olemme kadotetut…"
"Teidän on rohkaistava mielenne, Aine… vaikka vähänkin! Luonto on ihmeellinen… tuhansin kerroin kauniimpi kuin A 15!"
"Minulla ei ole rohkeutta… A 15:ssä en sitä tarvinnut. Olen heikko.
Ilman kaupunkia en voi elää!"
"Aine!", Alfred veti hänet lähelleen. "Minä rakastan teitä. Minä tahdon tehdä puolestanne kaiken… mutta A 15:een… en voi teitä milloinkaan viedä! Aine nyyhkytti… oli vaiti.
"Ajatteletteko te Mariania?" kuiskasi Alfred.
"Hän… ajattelee minua!"
"Hän ei ole teitä milloinkaan ajatellut… Minä tiedän sen!"
Aine loi häneen kirkkaanvihreät silmänsä:
"Miksi tahdotte te jotain, jota minulla ei ole? Miksi kiusaatte minua? Minun täytyy teille sanoa… etten minä ole enempää… koko elämäni on kaupungissa… ja että minä en edes… kiitä Teitä…"
Hän katsoi haaveksien, johonkin kauvas ja taipui sitten hiukan Alfredin puoleen, ikäänkuin tahtoisi uskoa hänelle salaisuuden.
"Minun… täytyy kuolla!" kuiskasi hän. "Kuten Marianin… ja isäni… ja kukkien…! Me kaikki olemme samallaisia… kaikki yhdessä… emme voi elää… väsyneitä ja heikkoja… vailla rohkeutta! Luontoa… emme enää kestä…"
Kuiskaus häipyi niin hiljaiseksi, ettei Alfred enää ymmärtänyt sanoja. Hitaasti painuivat tytön silmäluomet kiinni. Ja hänen ruumiinsa tuntui raukenevan.
Alfred asetti tytön pään takaisin tyynylle.
Hän tunsi ääretöntä surua, joka peitti kaiken verhoonsa. Hänellä ei ollut enää voimaa. Hän tunsi jotain tarttuvan itseensä, eikä hän tiennyt, oliko se huumausta vai tuskaa. Hiljaa taipui hänen päänsä tytön kättä vasten.
Muutaman sekunnin ajan eroitti hän vielä oksien lyönnin ikkunaan.
Sitten vajosi kaikki raskaaseen uneen…
Myöskin Henrikin oli äkkiä vallannut tämä ihmeellinen uneliaisuus. Se tuli niin nopeasti ettei hän ehtinyt itsekkään varoa maasta nousevia kaasuja.
Metsä oli muuttunut tiheäksi aivan kuivuneeksi vesakoksi jonka läpi juoksijakone vaivaloisesti pääsi etenemään.
Joka askeleella oli vastassa suuria monivärisiä sienikasveja jotka kiemursivat ylös myrkyllisessä ilmassa käsittämättömän korkealle.
Henrikin huumauksesta rauennut käsi oli liukunut pois ohjauspyörältä. Kasvot kalpeina ja pää rinnalle vaipuneena hengitti hän epäsäännöllisesti.
Venehytissä aukaisi Aine vielä kerran silmänsä, joissa oli omituinen lasinen loiste. Hän liikahutti oikeaa kättään kuin tahtoisi työntää pois Alfredin otsan. Mutta pian oli hän taas aivan hiljaa… Arachnio juoksi umpimähkään, tajuttomia matkustajiaan kuljettaen. —
Ohjaajana istuva vanha mies heräsi viimein pitkän ajan kuluttua jalkoihinsa tuntuvasta kylmyydestä. Hän suoristautui.
Nouseva aurinko heijasti jo vihreätä hämyvaloa joka näytti yhä lähenevän. Henrik tarttui ohjauspyörään ja väänsi sitä voimakkaasti vasemmalle jossa hän näki ruskeitten korsien huojuvan.
Häntä huimasi.
Tuolla jo kaartui Vihreäjärvi kylpien aamuauringossa.
Mitä olikaan tapahtunut?
Hänen sydämmensä löi yhä tuskaisasti ja aivoja pakotti raskaasti. Hän arvasi sen olleen jonkun myrkyn vaikutusta.
Hitaasti askel askeleelta polkuili arachnio järven rantaan. Vanhus väänsi vipua pysähdyttäen koneen ja katsahti Aineen ja oppilaaseensa.
Veneen juhlallisessa hiljaisuudessa näki hän Alfredin hengittävän rauhallisesti nojaten päätään pientä veretöntä kättä vasten. Tytön marmorivalkean otsan alta katsoi kaksi puoliavointa silmää elämän ikuisuutta kohti. Kapea, liikkumaton suu oli hymytön, kysymyksetön…
Suhisten huojutti järvituuli viheriää ruohikkoa.
Voimakas luonto ojensi hänelle sylinsä, ijäisen, kuninkaallisen sylinsä…