Kolmetoista vuotta Pähkinälinnassa

by Anonymous

I.

Olen jo maininnut että kaikki v. 1884 Pähkinälinnaan tuodut vangit säilytettiin ensin Pietari-Paavalin linnassa. Jo Pietari-Paavalin linnassa saimme tuntea, mitä meidän vastaisuudessa oli odottaminen. Päällystön äänen sävy meitä puhutellessa oli, joskaan ei aina raaka, niin kumminkin aina pikkumainen ja vihainen. Minkä vuoksi esim. tuli ihmisille, jotka tuomion jälkeen vain väliaikaisesti muutamia päiviä täällä säilytettiin, minkä vuoksi luettiin näille pakkotyöläisten ohjesäännöt, joissa uhattiin raipoilla, y.m.? Mielialamme oli ylenmäärin raskas: kukin tunsi tulevan pitkän koppivankeusajan kaikki kauhut, ajan, jolloin tuli olla eroitettuna kirjoista, olla kaukana kaikesta ihmisellisyydestä. Istua päivästä päivään yksinäisessä kopissa ilman kirjoja, ilman minkäänlaista työtä tuntui samalta kuin kuolema — ja niin se olikin. Mieli oli niin synkkä, että alussa luuli, että meidät aijotaan päiviltä ottaa; ja kun meitä kutakin, jotka kaikki olimme kahleissa, kädestä kiinni pitäen talutettiin laivarantaan, luuli usea meistä, että eiköhän meitä viedä hukutettavaksi. Vankilaan vietäessä niinikään kädestä pitäen talutettiin, miltei kannettiin, vaikka jokainen meistä saattoi kahleissakin vapaasti astua. Ja kaiken lisäksi oli saattajana toistakymmentä aseellista sotamiestä. Laivaan päästyä jo arvasimme matkamme määrän. Ajatukset loihtivat mieleen kuvan toistaan kauheampia: kuvittelimme maanalaisia komeroita, joihin ei pääse valoa, ei raitista ilmaa, alituinen toimettomuus, kahleet…

Se kumminkin oli erehdys: maanalainen vankeus ja ruumiilliset kidutukset ovat jo vanhenneina hylätyt; niiden sijalle on keksitty, niin sanoakseni, hienostettuja, vähemmän huomiota herättäviä kidutuskeinoja. Ensimmäiset havaintomme Pähkinälinnassa olivat osaksi mieluisiakin: kopit olivat puhtaat ja kuivat ja huolimatta himmeälasisista ikkunoista, jotenkin valoisat. Vuodevaatteet puhtaat ja — vankilan vaatteiksi — hienot, silmien pesuastiat ja klosetit käytävissä. Koppi oli jotenkin pieni, vain seitsemän askeleen pituinen ja neljän levyinen, muuten saman mallinen, kuin tutkintovankilan kopit. Vuode lukittiin päiväksi seinään, ja paitsi puujakkaraa ei kopissa ollut mitään muuta huonekalua.

Koppiin tuotua ilmoitettiin meille kullekin, että ohjesääntöjen mukaan tulee vartijan puhutella meitä oikeutemme menettäneitä "sinä" sanalla, vaikkakin sittemmin vartija aina koettikin puhutellessaan käyttää kolmatta persoonamuotoa. Jälkeenpäin sain kuulla, ettei näin menetelty kaikkien kanssa. Sekin oli olevinaan omaa lajiaan systeemiä: näin tahdottiin eristää vankien pyyteet tai kehoitettiin olla naputtelematta, joten vankilan päällystö olisi saavuttanut tarkoituksen: pitää vangit yksinäisessä vankeudessa sanan täydellisessä merkityksessä.

Tässä tarkoituksessa sijoitettiin meidät ensipäivinä siten, että jokaisen vankikopin vieressä oli aina tyhjä koppi; mutta kun sitten tuli uusia vankeja lisään, täytyi ne sijoittaa tyhjiin koppeihin ja naputteleminen lisääntyi. Naputteleminen kävi hyvin hiljaa ja tavallisesti toimitettiin se semmoiseen aikaan, jolloin vahdit jakoivat ruokaa tai olivat muissa välttämättömissä toimissa. Mutta huolimatta kaikesta varovaisuudestamme saatiin meidät usein kiini itse teossa ja silloin alkoivat mitä ilettävimmät kohtaukset: sinuteltiin; asetettiin santarmi oven aukosta vankia silmällä pitämään, joka heti, kun napatus alkoi, jyskytti oveen: sanottiin, että se on "lapsellista leikkiä, jota tulee hävetä;" kiellettiin kirjojen lukeminen, jotka kirjat, vaikka olivatkin huonoa hengellistä sisältöä tai jotain joutavan päiväistä roskaa, sittenkin olivat arvaamattomasta arvosta niille, joiden mieli ei tehnyt taistelutta hulluksi tulla; ja jos mikään muu keino ei saanut naputusta lakkaamaan, puettiin niskoittelija hullun paitaan.

