TOINEN NÄYTÖS.
Seuraava aamu. Sama kuisti, akkuna auki, pyörä poissa.
Terttu (tulee kastelemaan kukkia). Kaarina hoi! Sinä huolimaton! Olet unohtanut akkuaan yöksi auki etkä ole pannut sitä hakaan! Tuuli olisi voinut lyödä rikki, ja niin olisi jälleen ollut niskassamme johtokunta!
Kaarina (tulee). Aukiko? En ole milloinkaan jättänyt sitä yöksi auki. Voivat hyppiä kissat sisään ja pudotella kukkaruukut. Eikä ole edes haassakaan! Tämä vasta merkillistä! (Koettelee ulko-ovea.) Ja ovi lukitsematta! Ja illalla minä varmasti lukitsin, kiersin kahteen kertaan.
Terttu. Kaarina kulta! Mitä se on?
Kaarina (ympärilleen katsellen). Terttu! Pyörä on poissa! Varas on käynyt täällä ja vienyt minua pyöräni!
Terttu. Varas! Ei, ei, se on liian kamalaa!
Kaarina. Lapsi, älä nyt pelästy. Ehkä ei olekaan niin hullusti. Ehkä on joku tehnyt vain pilaa ja nostanut sen ulkopuolelle. (Käväisee ulkona, tulee takaisin.) Ei, ei sielläkään ole!
Terttu. Kaarina kulta! Uskotko sinä todella, että meillä on käynyt varas?
Kaarina. Pienokaiseni, täytyy uskoa. Näet itsekin: pyörä on poissa, minun kultainen pyöräni. Millä minä nyt ajan, millä päästä kauppiaaseen, millä pakoon eukkoja, tuulettumaan, millä tapaamaan kenties häntä — ei, tämä on liian kovaa, minun täytyy saada se takaisin.
Terttu. Voi, Kaarina, että saattaa olla semmoinen ihminen, joka varastaa!
Rouva Keränen (ulkoa). Mikä rupatus teillä käy aamulla varhain? Minä sen kun vasta ylös kömmin.
Kaarina. Maalin, meillä on käynyt varas, vienyt yöllä minun pyöräni!
Rouva Keränen (oven takaa). Siunaa ja varjele! Mitä sinä sanot! (Syöksyy sisään pörröisenä ja leveänä aamunutussa.) Minkälaista unta sinä näit?
Kaarina. Kunpa se olisikin unta! Mutta silkka todellisuus on tämmöinen: pyörä on viety.
Rouva Keränen. Tuoli, Terttu rakas, tuoli! Puhhuh — sitä ei todellakaan ole. — Jos sinä et pannutkaan sitä siihen, jos se on kyökin trapussa!
Kaarina. Ei, kyllä se oli. Enhän sitä muualla pitänytkään. Eilen juuri viimeksi nostin sen tähän, kun olin käynyt kauppiaassa.
Rouva Keränen. Niin, niin, mutta voihan sitä katsoa. Mistä sen aina oikein muistaa. Minäkin luulen usein tehneeni niin ja niin — enkä olekaan tehnyt. Terttu, lippase katsomaan! (Terttu juoksee katsomaan.) Ja kuinka se olisi niin saanut, ettei yhtään herätty — tekään. Miksi et sinä voinut tulla kieltämään, kun kuulit, että joku kopeloi verannalla.
Kaarina. Minä en kuullut mitään, eikä Terttu myöskään.
Rouva Keränen. Voi, herran ihme! Että ihmiset voivat niin nukkua! Minä vaan en niin tee. Nukun aina koiranunta. Kun surahtaa kärpänen akkunassa, heti herään. Jopas, että meille varas pääsisi!
Terttu (tulee takaisin). Ei ollut unohtunut keittiön portaisiin!
Rouva Keränen. Ettei sielläkään! Eihän se sentään merkitse sitä, että varastettu. Ihan ajaa kananlihalle! Kun et vain olisi sitä itse pudottanut, Kaarina!
Kaarina. Maalin hyvä! Sitä minä varmasti en ole tehnyt. Ei niin suurta esinettä pudoteta.
Rouva Keränen. Niin, niin, ei kylläkään. Tuli vaan mieleeni, kun minä tavallisesti niin paljon pudottelen, tukkaneulat, parsinneulat, sukkapuikot — ja ennätän juuri syyttää toisia — ja löydänkin jostain lattialta. Itse olen pudottanut!
