III.
Äidin-äidin kirstu.
Satoi. Tuli ihan tulvimalla. Untuva oli kastellut itsensä läpimäräksi kattokourun alla ja istui nyt vilttiin käärittynä keinutuolissa, sillä aikaa kun Ter etsi hänelle kuivia vaatteita. Kreets oli sohvannurkassa jalat alla ja luki "Välskärin kertomuksia". Pyry parsi sukkia. Se oli kaikkien mieliksi hänen lempityötänsä. Polle liimaili kasveja.
"Kuulkaapas, tytöt!" sanoi äiti, "nyt, kun sataa, saatte mennä vinnille leikkelemään matonkuteita. Poutapäivinä siitä ei kuitenkaan tule mitään."
Kreets ei ollut kuulevinaan. Hän oli juuri Ester Larssonin kanssa kiikkumassa ikkunaluukussa. Eivätkä muutkaan näyttäneet halukkailta. Mutta kun Pyry, "näyttääkseen hyvää esimerkkiä", kääri sukkansa kokoon ja valmistautui lähtemään, täytyi toistenkin seurata.
"Yksi jää tänne auttamaan päivällisen laitossa", julisti äiti.
Jokaiselle tuli tavaton into leikkaamaan matonkuteita. Oli nyt niin, että he tahtoivat aina olla yhdessä. Siitäpä riitti kahnausta, kun ei kukaan olisi yksin ryhtynyt mihinkään. Jos yksi määrättiin auttamaan Vanhaa-Maria pyykillä, olivat kaikki mukana, jotta siitä tuli oikea sekamelska pesutuvassa. Jos yhden piti mankeliin, menivät he kaikki, ja Vanha-Mari väitti tulevansa kuuroksi. Puhumattakaan jostakin huvimatkasta tai iltamasta, jollaisissa he olivat harvoin. Sillä kun vain yksi kerrallaan saattoi saada pääsylipun, tunsi tämä itsensä niin onnettomaksi kuvitellessaan kotiin jääneitten ikävää, että mieluummin hänkin pysyi kotona. Kävelyllä he olivat kaikin, ja heitä oli tien täydeltä. Ikävintä oli pyöräily. Pyöriä oli vain kaksi, joten pyöräiltiin vain asioissa.
"Eihän ole saksiakaan kaikille", yritti äiti puolustautua.
"Onhan meillä kolmet, yksi saa ommella, ja minä haen Hietalasta keritsimet!"
Kreets oli nuolena ulkona. Mutta Ter tunsi tunnonvaivoja. Vaikka vasta viidentoista, oli hän järkevin joukossa.
"Ehkä me kaikki ensin laitamme päivällistä ja menemme sitten vasta", ehdotti hän.
Se olisi ollut vihoviimeistä. Niin he saivat kaikki kavuta vinnille.
Siellä he pian istuivat piirissä lattialla suuri kudevasu keskellä ja toinen vieressä keriä varten. Sade ropisi hauskasti kattoon, ja seinän toiselta puolen kuului pääskynpoikasten piipitys pesästä. Keritsimistä vain oli hetkisen kiistelyä.
"Untuva saa ne", julisti Pyry.
Untuva huomasi piankin, ettei ollut mikään nautinto pienelle kämmenelle leikata keritsimillä, ja hän luovuttikin ne Kreetsille, joka kateellisena vilkuili hänen leikkuu-yrityksiään.
"Ala jo!"
Untuva hiipi lähelle Pyryä. Pyryn oli tapana kertoa satuja sateella ja hämärissä, ja kun Topelius ja Andersen loppuivat, keksi hän lisää heidän omista tyhmyyksistään. Nämä "sadut" olivatkin mielenkiintoisimpia, sillä niitä sopi toisten oikaista, jos kertoja kovin liioitteli.
"Hiljaa! Äidin-äidin kirstu rytisee!"