Mekin puolestamme koetimme todistaa toimemme vaarattomuutta, sanoimme että kun vankilaan suljetut kaikki ovat tuomituita, niin ei kieltoon ole minkäänlaista järjellistä syytä, huomautimme myöskin, että kun on mahdollisuus vaihtaa ajatuksia naapurin kera mutta pakosta täytyy vaieta, on se kiduttamista, jotenka siis ei ole kummeksittavaa, joskin emme voi kieltoa totella. Tämmöistä sallittiin vain ensi päivinä; pitempi aikaisille vangeille ei sallittu tämmöisiä vapauksia, vaan jos naputusta kuultiin, hyökkäsivät vartijat heti koppiin ja silloin tuli tulvimalla haukkumisia ja sadatuksia. Jos tällöin vanki vieläkin uskalsi vastata, antoi vartijain vanhin merkin, vartijat hyökkäsivät onnettoman kimppuun, kaatoivat hänet maahan, pieksivät siinä onnetonta, pukivat hänet pakkopaitaan, sitoivat useimmaksi tunniksi rautasänkyyn, ja ettei vanki saisi huutaa — pistettiin kapula suuhun.

Viereisissä kopeissa olijat, kuultuaan toveriansa pieksettävän, ilmaisivat vastalauseensa, — he itsekin joutuivat saman kohtalon alaisiksi. Tällöin nousi selittämätöin mellakka, kuului huutoa, kolinaa, kaatumisia ja kapula suussa makaavien korinaa. Mellakka kuului vankilan kaikkiin komeroihin. Tämän välttämiseksi sittemmin vietiin syylliset vanhaan vankilaan, pistettiin karsseriin ja siellä vartijat vihansa onnettomien yli purkivat.

Eräs tovereistamme kertoi mitenkä kerran varsin mitättömästä syystä vankilan päällikkö hyökkäsi hänen koppiinsa ja sähisten vihasta huusi: "rosvo, lurjus, minä sinut opetan!" Tähän vastasi toverimme: "barbaari". Silloin hyökkäsivät santarmit hänen päällensä, sitoivat hänet ja sidottuna pieksivät veriin. Kun hän sitten vaati lääkärin tutkimaan vammoja, sanoi lääkäri: "vastarintaa tehdessä sai pieniä vammoja".

Kun kerran oikeusministerin apulaisen Orshevskin ollessa tarkastuksilla, ilmoitimme hänelle näistä pieksämisistä, vastasi hän: "se ei ole totta, sillä vartijat sanovat ettei ketään ole piesty".

Taistelumme vankilan hallintoa vastaan oli hyvin vaikeata. Useimmat vangeista olivat käyneet kokonaan voimattomiksi — pakkotyön ja linnan ulkovarustuksissa istumisen kauhut olivat vieneet heiltä kaiken tarmon; he odottivat vielä helpompia päiviä. Kokemattomat luulivat, ettei moista helvetin piinaa saata kestää kuin vuosi tai pari, jonka tähden päättivät kaikin voiminsa kestää kärsimykset. Kokeneet sitävastoin tiesivät, ettei vuodeksi tai pariksi olisi vankeja ulkovarustuksista tänne tuotukaan; he tiesivät myöskin, etteivät mitkään lait vaadi tämmöistä petomaista julmuutta vankeja kohtaan, vaan että se on vain viranomaisten mielivaltaisuutta, jota vastaan on taisteltava.

Entäs tulokset?

Kolme kuukautta oltuaan Pähkinälinnassa päätti Minakov syyskuussa v. 1884 nälkälakolla pakottaa myöntämään hänelle kirjoja sekä saada nähdä tovereita. Kun voimansa heikkenivät ja häntä koetettiin väkisten syöttää, löi hän lääkäriä korvalle ja vaati, että hänet mestattaisiin, niinkuin ohjesäännöissä "väkivallasta päällystöä kohtaan" rangaistukseksi määrättiin.

Muutaman päivän kuluttua vietiin hänet oikeuteen ja luettiin kuoleman rangaistus. Häntä kehoitettiin kirjoittamaan armonanomus, mutta hän ei huolinut sitä tehdä. Mestauspäivänä pyysi hän saada kirjoittaa sukulaisilleen, mutta se häneltä kiellettiin. Aamusella kuului käytävässä sotilasvartion tasaista astuntaa. Kopeissa vallitsi kuolon hiljaisuus, kukin odotti mitä oli tuleva. Minakovin koppiin astui useita henkilöitä; vankilan päällikön ääni kuului: "nuttua ei huoli pukea, hatun saa ottaa". Sen jälkeen kuului Minakovin ääni: "hyvästi, veljet, — minut viedään ammuttavaksi!" Muutaman minuutin kuluttua kuului isolta pihalta yhteislaukaus… Se oli Minakovin kärsimysten loppu!…

Muutaman päivän kuluttua poistettiin kaikista kopeista venttiilit ja säpit ikkunoista. — Klimenko oli hirttäytynyt ikkunan säppiin.