Terttu. Olisi hyvin mukavaa, kun voisimme löytää pyöränkin jostakin lattialta!
Kaarina. Se lienee hiukan hankalaa. Pyörällä pääsee pitkälle vähässä ajassa.
Rouva Keränen. Ette kait te tarkoita, että on ollut oikea varas?
Kaarina. Sitäpä juuri. Akkunasta tullut, ovesta mennyt.
Rouva Keränen. Mutta miksi te hyvät ihmiset pidätte akkunat ja ovet auki?
Terttu. Nepä eivät olleet auki, vaan kiinni.
Kaarina. Helppohan tuommoisesta akkunasta on tulla. Pieni haka ja sen kohdalla sormen levyinen rako, kuin varasta varten laitettukin.
Rouva Keränen. Juu, juu, kyllä se niin on. Voi, hyvä isä! Oletteko te katsoneet huoneitanne, vaikka olisivat vieneet kaikki? — Ja minäkin onneton! Kuka tietää, ovatko aitatkaan jälellä! (Syöksyy ulos.)
Terttu. Mitä me nyt teemme?
Kaarina. En tiedä. Olen yhtä ymmällä kuin Maalin.
Terttu. Jos menisin katselemaan — jos olisi jossakin pensaassa tai ojassa kätkössä tässä lähellä.
Kaarina. Sitä tuskin tarvinnee luulla.
Terttu. Ei tiedä. Käyn kuitenkin. (Menee),
Rouva Keränen (tulee takaisin). Ei ollut varastettu. Aitat paikoillaan ja ovet lukossa. Voi, hyvä isä! Ei täällä ole ikinä tämmöistä sattunut. Kammottaa. Semmoinen niin lähellä. Olisi vielä hiipinyt meidän päähän — olisi saanut tyhjentää kaikki. Minä nukun kuin tukki.
Kaarina. Sinähän heräät kärpäsen surinaan!
Rouva Keränen. Minä! Aatukaan ei saa minua hereille! — Mutta mitä nyt tehdään?
Kaarina. Pitäisi ehkä ilmoittaa poliisille ja nimismiehelle.
Rouva Keränen. Tosiaan! Minä menen heti meidän päähän telefonoimaan. Niille tästä on soitettava ja niille tämä kuuluu, oikeus- ja poliisiasia! (Menee.)
Terttu (tulee). Ei ollut missään näkyvissä! Ei pyörän jälkiäkään paitsi sinun omasi.
Kaarina. Se on tietenkin kantanut sylissään. — Kyllä minua alkaa sapettaa. Että ihminen julkee varastaa — ja vielä köyhältä opettajattarelta! Ja että minä olinkin niin typerä ja pidin sitä tässä! Nyt jos vielä saan sen takaisin, seisoo se yöt sänkyni vieressä. — Et suinkaan sinä sekoittanut jälkiä siellä pihalla, Terttu?
Terttu. Kävin vain ojanviertä ja pensaissa.
Kaarina. Meidän pitää jättää jäljet sotkematta siksi kun poliisi tulee.
Rouva Keränen (tulee). Voi, hyvä isä! Ei niitä saa käsiinsä. Poliisi on mennyt naapuripitäjään lehmän ostoon ja nimismies on lähtenyt, mihin lähtenyt. Ja minä justiinsa telefonoin niin viisaasti. Halloo! Onko se nimismiehellä? Tämä on Hoppulan koululta kun puhutaan, Keräset! Viime yönä varastettu neidin pyörä, juuri täältä, Hoppulan koululta! Nähkääs, että olisi tuuminut, että ehkä Ihannelma, ja saanut siivet jalkoihinsa. Mutta eihän tässä maailmassa ole oikeutta eikä turvaa — ketään ei saa käsiinsä.
Kaarina. Pitänee tästä ruveta poliisiksi omasta takaa. Otamme merkit muistiin. Terttu, tuo kynä ja paperia ja kirjoita, mitä löydämme. Maalin on todistajana.
Rouva Keränen. Pitääkö tästä vielä oikeuteenkin? Sormi raamatun päälle?
Kaarina. Varmasti. (Tarkastelee.) Ruuduissa ei ole sormenjälkiä. Johonkin sen on kumminkin täytynyt koskea — ahaa, nähkääs, akkunanpuitteessa oikein nokinen käpälän kuva!
Terttu. Ihan selvä!
Rouva Keränen. Armahtakoon! Sepä on ollut marakatti!