Pyryllä oli paha tapa peloitella, hän kun ei itse pelännyt mitään. Urhoollinen Kreets unohti kadehdittavat keritsimet ja tuijotti silmät suurina hämärään ullakonnurkkaan. Siellä se oli, äidinäidin kirstu, iso, raskaasti raudoitettu kuperakansinen arkku 1600-luvun mallia. Se oli täynnä vanhoja kuvalehtiä, kirjeitä ja "Pyryn päiväkirjoja", ja pohjalla oli vahva, paksuihin nahalla päällystettyihin puukansiin sidottu "Se coco, Pyhä Raamattu". Oli mieluista penkoa kirstun sisältöä, ja joulun aikaan kiellettyäkin, sillä sinne piiloiteltiin joululahjoja. Mutta oli se myöskin hiukan kammottavaa, sillä sen paksuissa seinissä oli kirveen iskujen jälkiä, ja jykevä lukko oli rikki: se oli ollut metsässä rosvojen käsissä.
"Kerro äidin-äidin kirstusta", pyysi Untuva. He olivat kuulleet siitä moneen kertaan äidiltä, mutta yhä se viehätti heitä.
"Niin", alkoi Pyry, "äidin-äidin kirstu oli äidin-äidin kotona, silloin kun äidin-äiti oli lapsi vielä, eikä ketään meistä ollut olemassa".
"Mutta äiti oli". — Untuvasta oli ikävää jättää äitiä pois.
"Eikä ollut, sinä tyhmyri!" Kreets kutitti Untuvaa keritsimillä jalkapohjiin. "Sen minä sanon, että voi nykyajan nuorison luigi-vampaisuutta!"
Täytyy vähän selittää, mitä merkitsee luigi-vampaisuus. Äidin-äidin kirstussa oli myöskin risaisina vihkoina "Montekriston kreivi", jota oli kielletty lukemasta, "koska oli parempaakin tehtävää". Jos nämä vihot olisivat olleet pöydällä, ja Wagnerin "Kotilieden ääressä" ja Foersterin "Osaatko elää?" haudattuina kirstuun, olisivat varmaan jälkimmäiset tulleet ahmien luetuiksi ja "Montekriston kreivi" saanut ehkä rauhan. Nyt sitävastoin jokainen Kaarilan tytöistä, joka vähänkin "ihmistyi", katsoi kunnia-asiakseen tutustua Dantesin seikkailuihin. Se oli jännittävää, sillä millä hetkellä tahansa saattoi tulla yllätetyksi. Siksi siitä muodostui kuin jonkinmoinen hartauskirja. Pyry osasi monet sivut ulkoa siitä, ja Kreetskin luki sitä jo toiseen kertaan. Ja koska Luigi Vampa rosvopäällikkönä oli siinä hänestä mieltäkiinnittävin, käytti hän sitä voimasanana loukatessaan Untuvaa, jonka kanssa hän usein oli sotajalalla. — "Mitä on Luigi-Vampa?" uteli Untuva, joka ei vielä ollut noussut sisartensa tasalle maailman kirjallisuuden suurteosten tuntemisessa.
"Se on vanhaa latinaa ja Suomeksi 'pikkuvanha'", selitti Kreets ilkeästi. Siitä pitäin Untuvan pienet kasvot aina värähtivät mielipahasta Kreetsin sanoessa häntä Luigi Vampaks.
Ter antoi tylleröisellä kädellään Kreetsille pehmeän korvapuustin. "Älä huoli, Untuva, Luigi Vampa oli vain viaton rosvopäällikkö, ja sinä tulet kerta tunteinaan hänet oikein hyvin!"
"On kiusallista, kun nuo pienet alituiseen tappelevat", huomautti
Polle, "Pyry ei ikinä pääse kertomaan".
"Minä en kerro sanaakaan", sanoa pamahutti Pyry.
Tuli hiirenhiljaisuus. Untuva vain nyki Pyryn pörröistä tukkaa. Se oli äänetön rukous.
"No", alkoi Pyry, "kun äidin-äiti oli lapsi, oli tämä kirstu suuressa aitassa, ja siinä oli paljon tavaraa, talon kalleimmat: silkkiä, hopeata, kultaa".
