ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Lasikuisti. Taustalla akkunat ja ulko-ovi. Akkunoissa iloiset verhot ja kukkia. Sivuseinämällä ovi sisähuoneisiin, toisella seinämällä naisten polkupyörä. Keskellä pöytä, jonka ympärillä muutamia tuoleja.
Terttu (järjestettyään kahvin pöydälle, ulko-ovella). Haloo, Kaarina, kahvi odottaa!
Kaarina. Tässähän minä! Sinä huikkasit kuin penikulmien takaa! Kullan Kerttu, oletko sinä pyöräyttänyt kaakunkin! Annahan, kun kiepautan sinua!
Terttu. Sinä olet aina sinä! Jokos lapset menivät?
Kaarina. Jo. Ja ovat touhuissaan, kun piskuinen koulupuutarhamme alkaa näyttää hedelmäntoivoa. Kaikki kunnia ja kiitos sinun puutarhuri-taidollesi!
Terttu (kahvia kaataen). Nää nyt, kuinka viisasta oli, että jäimme tänne kesäksikin. Nyt olet saanut levätä rauhassa, ei mitään kesäpaikan hakua ja muuttohommaa, kuten aina kaupungissa keväisin. Ja lapset ovat saaneet sellaisen ilon: omat pienet maatilkkunsa. Kotonaankin kuulemma ovat olleet kaikki tarhureina tänä kesänä.
Kaarina. Sinä pieni järkevä Terttu-Kerttu, totta, totta!
Terttu. Aina sinä leperrät minulle niinkuin olisin kaiken ikäni pikku sisko!
Kaarina. Helleri lelleri! Mikäs sinä sitten olet? Minä olen kovin iloinen, että sinä olet piskuinen alati ja elelet vanhan vakavan siskosi sirkkuna, hoitelet kukkia akkunoilla silmien suloksi ja vatkaat kaakkuja vatsan vaivoiksi!
Terttu. Kaarina! Sinä olet parantumaton! Mutta sinuun ei voi suuttua, vaikka monesti toivoisinkin, että olisit enemmän opettajattaren tapainen.
Kaarina. Varjelkoon! Ja minkä luonnolleen mahtaa! Muistathan, äitivainaja sanoi minua aina elohopeaksi!
Terttu (suruisesti). Muistan.
Kaarina. Älä tule suruiseksi, pienokainen! Nää nyt, jos minä olisin oikea opettajatar, kuolisit ikävään niinkuin minä jo alan tehdä!
Terttu. Onko sinun ikävä?
Kaarina. Tämän hirmuisen kiltin yksitoikkoisuuden käsissä, on.
Terttu. Opettajattarelle ei sovi harakoiminen.
Kaarina. Mutta kun on syntynyt vähän harakkamaiseksi!
Terttu. Oo, Kaarina, millaisen virkistävän vaihtelun olet itse hyljännyt: Salmelinskat ynnä muut! Salmelinska kävi tänäänkin, mutta en päästänyt kimppuusi.
Kaarina. Sydämen kiitos, rakas suojelusenkeli! Tiedetään se Salmelinska: Ryynohvi on jätetty luokalle, Ryynohvi, kaiken kehityksen huippusaavutus. Opettajatar tekee hyvin ja korjaa sen asian! Mutta opettajatar ei korjaa. Sillä Ryynohvi piti suuret talenttinsa maahan kaivettuna koko vuoden eikä ollut äitinsä muistutuksista tietääkseen. Jotta Salmelinskoja ei oteta vastaan eikä Ryynohvia! Enkös niistä keväällä saanut kyllääni, itkivät ja nalkuttelivat, olin ihan loppua.
Terttu. Nää nyt, itse hylkäät vaihtelun! — Ja sitten on vielä koulun rouva — mutta siinäpä hän tuleekin.
Rouva Keränen (leveä ja touhuava). Huomenta päivää! Pistäysin vähän tähän toiseen päähänkin virkatakseni.
Kaarina. Päivää, päivää! (Tekee tilaa pöydän luo.)
Rouva Keränen (asettuu mukavasti virkkaamaan "tähteä"). Mikä sitä aina yksinäänkään kotona!
Terttu (kaataen kahvia). Täti on hyvä!
Rouva Keränen. No, voi minun päiviäni, kaakku!
Kaarina. Se on Tertun mestarstykki!
