XI. ELÄMÄ.
Sinervä kuu nousi vuorten takaa.
Tumma, monihaarainen kallioseinä seisoi vielä sen edessä ja taivas oli pukeutunut tummiin silkkipilviin.
Vuoristotuuli, täynnä kummallista, helähtelevää kutsua, tunki kylmyyttään aina majoihin asti, joista loisti houkuttelevasti pieniä kultaisia valoja. Uusien tulokkaiden talot olivat vielä matalia, ahtaita ja yksinkertaisia. Ne olivat kiireessä kokoonkyhätty pelastamaan Ladizin viimeisiä asukkaita vuoriston turviin. Mutta varhaisessa suvessa oli jo ehditty leikkaamaan viljaa pelloista ja saamaan hedelmiä puista. Talonpoikien puolittain villit puutarhat olivatkin jo jalostuneet rikkaiksi, kirjaviksi tarhoiksi.
Kesäkuun yössä sekoittui kovien alppikukkien tuoksu rosmariinien ja kuusamain hienoon tuoksuun. Visertäen lauloi puro, joka juoksi yli harmaan punertavan kalkkikallion. Pienet talot lepäsivät rauhallisina niittyjen keskellä.
Ilmassa kaikui vielä valveillaolevien ääniä. Naisia liikkui maitoämpäreineen karjan keskellä, joka odotti pääsevänsä lepoon tiheään ruohikkoon. Joku pässi määkyi. Pieni koira haukahteli lyhyeen ja äreästi.
Kaukaa ylhäältä, jossa näkyi vuorenkukkuloiden välissä viheriöitä niittyjä, kuului laitumella olevien vuohien kellon kalkatus.
Eräästä pienestä talosta, joka oli rakennettu miltei kohtisuoraan nousevan kukkulan juurelle, astui ulos vanha, väsynyt mies. Sauvan varassa otti hän muutaman askeleen talon ympäri ja istuutui senjälkeen itäpuolella olevalle penkille, josta oli näköala yli tasangon. Synkkämetsäisten, aina yhä alenevien etuvuorien välissä näkyi palanen tasaista maata. Jo kuukausia sitten, ennenkuin lämmin, sateinen talvi oli loppunut, virtasi tuolla alhaalla hehkuvaa höyryä, päivisin synkänharmaana ja mustana palona, öisin ihmeellisessä valossa hohtaen…
Vanha mies, joka kerran oli paennut noita liekkejä, tervehti niitä joka yö hiljaisin katsein. Hänestä tuntui siltä kuin riippuisi siitä hänen elämänsä, muistojensa viimeinen säie.
Ja häntä ympäröi tulevaisuus, joka ei näyttänyt tietävän siitä sen enempää. Kun Jolan rouva oli iltaisin laskenut pienen, ruskean poikansa vuoteeseen, ei mikään murhe tai varjo näyttänyt pimentävän talon elämää.
Alfredillakaan ei ollut aikaa ajatella sitä. Hän oli käynyt tummaksi, ja joustavaksi täällä vuoristossa, työn ja ruumiillisten ponnistusten rasittamana, sillä Daniel ei antanut hänelle liikoja vapaa-aikoja. Daniel… ja naurava, syvä-ääninen tyttö, joka toimi talossa, poskillaan kukoistavan niittykellon pehmeä sulo… kuin kallisarvoinen hedelmä…
Tyttö oli taas nytkin ottanut hänet mukaansa etsimään uppiniskaisia mustia vuohia, sillä aikaa kun Afra itse lypsi vaaleita…
Nämä rauhalliset päivät täällä ylhäällä antoivat kyllä työtä niin käsille kuin sydämellekin.
Mutta alhaalla kuohui unohdettu tasanko yksinäisessä hehkussaan…
Jonkun aikaa oli jo näyttänyt siltä kuin höyryt hiljalleen leviäisivät yhä eteenpäin. Viheriäjärven aaltoilevat rantamat, syvällä Ladizin pohjukassa, alkoivat jo kuivua ja kuolla. Sienikasvit täyttivät ehtyneen joen.
Mutta sitten onnettomuus pysähtyi etenemisessään.
Moniin kuukausiin eivät sen rajat enää olleet nousseet ylemmäs. Kosteitten metsien ja purorikkaitten vuorilaitumien vyö suojasi vuoristoa punaista tuhoojaa vastaan… suojasi vuoristoväkeä…
Vanha Henrik veti lujemmin hartioilleen paksun villaisen nutun, jonka Afra ja Jolan yhdessä viime talvena olivat hänelle neuloneet. Kylmänä huokuikin tuuli vuorihuippujen lumiaukeilta.
Nyt olivat ihmisäänet jo rauenneet.
Kuului vain yön hiljaista kolinaa. Hitaasti putoili kaivon vesi alempana olevaan puiseen säiliöön, jossa vuoriston yli nousevan kuun valo värähteli. Joskus vihelsi yölepakko katolla… Mutta Henrikin sielu tähysi kauas liekinväriseen hämäryyteen. Hän ajatteli sitä mitä oli ollut… Ja mikä ei enää koskaan palaisi.
Hän oli kuin erämaahan karkoitettu valtias, näinä muistelojensa hetkinä. Sivistyksen edustajat olivat olleet hänen kansaansa, hänen omia veljiään. Nyt istui hän tässä yksinään. Ja kun päivän yksinkertaiset velvollisuudet olivat päättyneet ja ylle laskeutunut hopeareunainen pimeys, tunsi hän ikävöivänsä…
Hän ikävöi kotiin, niinkuin sairas vanhus ikävöi kukkean nuoruutensa maahan.