"Ja kultainen kruunu", keskeytti Kreets.
"En minä oikein tiedä", väitti Pyry.
Mutta nyt nousivat kaikki häntä vastaan. Kirstussa oli kuninkaan kruunu.
"No, siinä oli myös kuninkaan kruunu", jatkoi Pyry, "ja sitten siinä oli raamattu. Sillä raamattu oli siihen aikaan kallis kapine."
"Meillä on kauniimpi. Siinä on kuvia", virkkoi Untuva.
"Mutta ei ollut oikein piiloittaa jumalansanaa kirstuun, sillä sitä pitää lukea. Ja niin tulivat rosvot eräänä yönä ja veivät kaikki mitä aitassa oli. Kirstu löydettiin sitten metsästä, ja siinä oli vain jäljellä raamattu; sen olivat rosvot jättäneet kirstun pohjalle, jossa se vieläkin on."
"Ja ne rosvot ottivat sen kruununkin", valitti Polle.
"Jos me voisimme löytää sen kruunun takaisin", sanoi käytännöllinen
Ter, "niin äidin-äidin suku heti tuntisi meidät".
"Ne ovat niin julman rikkaita", voihkaisi Kreets.
"Kun ne tuntisivat meidät, antaisivat ne meille rahaa", jatkoi Ter.
"Hyi sinua, Ter", sanoi Pyry, "mitä auttaa ihmistä tämän maailman tavara!"
"Kyllä se vain auttaa", vastusti Polle silitellen pitkiä kapeita käsiään. "Silloin saisi lukea miksi tahtoisi, kun nyt meidän pitää aina lopettaa kesken ja hakea joku paikka."
"Eikä Pyryn tarvitsisi lähteä kauas opettamaan toisten lapsia", virkkoi
Kreets. "Vaan sinä saisit opettaa Untuvaa, ja olisi niin hauskaa."
"Ja minä saisin opiskella maalausta. Ja minä tekisin niin ihania tauluja, että koko maailma olisi haltioissaan", uneksi Ter. Hänen hartain halunsa oli taiteilijan ura; hän maalasi ja piirsi aika somasti.
"Niin, niin, kaikkeen tarvitaan rahoja", mietti Pyry. "Mutta onpa meillä terveet kädet ja jalat, voimme tehdä työtä sitä lujemmin".
"Mistä me lähtisimme hakemaan sitä kruunua?" kysyi Untuva, tullen levottomaksi sisarusten miettivistä kasvoista.
"Voi", huokasi Polle, "ei sitä voi koskaan löytää!"
"Pyhyh!" sanoi Pyry. "Kunnollisella työllä kun itse itseään auttaa, niin se on paljon kunniallisempaa kuin tuhannet perinnöt, joitten saamiseksi ei ole tarvinnut liikuttaa pikkusormeaankaan!"
"Mutta Erland-eno?" sanoi Polle. "Kerroppas Erland-enosta!"
"Niin, Erland-eno oli äidin-äidin veli. Ja Erland-eno oli hyvin nuori ja hyvin kaunis. Hänellä oli taivaansiniset silmät ja vaaleat kiharat, jotka valuivat olkapäille."
"Mistä tiedät, että hänellä oli juuri vaaleat kiharat?" Kreetsistä se ei ollut oikein miehekästä. Kaikilla rosvopäälliköillä oli aina sysimusta tukka.
"Juuri kuin minä en olisi lukenut Rydbergin 'Singoallaa'! Ja siinä kerrotaan Erlandista juuri niin", loukkaantui Pyry. "Siis Erland-enolla oli sellaiset kiharat. En voi kuvitella häntä muullaisena."
"No, hänellä oli", myöntyi Kreets.
"Ja äidin-äiti oli myöskin hyvin nuori ja hyvin kaunis, ja hänen nimensä oli Sabina. Siksi nimitänkin häntä vain Sabinaksi, näin kertoessani, sillä se on hyvin kaunis ja ylhäinen nimi."