Rouva Keränen. Satunpa minä joka kerta kreivin aikaan! Ihannelma kanssa vatkaa kovasti mainioita kakkuja. Kerrankin, kun oli pappilan nuori herra, niin oli Ihannelman tekemä kaakku. Ja Ihannelma siitä vitsailikin. Se on niin fiksu hoksaamaan, se meidän Ihannelma!
Kaarina. Vieläkö Ihannelma on niillä kursseilla?
Rouva Keränen. Onhan se. Vaikka Aatu sanoo, että niistä on vain rahan menoksi. Eivät tee siellä muuta kuin keikkuvat. Lilli-Lempi lähti myös sinne.
Terttu. Eikös Lilli Lempi-hakenut seminaariin?
Rouva Keränen. Ei, herra varjelkoon! Vai opettajattareksi ja vanhaksipiiaksi! Mikä siinä onkin, että ne kaikki ovat vanhojapiikoja ja niin rumia!
Kaarina. Se on kait niin vastapainoksi, kun opettajan rouvat ovat niin nuoria ja nättiä!
Rouva Keränen. He, he! Tuo Kaarina se osaa mutkan muistaa! Mutta mulla olikin asiaa sulle. Aatu laittoi terveisiä!
Kaarina. Kiitos. Miten Aatu viihtyy kylpylaitoksessa?
Rouva Keränen. Mikäs siellä on viihtyessä. Istuu mudassa ja nauttii. Toista se on minun. Ole aina kotona ja hyöri ja pyöri. Vaikka niin se kirjoittaa, että ties, jos siitä apua lähtee siihen reumatismiin. Ja kirjoittaa niin äkeästi, että Ihannelma ja Lilli-Lempi ovat vain kurttiisin päällä. Se on siitä suutuksissaan, kun se jätti tyttöjen kirjoitettavaksi ne paperit eivätkä ne kirjoittaneet.
Kaarina. Eikö niitä vieläkään ole kirjoitettu?
Rouva Keränen. No, nuoret ihmiset niiden kanssa hikoilemaan! Piti kai minun päästää ne sinne. Siellä on semmoinen liuta kavalieria — he, he, he! Ja mitä iloa niillä kotona oli uusista leningeistä ja silkkisukista! Kukas sitä nyt semmoinen maamyyrä kuin tuo Terttukin! Puurra ja perkaa puutarhassa päivät läpeensä. Mutta kun ei ole tuttavuuksia, niin jotakinhan sitä.
Terttu. Minä rakastan puutarhatyötä, siksi olen sille alalle koulunkin käynyt.
Rouva Keränen. Meidän tytöt ovat saaneet niin hyvän kasvatuksen. Aatu kyllä panisi niitä jos johonkin. Mutta minä olen aina saanut vastaanseisottua. Kaksi ainutta lasta, mikäs pakko niiden? Ja niinkuin ne on ylösotettuja! Herrainen aika sitä menoa, ei muuta kuin lennä ja leuhuta!
Kaarina. Jokos Ihannelma ja Lilli-Lempi alkavat kihlaantua?
Rouva Keränen. He, he! Jokainen sitä kyselee. Niillä kun on sitä flaksia. Mutta eihän suinpäin kelle tahansa. Vaikka kyllä minä vähän aanaan, miten päin asiat kallistuu!
Terttu. Miten päin?
Rouva Keränen. Eiväthän ne ole minulle salaisuuksiaan uskoneet — ettäkös ne nuoret vanhoille — mutta sen minä tiedän, että Ihannelma on tanssinut sen uuden nimismiehen kanssa.
Kaarina. Vai on täällä uusi nimismies?
Rouva Keränen. On. Tänä talvena tuli. Pulska poika kuulemma. Se on vasta virkaatekevä, mutta se tulee vakituiseksi tänne. Ja Ihannelman kanssa se on tanssinut. Minä jo kiusotin Ihannelmaa. Onkin kuin luotu nimismiehen rouvaksi! Kaikki tytöt tappelevat siitä.
Terttu. Eihän nyt toki.
Rouva Keränen. Vissisti. Meidän Ihannelma tietää kyllä.
Kaarina. Kenen rouva tulee sitten Lilli-Lemmestä?
Rouva Keränen. Lilli-Lempillä on myös omansa kiikarissa. Tiedättehän Tarpalan? Vaikka ettehän te tiedä, kun ette missään liiku. Se on siellä kirkolla päin. Suurin talo pitäjässä. Ja ainoa poika. Lilli-Lempi puhuu alituiseen Tarpalan Eerosta.