Kahden viikon kuluttua, ensimmäisenä joulupäivänä, häiriintyi taas vankilamme tavallinen hiljaisuus: kuului metallisen lautasen helinää, sitten jalkojen kopinaa, kaatumista ja Myshkinin huuto: "mestatkaa minut … älkää lyökö, mestatkaa!" Jähmetyimme kauhusta, emme uskoneet korviamme emmekä tietäneet asiaa, sillä vain yksin Myshkinin naapuri tiesi hänen tahallaan tehneen väkivaltaisuutta vartijalle ja niin vaatien kuoleman rangaistusta itselleen, kääntääkseen siten asianomaisten huomion tapahtumiin Pähkinälinnassa.

Kolmen viikon kuluttua tuomittiin Myshkin kuolemaan ja tuomio pantiin kohta täytäntöön.

Taistelumme mielivaltaa vastaan sai yhä suuremman vauhdin; vangit alkoivat naputella jo niin kovasti että käytävän toisella puolella kopeissa olijat naputuksen kuulivat; koetimme saada kaikkia yksimielisyyteen toimissamme. Tottelemattomimmat vietiin vanhaan tyrmään, mutta jälelle jäänet alkoivat sitä kovemmin naputella vaatien, että heidätkin siirrettäisiin vanhaan vankilaan, toivoen siten päästä taas yhteen, sillä vanhassa vankilassa oli vain kymmenen koppia. Naputteleminen kasvoi niin suureksi, että santarmien oli pakko voimainsa takaa rämisyttää vaskisia vateja, etteivät vangit kuulisi toistensa naputuksia.

Nyt alkoivat taudit raivota vankien keskuudessa. Silloin saimme kokea, ettei sairaille anneta ensinkään lääkärin apua. Keripukkia sairastaville ja keuhkotautisille, verta sylkeville, annettiin samaa ruokaa kuin terveillekin, s.o. kaksi kertaa viikossa paastokaalia ja puuroa ja muina päivinä lientä ynnä pikkuinen lihasiruinen. Pitempiaikaiset vangit olivat kokonaan nälissään, he kun olivat saaneet kauhean vatsakatarin eivätkä saattaneet mitään syödä. Muutamat kärsivät näköhäiriötä, jotkut makasivat liikkumattomina lattialla, kun eivät voineet koko päivää istua puupenkillä. Naisten puku oli hyvin vaillinainen, heillä kun paitsi paitaa, ei ollut muuta kuin ruutuselkäinen levätti yllä. Miehillä oli paitsi alusvaatteita, verkanuttu ja housut, päällyslevätti oli ommeltu puoleksi mustasta, puoleksi harmaasta sarasta, keltaset vangin merkit selässä.

Sairaalaa ei vankilassa ole ollenkaan. Lääkäri kävi sairasten luona kutsuttaissa tai vankilanpäällikön käskystä. Lääkäri oli nuori mies, vasta opintonsa päättänyt, Svonkevitsh nimeltään. Hän ei ollut häijyn luonteinen, mutta vailla tahdon voimaa, taipui aina vastaan sanomatta päällystön tahtoon. Lääkkeitä annettiin joskus jonkunlaisia, mutta eri ruokaa ei yhdellekään sairaalle määrätty. Sairashoitoa ei ollut minkäänlaista. Ensimmäisinä kuoli Tihonov; kuollessaan hän vaikeroi ankarasti. Hän ei ollut koskaan naputellut, ja oikeudessa asiataan käsitellessä oli hän kovin surullinen ja hajamielinen. Vankeudessa ollessaan lienee hän sittemmin kadottanut järkensä. Hän lienee kuollut keuhkotautiin. Jo aikaa ennen kuolemaansa siirrettiin hänet vanhaan vankilaan, ettei vaikeroimisensa synnyttäisi vankien kesken levottomuutta.

Vankien tyytymättömyys kasvoi yhä suuremmaksi; useilla oli kinaa päällystön kanssa. Shebalin kieltäytyi syömästä ja vaati saada tavata omaisiansa. Kolmenakymmenenäensimäisenä nälkäpäivänänsä joutui hän tunnottomaan tilaan ja alkoi syödä. Ignati Ivanov, joka oli Kasanista tuotu, kärsi unettomuutta, muuttui alakuloiseksi ja öisin sekä päivin lakkaamatta kuului hänen askeltensa ääni.