Kaarina. Pikemminkin nokikolari! Näette, kuinka paksua nokea! Ja millainen käsi! Leveä kuin lapio, sormenpäät ja peukalo oikeat vasarat!
Rouva Keränen. Voi, hyvä isä! Ja semmoinen käy ympäri kuin kiljuva lejoona!
Terttu. Etsien pyöriä.
Kaarina. Kirjoita muistiin tämä jälki.
Rouva Keränen. Niin, nyt vaanitaan sormenjälkiä. Ja kyllä tuommoiset sormenjäljet heti saa kiinni!
Kaarina. Ovesta on osannut mennä jälkiä jättämättä. Mitenkähän täällä ulkopuolella? (Menevät ulos.) Maalin, älä astu akkunan alle, etteivät sekoa jäljet! — Haloo, Terttuli, selvät jäljet hiekassa, paljasjalan jäljet!
Rouva Keränen. Totta totisesti, oikeat louhikäärmeen jalat!
Kaarina. Suuret ovat, hirmuiset. Tuosta se on tullut, tuossa seisonut. Mutta huomaatkos, Maalin, vasemmasta jalasta ei näe isonvarpaan jälkeä ei missään! Onkohan sisällä?
Terttu. Ei täällä enää erota. Olemme tässä tallanneet moneen kertaan!
Rouva Keränen. Miksi se ei ole siitä vasemmasta ukkovarpaastaan jälkeä tehnyt?
Kaarina. Siksi, että sitä ei ole. Mitä ei ole, siitä ei tule jälkeäkään. Vasen ukkovarvas puuttuu! Kirjoita, Leppäkerttu!
Terttu. Vasen ukkovarvas puuttuu! Valmis!
Kaarina. Katsomme nyt, onko kiipeämisen jälkiä. Löydätkö sinä, Maalin?
Rouva Keränen. En minä näe mitään.
Kaarina. En minäkään. Sen on täytynyt olla pitkä mies — poikkilaudoituksella ei näy jälkiäkään jaloista. Se on ylettynyt avaamaan akkunan ja astumaan sisään kiipeämättä!
Rouva Keränen. Kauheata! (Tulevat sisään.)
Kaarina. Joko sinä kirjoitit, Terttuli: mies oikea hongankolistaja?
Terttu. Valmis on.
Kaarina (akkunaa tarkkaillen). Eiköhän niin valtava ruho ole koskettanut akkunan puitteisiin? — Ahaa! Kiitetty olkoon tuo naula, johon niin usein raapaisen sormeni! Näettekös siinä mitään?
Rouva Keränen. Jokin musta tukkula!
Kaarina. Juuri niin, musta tukkula. Kirjoita, Terttu: musta, takkuinen tukka!
Rouva Keränen. Siunatkoon, se on takertunut hiuksistaan siihen!
Terttu. Kuin Absalom!
Rouva Keränen. Olisi sekin jäänyt riippumaan!
Kaarina. Olisikin! Olisi pyörä paikoillaan!
Terttu. Tämä protokolla olisi nyt valmis, niin että jos herrasväki suvaitsisi piirtää nimensä alle.
Kaarina. Maalin, ole hyvä!
Rouva Keränen (kirjoittaa). Jaa koko nimi ja päivämäärä?
Terttu. Just niin!
Kaarina. Suur' kiitos!
Rouva Keränen. Voi, hyvä isä, tässä minä lekotan rauhassa, rosvojen työn parissa, enkä ollenkaan muista Ihannelmaa ja Lilli-Lempiä!
Kaarina. Mikäpä hätä niillä on!
Rouva Keränen. Mikäkö? Niillähän on myös pyörät. Ottivat mukaansa, kun on sitä flirttiä ympäriinsä. Ja kuka sen takaa, ettei sielläkin ole verantaa ja verannalla kehnoa ikkunaa!
Terttu. Ja Absalomia!
Rouva Keränen. Ja niin ovat pyörät menneet! Minun pitää heti kirjoittaa niille postikortti, että olisivat varuillaan. Että nostaisivat joka ilta pyörät — niin nostaisivat ne sängyn alle. Siihen ainakin herää, kun varas rähmii sängyn alla ja rämistelee pyöriä — niissä on kellotkin!
Kaarina. Mahdollista, että siinä tapauksessa minäkin olisin herännyt!