Terttu. Mutta Lilli-Lempihän ei pidä maatyöstä.
Rouva Keränen. Mitäs siinä sitten on tarvis pitää. Semmoisessa talossa on emännöitsijää ja piikaa joka sormelle.
Kaarina. Niin, että tulee sitten häitä oikein kaksittain tälle koululle.
Rouva Keränen. No, viimeinkin tälle koululle, kun meidän tytöt varttuivat. Eipähän niitä tähän päähän ikinä tule.
Kaarina. Todella! Nyt Maalin saa meidät epätoivoon!
Rouva Keränen. Teille nyt ei ainakaan. Ette käy missään ja kukaan ei käy teillä. Eikä tähän voi kukaan päästäkään ilman ettei meiltä nähtäisi. Juuri kauppiaan rouvan kanssa nauroimme niitä entisiä opettajattaria. Istui äsken meillä pikku hiukan, kun minä olen niin yksin.
Kaarina. Mitä naurettavaa meissä oli?
Rouva Keränen. Emme me teistä sanaakaan. Kauppiaan rouva vaan tiesi, että emännät kiittävät, että on työteliäs ihminen, mutta käy niin vähän visiitin päällä. Mutta kyllä me kauppiaan rouvan kanssa naurettiin niitä entisiä. Sekin Kaisu Kieppilä, mokomakin vanhapiika. Yritti tätä naapurikoulun opettajaa. Mutta minä tuumasin, että jo olen matti, jos se ihminen naimisiin pääsee, ja vahdin.
Terttu. Minkätähden hän ei siis olisi saanut mennä naimisiin?
Rouva Keränen. Tein kiusaa. Eikä siitä tullutkaan mitään. Vaikka kyllä se koetti. Kerrankin tuli se naapuriopettaja iltamyöhällä, ettei meiltä muka huomattaisi. Mutta minä jo illalla näin meiningistä, että odotettiin, ja vahdin pihassa ja päräytin: myöhäänpäs se naapuri liikkuu, mutta terve tuloa vaan! Eikä sen auttanut muu kuin tulla meille, kun Aatukin tuli kättelemään. Ja Kaisa Kieppilä sai pitkän nenän.
Kaarina. Mihin se neiti Kieppilä joutui?
Rouva Keränen. Se haki toisena vuonna pois, semmoiselle koululle, jossa oli poikamies opettajana, jonka se heti tietysti otti.
Terttu. Ei hänestä siis tullutkaan vanhaapiikaa.
Rouva Keränen. Sen jälkeen oli Amanta Alitalo. Se oli oikein talonpoikainen ihminen. Friijasi näitä kylä-poikia. Mutta ei sekään täällä kihloihin asti päässyt. Minä olin aina virkkuuni kanssa kolmantena.
Kaarina. Pääsikö hän muualla?
Rouva Keränen. Kesälomalla kieputti Ketolan isännän tuosta naapuripitäjästä. Siellä se on emäntänä, eikä kertaakaan ole meitä kutsuttu sinne, vaikka on meidän entinen opettajatar.
Kaarina. Kyllä kai se niin on, että minunkin on täältä jonnekin haettava, jos mielin avioliiton satamaan päästä.
Rouva Keränen. Mitä se nyt hulluttelee! Pysy sinä Kaarina täällä iät kaiket! Kyllä sinusta tykätään. Koko vuoden olet jo ollut, eikä vielä sananharkkaakaan. Aatukin sanoo, että Kaarina on oikea ihminen. Niin helppo hänellä nyt on, kun kaikki vihkotyö on Kaarinalla. Ne toiset aina nurisivat ja tahtoivat tasan. Jaa, tulen ihan liikutetuksi, kun ajattelen, että sinä lähtisit. Viisitoista vuotta on tällä koululla ollut apuopettajatar, ja sinä olet seitsemäs tällä ajalla. Ja kaikki muut ovat riidelleet.
Terttu. Seitsemäs on pyhä luku. Kyllä sinun, Kaarina, täytyy tehdä jotakin merkillisempää kuin edelliset kuusi.