Hän oli elänyt kiihkeät katkeran taistelun vuotensa. Mutta ne olivat kuluttaneet häneltä kaiken voiman jättäen hänet vain varjonsa kaltaiseksi.
Nyt oli hän juureton… Tämä päivä ei voinut antaa enää mitään, ja eilistä hän ei voinut unohtaa…
Hän ei tuntenut mitään syyllisyyttä eikä katumusta.
Hän tiesi, että kun hän kerran ylpeässä tuhmuudessaan oli luullut voivansa ottaa ihmiskunnan kohtalot omiin käsiinsä, oli se ollut vain lapsellista harhaluuloa. Kenenkään yksityisen tahdosta ei riippunut se että sivistynyt rotu tuhoutui. Se oli välttämättömyys, johdonmukainen aiheutuma ikuisesta laista, jonka mukaan kaikki se millä ei ole elämiseen voimaa, häviää.
Mutta vain luontoa ympäröivät nämä elämän voimat.
Sen oli hän ymmärtänyt sinä hetkenä, jolloin hän näki kuolleen Ainen suloiset, murtuneet kasvot. Ja sen näki myöskin nuori Alfred ensimäisen rakkautensa epätoivoisessa tuskassa. —
Ukko katsoi vanhoja kuihtuneita käsiään, jotka kuun loiste loi aivan valkoisiksi. Nekään eivät kuuluneet tänne… Nekin olivat vain osa tuota loppuun palanutta ainetta, joka itse oli tuominnut itsensä kuolemaan.
Ainen oli kuihduttanut A 15:n häviö.
Sitä hän ajatteli nyt usein…
Yläpuolella vihan ja rakkauden liittyivät toisiinsa elämän lait… ihmeellisen yhtenäisinä…
Lumivalkoisena hohti nyt vuoren huippu ja metsän rannan yli kimmelsi hopea…
Kaivo oli nyt täysin valaistu.
Se kylpi tähtien välkkeessä… Taloista kuului naisten naurua.
Silloin astui kaksi nuorta miestä ovesta.
Daniel, joka oli vahva ja tukeva kuin maja-asukas konsanaan, kuunteli hetken surunvoittoista kehtolaulua, jota Jolan lauloi pienokaiselleen.
Näkemättä Henrikiä käveli hän puutarhaan ja Alfred seurasi jälestä.
Pienen aikaa kulkivat he valaistulla nurmikolla rauhallisesti. Sitten virkahti Alfred:
"Huomaatko, että tuolla alhaalla ei tänään olekaan niin punaista?"
Daniel ei kääntänyt päätään.
"Siihenhän on niin totuttu… en tiedä, sillä viimeaikoina en minä ole enää siitä juuri välittänyt. Kun ajattelee työtänsä, niin ei todellakaan ole aikaa sellaiseen!"
"Niin on minunkin laitani…" Alfred silmäili puutarhaa jonne Afra oli luvannut tulla. Kentiespä hän jo seisoskelikin siellä piilossa kuunnellen puiden välissä.
Vielä katsahti hän kuitenkin alas muuttumattomaan punahohteeseen…
"Minä tahtoisin tietää", alkoi hän miettien, "tahtoisin tietää olemmeko me ainoat! Ja ovatko kaikki kaupungit hävinneet? Tiedätkö että tämä ajatus kiusaa minua usein?"
"Muilla paikkakunnilla on tietysti myös paettu. Ja muuten… Henrik itse ajattelee, että on mahdotonta sanoa mikä tuhoutui. Ja lopultakin… meillähän on kaikki mitä tarvitsemme, ja me olemme täällä turvassa! On turhaa ajatella sellaisia! Afran täytyy saada sinut järkiinsä… Minun pitää sanoa se hänelle. Täällä ei ole mitään mietittävää." Ja hän tarttui ystäväänsä käsivarresta naurahtaen iloisesti.
"Ei, ei, en ole sitä ajatellutkaan" vastasi toinen. "On kuitenkin ylipäänsä ihmeellistä kuinka kaikki se voi unohtua! Monasti… niin todellakin, monasti ajattelen minä kuin olisin täällä syntynyt enkä milloinkaan ollutkaan muualla… Ja A 15:stä olen ainoastaan uneksinut kuin viimeisestä mielettömyydestä, väärän sivistyksen seurauksena."
Pidätetty nauru keskeytti hänen puheensa. Hän juoksi suoraan ääntä kohden, puutarhan varjoisaan nurkkaan.
Daniel nyökkäsi ymmärtäväisesti ja astui takaisin majaan.
Ovesta kuului taas Jolanin pehmeä laulu…
Taasen oli Henrik yksin.
Hymy levisi yli vanhojen kasvojen…
Kuinka elämä sittenkin kävi eteenpäin!
Kuinka lukemattomat pienet hetket muodostivatkaan ijäisyyden!
Ja kauhusta, kuolemasta ja häviöstä jää jälkeen ainoastaan kaipausta täysi kuutamoyö… kehtolaulu…
Ja ken nousi vastustamaan tätä yksinkertaista elämän kiertokulkua hän sammui, elämän virran polttamana.
Henrik nousi.
Hän oli väsynyt… Hänen oli jo aika päästä lepoon.