Rouva Keränen. Ja pyörä olisi tallella. Voi voi, millä nyt pääsee kauppiaaseenkaan. Ei ainuttakaan pyörää kotosalla! Aatukin vei omansa mukanaan. Voi, voi sentään tämmöistä huolta ja vastusta! Ja keskellä koreata kesää. Mitä nyt on tästä kesälomasta! Ja Aatu ei välitä mistään!
Kaarina. Eihän hän tiedäkään.
Rouva Keränen. Ei tietystikään. Siellä se vaan nauttii elämästä ja istuu mudassa. Ja me heikot vaimonpuolet hoidamme taloa ja vapisemme lejonan kynsissä, jolla on kädet kuin marakatilla! (Terttu nauraa.) Ei tämä ole mikään naurunpaikka, tämä on vakava asia. Kun ajattelee kaikkia niitä öitä, mitä vielä on jäljellä syksyyn. Ja kuinka monta pyöränvarkautta se louhikäärme vielä voi tehdä!
Kaarina. Täällä hän ei enää voi tehdä yhtäkään.
Rouva Keränen. Ei, minä en enää rupea tätä kestämään. Kirjoitan heti Aatulle, että nyt on noustava mudasta ja jätettävä elämän koreus ja tultava kiireesti onnettoman kodin avuksi!
Kaarina. Eihän häntä nyt kesken kaiken sovi sieltä hätyyttää!
Rouva Keränen. Sovi, se on jo velvollisuuskin! Pitäisikö minun yksinäni nääntyä tämmöisen taakan alle? Kirjoitan heti. — Ja Mäkelästä saa tänään lihaa. Otan teillekin asti.
Kaarina. Se olisi todella tarpeen, Maalin hyvä.
Rouva Keränen. Minä lähden sinne heti kun olen saanut päälleni. (Menee.)
Terttu (nauraa). Voi, Kaarina, että sinä voit olla vakava! Tuo Maalin on mainio!
Kaarina. Minua niin harmittaa se pyörä. Ajatteles, että se nyt on jonkun hirtehisen käsissä!
Terttu. Mitä minä tällä paperilla teen?
Kaarina. Pane se johonkin talteen. Sen annamme poliisille, kun hän joskus palaa lehmän ostosta — toivottavasti hän pian saa mieleisensä — tai nimismiehelle, kun hän kerran ilmestyy "minkä-mihinkin" mentyään. Mutta ne ajat ovat tuntemattomassa tulevaisuudessa, joten meidän pitää itse koettaa pyydystää sitä pyörää.
Terttu. Mutta miten?
Kaarina. Niin, miten? Jos panisi ilmoituksen sinne Anttilan navetan päähän, joka tässä kylässä näkyy toimivan kuulutustauluna.
Terttu. Se on niin koomillista!
Kaarina. Eikä ole näistä. Varsin luonnollinen ilmoittelupaikka. — Mutta pitäisi luvata palkkio. — Kuinka paljon lupaisi, että viitsisivät yrittää ja ettei toisaalta kävisi liian tuhoisaksi kukkarollemme? Mitähän olisi sataviisikymmentä markkaa?
Terttu. Minä kyllä ajan varasta ilman mitään.
Kaarina. Mitä sinä tuumit, Terttu-Kerttu, onko se sopiva summa?
Terttu. Miksikäs ei!
Kaarina. Ajattelen, jos joku köyhä sattuisi löytämään, olisi se sievoinen raha. — Nyt rustaamaan ilmoitusta! (Kirjoittaa.)
Terttu. Kuulehan, Kaarina?
Kaarina. No?
Terttu. Kukas eilen illalla toivoi, että jotakin tapahtuisi?
Kaarina. Varmaan piskuinen Terttuli!
Terttu. Enemmän sentään arvoisa opettajatar! Ja nyt onkin jotakin tapahtunut!
Kaarina. Mene kissanhäntään!
Terttu. Noin ihmiset aina ovat kiittämättömiä! Vaikka sinullakaan ei ole nyt syytä valittaa yksitoikkoisuutta!
Kaarina. Tule tänne, että nipistän sinua! En minä tämmöistä toivonut enkä tämmöisestä huoli. Pyöräni minä tahdon takaisin. Senkin kelvottomat poliisit ja nimismiehet, eivät nekään ole saapuvilla silloin kun niitä tarvitsisi. Letkautan vähän tässä!
Terttu (kurottautuu katsomaan). Mitä hassua sinä kirjoitat? Mutta, Kaarina, sopiiko se?
Kaarina. Miksi ei sovi! Saatpa nähdä, minä saan pyöräni takaisin, että keikkuu!
Väliverho,