Sen jälkeen alkoi öisin kuulua huutoa — Shjedrin oli tullut hulluksi. Vankilan hallinto ei ottanut sitä uskoaksensa, vaan määräsi hänelle rangaistuksen kuni terveelle. Vartijat eivät jättäneet häntä rauhaan ei päivällä eikä yöllä, useamman kerran kuletettiin hänet vanhaan vankilaan. Shjedrin oli kaksi kertaa tuomittu kuolemaan, toisen kerran hänen ollessaan matkalla Siperiaan syystä, kun hän silloin puolusti erästä naisvankia, joka jostain syystä pantiin köysiin. Karin vankilassa oli Shjedrin kiinnitetty kahleilla kottikärreihin, jota hänen täytyi muassaan kaikkialla kulettaa, jopa nukkuakin sen viereen. Pähkinälinnaan tuotua alkoi hän heti puhella sekavasti. Hän uskotteli, että santarmit olivat päättäneet "kuivattaa hänen henkisen kykynsä" ja sen vuoksi yhä tirkistävät hänen koppinsa ovenaukosta. Sitten hän sanoi häneltä kadonneen puoli päätä, toinen puoli päästä ja yksi silmä oli enää jälellä ja ne hänen täytyy pelastaa millä keinoin tahansa, eikä sallia santarmien niitä katsoa. Hän valitti tämän olevan hänelle hyvin vaikeata, sillä santarmit eivät olleet tavallisia, mutta "erinomaisia, jotka tuntevat koko nykyaikaisen tieteen". Nämät houreensa hän naputteli naapurillensa. Useimpia raivokohtauksia oli hänelle jo tapahtunut, tällöin hän aina koetti estää santarmien katsomasta ovenaukosta. Ja nuo, tietysti, sitä useammin katsoivat, josta Shjedrin parka yhä enemmän raivostui. Varsinkin vankilan päällikkö Sokolov (jota me tavallisesti kutsuimme Herodekseksi) joutui suunniltaan Shjedrinin, muka, itsepäisyydestä, ja vähän väliä taas antoi sitoa vangin köysiin ja viedä vanhaan vankilaan. Ei ottanut uskoaksensa Shjedrinin olevan sairaan ennenkun hän v. 1891 muuttui kokonansa idiotiksi ja kaikesta välinpitämättömäksi.

Kun ei sairaista ensinkään välitetty, alkoi vankien keskuudessa surma tehdä kamalaa työtään. Malarskij, Butsevitsh ja Nemolovskij kuolivat keuhkotautiin. Useita oli keripukin vaivaamia ja sylkivät verta. Nyt vasta nähtiin tarpeelliseksi päästää vankeja pihalle niin, että saivat nähdä toisiansa, kuusi meistä saivat sen armon. Tämä tapahtui kahdesti viikossa, puolituntia kerrallaan. Muuten saimme yksin olla puolituntia ulkona, jos milloin keltä jostain syystä ei tätäkin armoa riistetty, vaikka yleensä pihalle päästettiin vain semmoisia, jotka vähimmin naputtelivat, siis jo puoliksi mielisairaita. Butsevitsh sai myöskin armon nähdä tovereitansa, mutta sen vain pari kertaa, sillä hän ei sitten enää jaksanut nousta vuoteesta. Kuolinvuoteellaan hän surkutteli ettei enää jaksanut kävelytoverilleen viedä paria sokeripalasta. Niin suuri on rakkauden tarve koppivankeudessakin; yksistään jo se seikka, että sai nähdä ihmistä, joka sinua ymmärsi, voi nostattaa lapsellista riemua ja ihastusta!

Butsevitsh kuoli hiljaa. Kuulimme vartijoiden pari päivää ennen hänen kuolemaansa menevän hänen koppiinsa, sitten ei enää kuulunut mitään. Luultavasti hänetkin vietiin vanhaan vankilaan kuolemaan. Sen jälkeen kuoli kohta vielä kaksi: Nemolovskij ja Dolgushin, edellinen keuhkotautiin, jälkimäinen kuihtui vähitellen kunnes kuolema pelasti kärsimyksistä. Kumpikin vaikeroi kovin ja heidätkin vietiin vanhaan vankilaan.

Näitä kahta siirrettäessä huomasimme me muut selvään, että heidät viedään kuolemaan. Vanhassa vankilassa on hyvin tuoresta ja kylmä ja nuo onnettomat, horroksista herättyään saattoivat selvään huomata syyn, miksi heidät oli sinne tuotu, eivätkä he ennen kuolemaansa saattaneet edes tovereilleen jäähyväisiä naputtaa.

Tämän jälkeen useat meistä vaativat, ettei kuolevia vietäisi vanhaan vankilaan. Vankilan hallinto suostui siihen ja Hellis sekä Slatopolskij, jotka niinikään kohta kuolivat, saivat kuolla kopeissaan.

Kauheata on muistella kahta ensimäistä vuottamme Pähkinälinnassa. Sen ilma ikäänkuin henki kuolemaa vankein keskuuteen ja millainen olikaan kuolema — yksinäisyydessä, ilman ainoatakaan ystävällistä sanaa! Kuolevien tila oli hirmuinen, he saivat maata avuttomina, ei vaihdettu vuodevaatteita, ei edes tarpeelle nostettu.