Rouva Keränen. Voi, hyvät ihmiset, kun unhotin sen Aatun asian. Se pyytää, että Kaarina ne kirjoittaisi, kun se tarkastaja taas niitä tutierasi. Juuri kuin ei perheellisellä opettajalla olisi muutakin tekemistä kuin kaikenkarvaisia papereja täytellä. Minä olen aina sanonut, että ne asetukset pitää muuttaa ja panna se kiusa apuopettajattarelle. Mitä niillä vanhoillapiioilla on muutakaan työtä.
Kaarina. Maalin tuo vain tänne ne paperit. Minä kyllä kirjoitan.
Rouva Keränen. Herrainen aika, Kaarina, sinä olet mainio ihminen. Kyllä minä sitä koetan palkita. Onko teillä vielä niitä kaloja jäljellä? Minä toimitan teille vasikkaa. Mäkelässä tapetaan. Nyt minä haen ne kamalat paperit. (Menee touhuten ulos.)
Terttu. Sinulla ei ole syytä valittaa vaihtelun puutetta, oo, Kaarina!
Kaarina. Jokapäiväinen risti. Vaikka oikeastaan on synti sanoa niin, sillä toiselta puolen on Maalinissa reimaa hyvyyttäkin. Tavallaan hän pitää meidät hengissä hommaamalla meille ruokavarat. Minä en osaa kiristää näiltä talokkailta mitään myötäväksi.
Terttu. Niinhän se, vikansa kullakin. Kun ei olisi Ihannelmaa ja Lilli-Lempeä, niin menisi mukiin.
Kaarina Ja voisi ehkä kestää kokonaista kaksi vuotta.
Terttu. Ajattelen sitä sängynpeitettä, jota hän virkkaa. Milloinkahan se valmistuu? Viisitoista vuotta on täällä ollut opettajatar, ja aina hän on ollut virkkuineen mukana.
Kaarina. Ehkä Ihannelmalle häiksi tai Lilli-Lemmelle ristiäisiin.
Terttu (katsoen akkunasta). Ei hän nyt niitä papereita jouda tuomaan. Sinne näkyy purjehtivan Anttilan emäntä. Varmaankin jatkamaan tämän koulun opettajatarraukkojen ansioluetteloa.
Kaarina. Mistä Terttuli semmoisia luulee?
Terttu. Eilen illalla hän sen aloitti maitoa hakiessani. Me käymme niin vähän heillä. Entinen opettajatar istui joka ilta.
Kaarina. Tunnen suurta kunnioitusta niitä entisiä opettajattaria kohtaan. Että he saivat aikansa niin venymään. Minä en saa riittämään. Muistathan: päivisin koulu. Sitten illoin: kotiopinto, jatkokurssi, nuorisoseura, laulukuoro, lauvantaisin sauna ja joka päivä Maalin-rouva.
Terttu. Anttilan emäntä kertoi, että edellinen opettajatar oli ollut kovasti seura-ihminen. Yhtenä iltana olivat olleet emännät, toisena tyttäret, kolmantena pojat. Oli ollut kova riijaamaan. Loput illat oli käynyt taloissa. Oli oikein mukavaa silloin.
Kaarina. Jaa, jaa, hae sitten maalle voidaksesi olla levossa ja rauhassa!
Terttu. Sinähän juuri kaipaat vaihtelua!
Kaarina. Sinä pieni puraiseva hiirenpoikanen!
Terttu. Niin. Se emäntä jutusti, että sen edellinen oli ollut kovasti uskovainen. Oli pitänyt pakanalähetysseuraa ja pakanaompeluseuraa ja muita seuroja. Joka ilta täällä oli ollut väkeä. Se oli myös mukavaa ollut silloin.
Kaarina. Siksi kait se Mattilan isäntä käy meille lakia lukemassa siitä, ettemme käy seuroissa. Eikä suutari Simokaan lasketa mitään evankeliumia sen vuoksi, ettemme käy työväentalolla. Miten kävisi, kun tänä iltana polvistuisimme seuroissa, seuraavan yön tanssisimme työväentalolla? Mahtaisiko Anttilan emäntä todeta, että sekin oli mukavaa. Oi tätä ylevää pedagoogin ammattia! Tee työtä kuinka paljon tahansa, kasvata ja valista, mutta ellet ole seura-ihminen, maailman tai hurskauden hengessä, ennen kaikkea kahvitantti ja juorusisko — niin et mihinkään kelpaa!