"Minä olen lukenut jostakin kauniista roomattaresta, jonka nimi oli
Sabina", huomautti Polle.
"Ja historiassa on 'Sabinitarten ryöstö'", innostui Kreets. "Ja minusta on kuin sitä lukiessani näkisin äidin-äidin, jota uljas roomalainen rosvopäällikkö ryöstää!"
"Ei ole sopivaa ajatella noin äidin-äidistä", muistutti Ter säveästi.
Pyry kiiruhti kertomaan. "Sabinalla oli mustat kiharat, valkoinen otsa ja soma suu."
"Sinähän olet nähnyt hänet", sanoi Polle.
"Niin, mutta olin niin pieni silloin. Muistan vain, että hänellä oli musta tukka niin pehmoisissa laineissa ohimoilla, että teki mieli silittää sitä."
"Jospa meistä jokukin olisi saanut äidin-äidin tukan!" huokasi Polle.
"Pyry ja Kreets ovat saaneet kiemuroita", lohdutti Untuva.
"Mutta vain ruskeita, ruskeita!" Pyry puisti murheellisena pörröistä päätään. "Enkä minä muista hänestä muuta kuin mustan tiukan puvun, jossa oli edessä kimaltelevia nappeja. Ja kun niitä oli niin tiheässä, toivoin minä, että hän olisi antanut minulle joitakuita."
"Saitko sinä?" uteli Untuva.
"Kun en minä pyytänyt. — Niin, kun äidinäiti oli niin iloinen ja kaunis, tahtoivat monet häntä omakseen. Mutta hän ei huolinut yhdestäkään. Ja siitä Erland-eno oli iloinen, sillä hänestä oli hauskaa, että Sabina aina oli kotona, kun hän koulusta tuli lomalle. He olivat maailman parhaimmat sisarukset, eivätkä kenestäkään muista välittäneet. Mutta sitten tuli äidin-isä ja Sabina välitti hänestä."
"Tietysti, kun hän oli juuri äidin-isä", sanoi Untuva.
"Mutta äidin-isällä ei ollut muuta kuin nauravat silmänsä, eikä hänelle luvattu Sabinaa."
"Sitten äidin-äiti karkasi nuoratikkaita pitkin, ja äidin-isä odotti häntä eräänä pimeänä syysyönä", täydensi Kreets. "Älä sinä sekoita!" Polle nykäisi Kreetsiä palmikoista.
"Erland-eno tuli kesken koulusta kotiin ja rukoili, että Sabina ei menisi naimisiin. Ja että, jos hän kumminkin menisi, ei tekisi niin suurta häpeää, että ottaisi köyhän, kun hänellä oli vara valita rikkaita!"
Ter huokasi. "Erland-eno oli oikeassa. Jos äidin-äiti olisi kuullut häntä, olisimme mekin nyt rikkaita."
"Äiti ja äidin-äiti ovat aina tehneet hyvin", puolusti Untuva.
"Ja eihän siinä olisi ollut mitään jännittävää sitten!" huudahti Kreets.
"Sitä te ette ymmärrä", opetti Pyry. "Ei ikinä rakkautta voi vaihtaa kultaan."
"Kuinka sitten kävi?" uteli Kreets.
"Sitten Sabina itki, mutta sanoi, että ei hän luovu Viktorista. — Eikö äidin-isällä ollut kaunis nimi?"
"Sekin on roomalainen", ihasteli Polle. "Ajatelkaas, Viktor merkitsee voittajaa! Se sopii niin hyvin!"
"Sen nimi, joka kerran ryöstää minut", sanoi Kreets, "pitää olla
Viktor".
"Ei nykyään enää ryöstetä", muistutti Ter.
"Saatpa nähdä, että minut ryöstetään", intti Kreets. "Mitä jännittävää siinä on, että ihminen tulee ovesta!"
"Voi, voi, kun te sekoitatte aina!" valitti Untuva.