Useat tiesivät varmasti, että kuolema lähestyi. Keuhkotautiset saivat usein verensyöksy kohtauksia, joka heitä heikonti niin, etteivät jaksaneet sormellaan vuoteensa laitaan naputtaa, tai jos naputtivat joskus, niin tapahtui se niin säännöttömästi, että sitä oli vaikea ymmärtää. Tavallisesti sanoivat he tällöin jäähyväiset tovereille, kun jo tunsivat kuolemansa lähestyvän.

Mutta eipä aina kuolevillekaan annettu anteeksi heidän naputuksiansa. Niinpä esim. Köbulinskiä rangaistiin naputtelemisesta ja vankilan päällikön "sinuttelemisesta" eikä suotu hänen tavata tovereitaan, vaikkakin ennen oli luvattukin, ja niin sai hän silmänsä ikuiseen uneen sulkea ilman, että hartain toivonsa — saada viimeisen kerran syleillä tovereitansa, — olisi toteutunut…

Jonkun aikaa turhaan taisteltuaan naputtelemista vastaan kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla keinoilla, jätti vankilan hallinto viimein kovuudet tätä vastaan; täydellinen vankien eristäminen ei onnistunut ja nyt jo alettiin päästää vankeja kohtaamaan toisiansa, vaikka kylläkin yhtä kerrallaan ja vain muutaman minuutin aikana. Sen sijaan koettivat santarmit nyt tukahduttaa vangeissa kaiken itsenäisyyden; varsinkin heikkojen sairasten puolesta puhumista ei tahdottu sallia ja vähimmin kaikkea, että se tehtäisiin yksimielisesti. Mitä julmimmassa vihan vimmassa tavallisesti tällöin vankilan päällikkö kiljui: "kuinka uskallat puhua toisista: se ei ole sinun asiasi, — täällä ei ole 'toisia'!"

Sen parempaa apua ei ollut ylemmistäkään viranomaisista. Vankilan tarkastus toimitettiin noin neljä kertaa vuodessa. Sisäasiainministerin apulainen kävi kerran santarmiston päällikön kera, departementin päällikkö kerran, pari kertaa santarmihallituksen päällikkö, joskus käväsi prokuraattorikin. Nämät tekivät meille kysymyksiä terveydestämme, kävelyistämme, j.n.e. Tietäessämme, että kaikki valituksemme ovat turhia, vastasimme kysymyksiinsä ylimalkaisesti, päästäksemme vain heistä. Näissä tilaisuuksissa sisäasiainministerin apulainen Orshevski huomautti vangeille, kuinka, muka, täältä poispääseminen on sula mahdottomuus, lisäten tähän joskus: "muuten riippuu asia suuresti teistä itsestänne, kuinka täällä käyttäydytte".

Kuinka turhia moiset tarkastukset olivat, se parhaiten käy ilmi siitä, että heikot sairaat kuolevat ja mielipuolet jäivät yhä edelleen avuttomaan tilaan.

Tähän aikaan tuli Juvatshev mielipuoleksi. Hän muuttui uskonnolliseksi hourailevaksi, melkein lakkaamatta oli hän polvillaan ja katse luotuna linnoituksen kirkon ristiin, höpisi rukouksia ja teki ristinmerkkejä. Orshevski kehotti Juvatshevia menemään luostariin munkiksi, johon hän vastasi lyhyeen: "olen mahdoton". Kohta sen jälkeen vietiin hänet pois Pähkinälinnasta emmekä tietäneet mihin hän joutui.

Arontshik sai luvan tavata toisia vankeustovereitaan, mutta hän ei kertaakaan lähtenyt kopistaan. Kuten jo on sanottu, pelkäsi hän santarmien katseita ja niitä pakoon piiloutui kopin nurkkaan. Tämän estämiseksi muurattiin nurkkiin tiilipatsaat ja Arontshik-paran täytyi pysyä santarmien näkyvissä.

Naisvangit saivat vankilan päälliköltä osakseen naisen arvoa mitä suurimmassa määrässä alentavaa kohtelua. Jokaisena lauantaina toi hän naisvankien koppiin naistarkastajan, jonka tuli toimittaa henkilökohtainen tarkastus. Nuo tarkastukset olivat mitä kauheimpia, sillä ne olivat kokonaan turhanpäiväisiä, kyynillisen raakoja ja kiduttavia. Tarkastusta toimitettaessa katsoi päällikkö oviakkunasta. Kun naisvangit, tämän huomattuaan, alkoivat huutaa, sanoi päällikkö: "kaikkeapa, ikäänkuin ei olisi ennen alastomia naisia nähty, — joutavanpäiväisestä huutavat!"