Terttu. En nyt muista kuka opettajatar se oli, jolla oli kovasti pitsimalleja. Kaikki tyttäret sen kun hakivat niitä. Ja sitten oli yhdellä opettavalla sielulla toinen tärkeä avu: se osasi vatkata kaakkuja. Oli oikein ilo istua sillä kahvilla.
Kaarina. Se on melkein kuin Terttu-Kerttu! Kaada, kultaseni, minulle vielä ja anna tuota kaakkulautasta likemmä! Kiitos! — Pitsimallit, kahvikestit, kaakut, Ryynohvit, pakanat ja talonpojat! Missä on se opettajatar poloinen, joka kaiken sen täyttää taitaa!
Terttu. Ja luokan akkunat talveksi kiinni naulata saattaa!
Kaarina. Sinä sen sanoit! Lujalle otti sekin ottelu. Akkunat pitää naulata kiinni: lapset paleltuvat, puut kuluvat! Mutta minäpä voitin tarkastajan tukevalla avulla! Tätä virkaa! Tuskin on mikään muu ammatti näin hirmuinen. Kaikilla muilla aloilla voi ihminen työnsä tehtyään olla oloissaan ja tuntea olevansa oma itsensä. Mutta tässä et saa olla oma minäsi, et ihminenkään, sinun pitää olla opettaja, vain opettaja, ja täyttää mitä kyläkunta kulloinkin vaatii. Ovatko ne itse valmiita toisen hyväksi hitustakaan toimimaan tai väsyneinä tyhjänpäiväisiä vierailuja tekemään? Mitähän sanoisivat, kun heidät pantaisiin niin monta iltaa viikossa palkatonta työtä tekemään kuin minä teen! — Uhuu, Tyttyli, nyt sinä olet vilkuttanut minulle niin mustia värejä, että heti paikalla haen täältä pois.
Terttu. Rakas Elohopea! Pysy paikoillasi. Ei se muualla ole sen parempaa, vastuksensa kaikkialla. Ja huoneet ovat tässä niin hauskat, tämäkin lasikuisti.
Kaarina. Sydänmaata tämä on. Kaukana ihmisten ilmoilta.
Puu-Pekka (ulkona). Ois saatava liiterin avainta!
Kaarina. Pekkako? Tulkaa tänne!
Puu-Pekka (tulee). Päivää! En minä joka kerta paraatirapusta. Kyökin kautta minä kyllä passaan.
Kaarina. Kyllä te niitä kyökkejä saatte kyläillä. Minun luonani tulee vieras lasikuistista.
Puu-Pekka. Mikä vieras minä, Puu-Pekka!
Kaarina. Vierashan te, minähän kutsuin. Ja nyt, istukaa tähän. Terttunen, koetahan, onko pannussa vielä mitään.
Terttu. Vaikka kuinka paljon!
Kaarina. No, juokaahan, Pekka! Siinä on Tertun mestariteosta, juuri paistettua kaakkua!
Puu-Pekka. Minä nyt makeisia…
Terttu. Syökää pois, Pekka!
Puu-Pekka. Muutenkin ovat siitä äkeissään, että minä neitilöillä vieraana istun ja ihtesä verannan päällä.
Kaarina Ketkä?
Puu-Pekka. Sekkii Salamelinska. Jotta Pekka se vaan on toppakahvilla paraatikuistissa. Mutta hälle ei anneta kyökissäkään. Vaikka se entinen opettajatar aina pani pannun tulelle, kun Salamelinska kyökkiin tuli.
Kaarina. Minä tässä juuri tuuminkin poishakua, kun en minä Salamelinskojen enkä muiden silmissä armoa löydä.
Puu-Pekka. Mitä se sanoo? Poisko? No, jopahan sitten parku tulisi. Kaikki vekarat ovat ihavuntuneet teihin. Ettenkös te sitten välitäkään niistä?
Kaarina. Niistähän minä juuri välitän.
Puu-Pekka. Meidänkin Mikko, se tyttövainaan poika, aina opettajatarta kiittää.
Terttu. Emme me täältä lähde. Opettajatar laskee vain leikkiä.
Kaarina. Mitenkäs teidän Miinanne nyt voi?
Puu-Pekka. Niinkuin sitä kitulias vanha paha voi. Siitä kahveesta ja nisusta käsk kiittää het kun näen. Nyt olinnii unohtaa.