"Silloin vihastunut Erland-eno vannoi, että hän siitä paikasta lähtee ulkomaille, eikä tahdo Sabinasta enää mitään tietää. Ja niin hän lähti. Eikä ole hänestä sitten mitään kuultu, eikä kukaan tiedä, mihin hän on joutunut."
"Mutta hän palaa kerta", vakuutti Polle.
"Niin", kertoi Kreets, "hän ajaa kultaisissa vaunuissa, neljä hevosta edessä, entiseen koti-kyläänsä. — 'Minä olen Erland-kreivi' — — —"
"Kreivikö?" ihmetteli Ter.
"Niin, kas, hänestä on tullut kreivi, niinkuin Montekristosta! — 'Minä olen Erland-kreivi', sanoo hän, 'missä on Sabina-siskoni?' Mutta kukaan ei muista heitä enää. Viimein hän löytää kirkkomaalta siskonsa haudan ja vuodattaa katumuksen katkeria kyyneliä. Sitten joku muistaa, että Sabinalla oli tytär, mutta sekin on kauaksi kulkenut. Ja Erland-kreivi etsii läpi Suomen. Ja viimein kultavaunut pysähtyvät meidän portille ja kultakruunu päässä astuu niistä Erland-eno. 'Oi, hänellä on äidin-äidin kruunu!' sanomme me. 'Kuka oli äidin-äitinne?' kysyy hän lempeästi. 'Kaunis Sabina', sanomme me. 'Oi, suottako olettekin noin somia! Mikä ilo, että teitä on viisi noin ihanaa impeä, sillä viisi on minulla poikaa' — — —."
"Nehän olisivat jo vanhoja", huomautti Ter.
"'Minulla on viisi uljasta pojanpoikaa, ruhtinaita, ja kaunein heistä on Viktor!'"
"Eikö hän olekaan rosvopäällikkö?" nauroi Pyry.
"'Kaunein heistä on Viktor. Mutta hän rosvoilee huvikseen!'"
"Ruhtinas rosvoilee!"
"'Sitä parempi', sanon minä. 'Sinä ihana ruhtinatar Helena', — eno käyttää tietysti laillista nimeäni, — 'tänä yönä hän ryöstää sinut vinnin akkunasta!'"
"Eipäs! Silloin sinä pitkillä säärilläsi potkit rikki pääskysten pesät!" moitti Untuva.
"Ai, ai!" ulvoi Pyry. "Kreets on mainio! Eläköön suuri Lucretia Borgia!"
"Minusta ei sopisi puhua näin Erland-enosta", virkkoi vakavamielinen
Ter.
"Se on niin hauskaa!" iloitsi Untuva.
"Eihän se sentään syntiäkään ollut", väitti Pyry. "Mutta mitäs sitten tekisimme, jos Erland-eno tulisi köyhänä?"
"Me ottaisimme hänet vastaan ja hoitelisimme häntä", sanoi Polle vakavasti. "Sillä hän rakasti kuitenkin äidin-äitiä."
"Kuinka sitten kävi?" kyseli Untuva. "Äidin-äiti otti vain Viktorin. Ja hän sai lähteä kotoa aivan tyhjänä. Vain vanhan kirstun ja sen sisällä olevan raamatun hän otti mukaansa, ne kun olivat hyljättyinä aitan nurkassa. Mutta äidin-äiti jätti iloisena kotinsa ja astui rohkeasti kohti köyhyyttä ja kärsimyksiä, sillä hän ei voinut tehdä toisin."
Sakset olivat pysähtyneet, ja sisarusten poskilla kimalsi kyyneliä. He olivat nuoria ja vallattomia. Mutta herkissä sydämissään he tajusivat, että äidin-äiti oli tehnyt oikein, ollut tinkimätön vakaumuksessaan, tajusivat, että esi-äitien ja -isien muisto on pyhä ja heidän parhaimmat tekonsa ja ajatuksensa kallein perintö tuleville sukupolville.
Sisarusten huomaamatta oli sateen rapina kattoa vasten tauonnut. Ja aurinko pilkisti ullakon akkunasta ja kultasi säteillään äidin-äidin kirstua.