Muuten on sanottava, että naisia kohdeltiin hiukan paremmin kuin miehiä. Naisia ei sidottu nuoriin eikä piesty; joskus, kun sattui yhteentörmäyksiä vankilan päällysmiesten kanssa, heitä "vahingoissa" tyrkittiin ja vietiin karsseriin. Eikä heille oltu raakojakaan niin usein, kuin miehille. Kaikesta päättäen tahdottiin heitä hengissä säilyttää. Kun eräs naisvanki tuli sairaaksi, annettiin hänelle lääkkeitä ja ruokaa; hoitoa sitä vastoin ei hänkään saanut minkäänlaista, vaikka olikin niin heikko, että houraili eikä voinut; vuoteelta avutta nousta. Hänen luonaan ei käyty muutoin kuin ruokaa viemässä ja tarkastusta toimittamassa.

Suurinta kärsimystä sittenkin tuotti meille yksinäisyys. Se oli hirmuisinta, sillä ei edes kuolemaisillaan oleville suotu, kuten jo sanoin, sitä vähäistä lohdutusta, että olisivat saaneet vankeustovereitansa tavata. Kirjoja oli käytettävänämme vain muutamia vanhanaikuisia hengellisiä, tai kertomuksia pyhiinvaellusretkiltä y.m.s. Työtäkään ei ollut minkäänlaista; kirjoittamista ei ollut ajateltavakaan. Jotkut sepittivät runoja ja piirsivät niitä seiniin, joista santarmit mitä raaimmilla huomautuksilla säestäen ne pois pyyhkivät. Ainoa, mikä mielipuolisuudesta pelasti, oli naputteleminen toisillemme, mutta hintansa se sekin monelle maksoi! Useille hengen ja toisille järjenvalon.

Vain se, joka itse on kokenut yksinäisen vankeuden päiviä, kykenee käsittämään kaikki sen tuottamat kärsimykset ja kauhut. Koppivankeus on rangaistuksista raain, se on kidutuksen veroinen. Mutta ah, kuinka harvat sivistyneistäkään siitä välittävät! Jos joku on jonkunkaan aikaa ollut suljettu karsseriin tai saanut viettää yksinäisiä päiviä sairaalassa, mimmoisella kauhulla hän niitä päiviänsä muisteleekaan! Ja kumminkin — mitä on heidän kärsimyksensä yksinäisen koppivangin kärsimyksiin verrattuna, joille ei toivoakaan niiden loppumisesta?…

… Kuinka hyvin sopiikaan tässä johtaa mieleen Shukovskin runon:

Vanki perholle.

Sä mistä lensit, perhoseni?
Sanoppa, ilman asukas,
Mi johti sinun kulkuas
Mun kurjan kurjaan koppihini?
Ei valo aamuruskosen
Voi milloinkahan päästä tänne;
On kauhu täällä ystävämme,
Ei jälkeäkään ilojen.

Oi, olet tänne tervetullut!
Tunsitko, perho, sääliä?
Oletko tuolla ylhäällä
Mun kurjan huokauksein kuullut?
Ah! näkee kuollut sydämmein
Sinussa maailman nyt taasen;
Lens' rintahani ahtahasen
Taas toivo kanssas', perhosein.

Sanoppa, perho, onko viellä
Ain' nytkin niityt kukkaisat?
Virtaako vedet kirkkahat
Kuin muinoin? Sinitaivas siellä?
Ja josko öillä metsässä
Nyt linnun laulu helisevi?
Mitenkä päivä päilyilevi?
Oi, kerro mulle keväistä!

Vapaudesta virka sana;
Sä kohtasitko niityllä
Sen, iloisessa piirissä
Sen laulu soiko raikkahana?
Oi, näitkö maani kallihin,
Joss' ennen onnellisna elin
Ja iloisena lauleskelin?
Kaikk' onko siell' kuin ennenkin?

Kevättä täällä, perhonen sa
Ja kukkia et löydäkään;
Novellin vangit käsillään
Ne piirsi tänne vaivojensa;
Ei kuulla täällä milloinkaan
Saa yhtään tuulen huiskausta
Saat kuulla vankein valitusta
Ja liehuella kahleillain.

Vapautehen lennähtele
Pois täältä, ilman asukas,
Ja nauti, perho, riemujas
Sull' joita kevät tarjoelee.
Jo riennä! Sua kutsuvat
Luoksensa kukka-kultaisesi,
Siell' oikkusi — on kahlehesi
Ja vankilasi — taivahat!

Siell' ehkä satut lennellessä
Kaks' pienokaista näkemään,
Myös äidin, kyynel silmissään
Ja syvä murhe sydämmessä;
Oi jospa voisit lohduttaa
Sä heitä suuren surun alla:
"Hän elää teitä muistamalla —"
Ah! … ethän osaa puhua, —

Oi, vaikka kultasiivilläsi
Sä lapsiani viehätä;
Ja lennä hiljaan, ystävä,
Kuin näyttäisit jo väsyväsi;
Kukalta lennä kukalle,
Sua salli heidän tavoitella,
Näin koeta heitä ohjaella
Mun vankilani ovelle.