Kaarina. Kyllä me taas pian pistäymme katsomaan.
Puu-Pekka. Silloinhan sillä taas on joulu. Mikkohan sitä vaan mureella kaivattaa.
Terttu. Onko Mikko tullut pahaksi?
Puu-Pekka. Ehei, hyvähän se poloinen. Mutta murehtii jo talvitamineista, että millä niitä irti saanee.
Kaarina. No, eiköpähän sitä jokin keino keksitä.
Puu-Pekka. Ei me teiltä sitä. Mutta Miina sanoo, että kun sattuisi semmoinen jutkaus, että Mikko pääsisi jalkineisiin ja sarkatakkiin, että kun sattuisi semmoinen onnen potkaus.
Kaarina. Nää nyt, Terttu! Miinakin odottaa jotakin tapahtumaan, niinkuin minäkin. Ja kun kaksi oikein kovin toivoo, niin eiköpähän satukin!
Terttu. Tietääkös Pekka, että meillä alkaa olla ikävä.
Puu-Pekka. Häh?
Kaarina. Ikävä meillä on.
Puu-Pekka. Herra nähköön, nuoret ihmiset. Mitäs ne muuta ikävöi kuin sitä toista. Mutta älköönkään vaan opettajatar naimisiin menkö.
Terttu. Eikös minusta ole väliä?
Puu-Pekka. Lapsihan tuo.
Terttu. En minä mikään lapsi ole. Aikaihminen.
Puu-Pekka. Mutta opettajatar älköön vain menkö. Mitäs sitä suotta? Hätäkös tässä on olla. Verannat ja kaikki.
Kaarina. Niin että kun on veranta, ei tarvitse sitä toista. Olkaa murheetta, Pekka. Täällä me olemme niin kaukana, että minun tuleva mieheni ei minua löydä.
Puu-Pekka. No, se on hyvä se. Sittehän ei ole mitään hätää. Ja kiitoksia nyt vaan kahveesta ja siitä makiasta pullasta. Jos saisi sitten sen avaimen.
Kaarina. Liiteri on auki, Pekka hyvä.
Puu-Pekka. Kah — minä kun — — (Kompuroi ulos.)
Terttu. Kuulehan, sinun pitäisi ajaa kauppiaassa.
Kaarina. Heti, neiti! Ainoa huvi täällä onkin lennättää pyörällä. Kun sinäkin kerran yrittäisit.
Terttu. En minä uskalla. Täällä on niin hirveitä mäkiä. Pelkään monesti, että sinullekin sattuu onnettomuus. Anttilan emäntä sanoi sitäkin, että kellään edellisellä opettajattarella ei ollut pyörää.
Kaarina. Ja kun me muutamme täältä, juttelee hän seuraajallemme: se edellinen opettajatar oli aika harakka. Se löi palloa, luisteli ja hiihti kilpaa oppilaittensa kanssa ja pyörällä se ajoi oikein syntisesti — ja se oli myöskin mukavaa! Ja tulevan opettajattaren on vielä vaikeampi kuin meidän — kelpoisuusluettelo yhä kasvaa.
Terttu. Vehnäjauhot ovat lopussa ja sokeri ja suola; eikä siellä muuta olekaan.
Kaarina. Paitsi tupakkaa ja nuuskaa!
Terttu. Mistä sinä aiot hommata jotakin suolasen puolta?
Kaarina. Aioin juuri kysyä sitä sinulta. Täytyy toivoa niinkuin Pekan Miina, että jotakin tapahtuisi. — Minäpä kerron sinulle jotakin noin niinkuin sen suolasen sijaan. Kuule ja riemastu! Olen tavannut hänet, elämäni suolan tai sokerin, kuinka sen ottaisi!
Terttu. Se tahtoo sanoa Keski-talon KalIen, joka ei milloinkaan ennätä tervehdykseen asti ennenkuin olemme jo ohi!
Kaarina. Kalle pysyköön pikaharjoituksissaan. Mutta tottapuhuen minulla on sinulle tunnustus.
Terttu. Annahan tulla!
Kaarina. Se oli viime viikolla. Kun tapani mukaan lasketin lentoa Koukkumäessä, tuli joku samaa vauhtia perässäni. Ja kun pääsin alas, kierrätti se rinnalle ja huusi: "Tepä olette koko pakana! Teidän pitää ajaa minun kanssani!"