Ja suojanansa äiti hellä,
Mä uskon, seuraa lapsiaan;
Sä huojentele kulkuaan
Sun ilollasi hilpeällä.
Mull' lohdutus on viimeinen:
He mua vielä rakastavi,
Ja vahdit ehkä taivuttavi
Rukous pienten orpojen…

Aukeevat rautakahleheni, —
Taas vaimon, lapset, taivahan,
Ja metsät, vuoret kotimaan
Saan uudestansa nähdäkseni…
Se mikä?… Kahle kalisi;
Jo haihtuu kuva mieleiseni,
Lennähti kultaperhoseni —
Oi kuule!… Pois jo lensikin!

… Mutta jatkanpa kertomusta.

Nyt muistellessa niitä aikoja ihmettelen sitä, kuinka innokkaasti silloin taistelimmekaan saadaksemme luvan tavata toisiamme, vaikkei sitä lupaa suotukaan kuin kahdesti viikossa ja silloinkin vain puoli tuntia kerrallaan! Saattaako tätä lupaa pitää helpoituksena yksinäisessä kopissa istujalle? Siihen ei ole muuta kuin yksi vastaus: epäilemättä. Kuulla joskus ystävällistä puhetta, nähdä ihmistä joka sinut ymmärtää, saada vaihtaa ajatuksia, tunteita — se on arvaamattomasta merkityksestä. Naputteleminen onkin vain olenkorsi, johon epätoivoinen tarttuu saadakseen edes jotain lohdutusta, mutta vuosimääriksi ei se lohdutus riittäisi ihmistä ihmisenä pitämään.

Vankilan virkailijat koettivat tätäkin käyttää tarkoituksiinsa ja sallivat alussa vain niiden tavata toisiansa, jotka virkailijain mielestä käyttäytyivät hyvin. Mutta tämä ei heille onnistunut. Vangit kieltäytyivät semmoisista kahden keskisistä kävelyistä, sanoivat että "on siveellisesti väärin kylläisen oleskella nälkäisten keskuudessa". Virkailijat kiukuttelivat, mutta yksimielisyytemme pelotti heitä ja vielä suuremmasti sitä teki kuolevaisuuden suuri lisääntyminen, — sehän oli vastaansanomaton todistus siitä, millaisessa tilassa vankeja Pähkinälinnassa pidettiin.

Tähän aikaan kuoli Isajev keuhkotautiin; kuollessaan hän vaikeroi kovasti sekä sai ankaran nikotuksen ja lienee kuollut tunnottomassa tilassa. Pian sen jälkeen kuoli hänen naapurinsa Ivanov. Tämän kuolintaudista emme saaneet selvää; vähää ennen kuolemaansa hän naputtelemalla sanoi naapureilleen hyvästit.

Saadessamme kävelyllä kohdata toisiamme tutustuimme oloihin vankilan eristetyissä osastoissa. Mutta kun taas ei enää päästetty toisiamme näkemään, alkoi naputteleminen, vieläpä siinä määrin, että vaihdettiin ajatuksia käytävän toisella puolella olevien koppien asukasten kanssa. Vankilan päällikkö ei nyt niin raa'alla tavalla naputtelijoita kohdellut, vaikkakin entistä suuremmalla tarmolla koetti eristysjärjestystään toimeenpanna. Tässä tarkoituksessa vietiin useita vankeja vanhaan vankilaan ja pidettiin siellä kuusi kuukautta vanhassa, kosteassa rakennuksessa, vaikka heidän joukossaan oli useita sairaitakin. Sinne saatettaissa tyrkittiin ja mukiloitiin vankeja, vaikkapa nämät eivät mitään vastarintaa tehneet. Useat uuteen vankilaan jätetyistä vaativat silloin myöskin päästä vanhaan vankilaan, he kun eivät tahtoneet jättää tovereitansa.

Vanhassa vankilassa säilytetty Gratshevski ilmoitti nyt tovereillensa, ettei hän enää jaksa kestää kidutusta vaan on hän päättänyt lyödä lääkäriä tullaksensa siitä syystä mestatuksi. Tällaisissa tapauksissa tuli aina lääkärin osalle ottaa lyönnit vastaan, sillä vankilan päällikkö piilotteli aina santarmin selän taa; häntä vastaan ei voitu mitään heittääkään, sillä Myshkinin jutun jälkeen ei enää jätetty koppeihin yhtään astiata.

Ennen pitkää Gratshevski pani uhkauksensa täytäntöön ja vaati, että hänet mestattaisiin. Viranomaiset joutuivat neuvottomiksi, mutta päättivät pitää asian salassa. Linnoituksen päällikkö ilmoitti, ettei mielipuolia tuomita. Tähän vastasi Gratshevski, että jos häntä ei mestata, niin päättää hän itse päivänsä. Hänet pantiin vanhan vankilan erikoiseen koppiin ja lisättiin vartijoita. Kahden viikon ajalla kuulivat naapurit hänen joka päivä puhuvan santarmien kanssa ja vaativan mestausta, mutta kun hän puheli rauhallisesti, eivät vartijansa luulleet hänen uhkauksillaan totta tarkoittavan. Ettei toiset vangit kuulisi hänen puhettansa, muutettiin hänet kokonaan eristettyyn koppiin.

Eräänä iltana kuului äkkiä lyhyt, kauhea kiljahdus. Sen jälkeen seurasi käytävässä kiiruisia askeleita, vahtikellon kilinää ja viimein tunkeutui koppeihin savua ja palaneen käryä. Pian kuului lääkärin ja vankilan päällikön ääniä. Vaikeata oli arvata, mitä oli tapahtunut, se vain oli varma, että jotain kauheata oli Gratshevskille tapahtunut, Seuraavana päivänä ei hänen koppiinsa enää viety ruokaa. Jälkeenpäin saimme kuulla, että hän oli valanut päälleen paloöljyä ja sytyttänyt sen tuleen. Vain pari kolme minuuttia oli hän hiljaa vaikeroinnut ja sitten kuollut. Lääkäri ja päällikkö poistuivat kohta; savu ja palanneiden vaatteiden sekä ruumiin hajua tuntui vielä seuraavanakin päivänä. Parin päivän kuluttua tarkasti esikunnan päällikkö Petrov koppeja ja pian sen jälkeen katosi vankilan päällikkö Sokolov ja hänen sijaansa tuli uusi päällikkö. Vaikka jo edelläolevastakin saa käsityksen tuon Sokolovin luonteesta, olkoon kumminkin tässä sen lisäksi mainittu muutamia piirteitä hänen elämäkerrastaan, johon tutustuimme hänen Pähkinälinnasta poismuuttonsa jälkeen.

Syntyisin oli hän juutalainen, vaikka tällöin jo ortodoksiseen uskoon kastettu. Palvelusuransa oli hän alkanut tavallisena sotamiehenä, josta oli sittemmin ylennyt upseeriksi. Vuoteen 1884 saakka oli hän Aleksejevskin ulkovarustuksen vankilan päällikkönä; jo silloin, kuten Pähkinälinnassakin, oli hän erittäin innokas virkatoimiensa täyttämisessä. Kuinka tarkkaan oikein kuumeentapaisella, pikkumaisuuksiin menevällä tarkkuudella hän seuraisikaan käskynalaistensa toimia! Jos jaettiin vangeille alusvaatteita — hän mitä huolellisimmin tarkasti erikseen jokaisen vaatekappaleen ja yksitellen muutti ne toiseen paikkaan, tai jos jaettiin ruokaa — seurasi hän erinomaisella tarkkuudella mitä, miten ja mihin pantiin. Lakkaamatta oli hän vankilan käytävissä, yksinpä suurina juhlinakin. Niinpä kerran varhain pääsiäisaamuna aloimme naputella, luullen ettei näin varhain juhla-aamuna kukaan tule ovea kolisuttamaan. Mutta ei aikaakaan kun jo Sokolov hyökkää vahtien seuraamana käytävään ja kiljuu kohti kurkkua: "juhlapäivän aamuna jo ilkamoivat! Lakkaatteko koskaan?" Yleensä oli hän sekä älyllisesti että siveellisesti kovin takapajulla oleva mies.

Gratshevskin kuoleman johdosta sai hän Petrovilta semmoiset ripit, että siinä heti sai halvauksen. Siitä hän jälkeenpäin kyllä toipui, mutta palvelusuransa oli lopussa ja hän sai siirtyä eläkkeelle. Senkin jälkeen, kohdattuaan entisiä käskynalaisiaan vankilan vartijoita, hän mielihyvällä muisteli päällikkönä oloaikaansa; vartijat taasen tunsivat entisekseen häntä kohtaan pelkoa ja osottivat tavanmukaista kunnioitusta hänelle. Vartijoitakin oli hän pitänyt rautakourin, ja olivatkin nämät melkein karkoitusvankien asemassa. Saarelta saivat he luvan poistua vain kerran viikossa, senkin lyhyeksi ajaksi; ruoka tuotiin heille linnoituksen portille eikä heidän luokseen päästetty ketään linnan ulkopuolella asuvista. Kaikki he olivatkin koeteltua väkeä; useat Pietari-Paavalin linnoituksen ulkovarustus vankilasta tänne siirtyneitä. Toimessaan pysyivätkin vain kahdenkertaista palkkaa vastaan, jommoinen palkka kaikilla muillakin Pähkinälinnan palveluskuntaan kuuluvilla oli; eipä kummaa, jos vankilan vuotuinen kustannusarvio nousikin useampaan kymmentuhanteen ruplaan. Vartijoita oli neljäänkymmeneen henkeen ja kaikki vain ihmisten varalta, jotka kärsivät koppivankeutta monien muurien ja lukkojen takana muusta maailmasta kokonaan eristetyllä saarella, jonka rantaan ei kukaan syrjäinen henkilö saanut venettään laskea ja jossa, paitsi muuta vartijajoukkoa, linnoituksen päällikön käytettävänä oli komppania sotaväkeä.