Terttu. Ja sinä kiitit nöyrästi ja ajoit.
Kaarina. Ei, vaan minä olin koko pakana ja heitin yli olan: minun ei pidä mitään, mitä en tahdo. Ja siinä samassa painuin mutkaan ja kierrätin poikkitielle, kun hän laski suoraan alas. Ja sitten minua harmitti, että olin menetellyt niin ja päästänyt ainoan tapahtuman kesässäni sivu suun, ja heittäysin pyörineni tiensivun niittyyn. Sitten näin hänen hikihatussa kiipeävän ylös ja painuin näkymättömiin. Jonkun ajan kuluttua hän ajoi takaisin harmistuneen näköisenä. Mutta minä annoin hänen mennä ja äkäilin uudelleen itselleni, etten ottanut vastaan, kun kerran oli tapahtumaisillaan jotakin.
Terttu. Millainen hän oli?
Kaarina. Aika hauskannäköinen herrasmies. Sitä lajia, josta pidän.
Terttu. Nyt sitä ei enää maksa vaivaa ajatella, ohiajavaa.
Kaarina. Niinhän se olisi. Mutta minä näin hänet toisenkin kerran.
Terttu. Missä?
Kaarina. Siinä samassa mäessä, mutkan kohdalla, näkyi tuumivan kumpaa tietä ajaa. Olin hurauttamaisillani mäkeen, mutta jälleen olin koko pakana ja piilotin itseni tiensivuun.
Terttu. Ja sitten?
Kaarina. Hän ajoi pariin kertaan ohi ja oli vielä miellyttävämpi.
Terttu. Ja nyt?
Kaarina. Jos vielä kolmannen kerran hänet tapaan, lähden ajamaan hänen kanssaan vaikka maailman ääriin.
Terttu. Ai, ai sitä kevytmielisyyttä!
Kaarina. Alan olla jo niin kiusaantunut tästä kaikesta, että olisin valmis vaikka mihin. Ja kun kuulin Maalinin katalat kenkkuilut niiden opettajatarraukkojen pysyttämiseksi kyöpelinvuorella, saan hurjan halun tehdä jonkin tepposen heidän puolestaan. Olisipa joku, kenen kanssa kihlaantua, menisin suinpäin, totisesti sen minä tekisin vain jättääkseni vanhanpiian nimen Ihannelmalle ja Lilli-Lemmelle!
Terttu. Elohopea kulta! Tuo ei kuulosta ollenkaan opettajattarelta!
Kaarina. Ei kuulostakaan. Mutta ihmiseltä. Ihminen kai sitä on opettajatarkin. Ja tuo alituinen näykkiminen, niin naurettavaa kuin se onkin, alkaa lopulta harmittaa. Ja kun ajattelen, kuinka jokaisella on kesä-onnensa: Aatu istuu mudassa, Maalinilla on virkkuunsa, Ihannelmalla ja Lilli-Lemmellä flaksinsa — niin onhan kohtuutonta, että meidän osallemme ei ole langennut mitään.
Terttu. Voimmehan mekin istua mutaan!
Kaarina. Vakuutan itselleni, että on naurettavaa suuttua siitä, että Maalin-rouva sanoo vanhaksipiiaksi, kun on vasta viidenkolmatta — ja sittekin tunnen ärtyväni.
Terttu. Oo, Kaarina, enhän minäkään suutu, vaikka olen vaivoin kahtakymmentä!
Kaarina. Ja sitten tuo ainainen viittailu, että naimattomana oleminen merkitsee sitä, ettei ole kukaan huolinut — huh, avioliittoon mennäkseni olen minä nyt kylliksi pehmitetty!
Terttu. Ja kenen kanssa heistä?
Kaarina. Keskitalon Kallen.
Terttu. Toivotonta. Ennenkuin hän ehtii tervehdykseen asti, menee vuosia, ja kosimiseen hän tarvitsee varmaan ihmisiän!
Kaarina. Oi sinua, julma leppäkerttu!
Terttu. Älä enää hulluttele, joudu matkaan. Ilta tulee, ja suurliike suljetaan!
Kaarina (ottaa pyörän). Menenhän minä. Rakas kultainen pyöräni! Ellei minulla olisi pyörää, syöksyisin suunniltani niin monesti, mutta tämä vähän tuulettaa! (Taluttaa polkupyörää ovesta ulos.)
Väliverho.