II.
Vankilan päällikön vaihdos saattoi meille muutamia helpotuksia.
Luultavasti Gratshevskin kauhea kuolema, tavattoman suuri kuolevaisuus vankien keskuudessa, suuri sairasten, heikkojen ja mielipuolten määrä herätti huomiota ministeristössä ja katsottiin hyväksi muuttaa käytöstapaa Pähkinälinnan suhteen. Viime kertaisella käynnillään kävi Petrov kaikkien vankien luona ja vakuuttavasti pyysi, ettei jätettäisi ilmaisematta, mikä vangeista tuntui erittäin raskaalta. Sen jälkeen olivat vartiat varovaisempia; uusi päällikkö käyttäytyi vankeja kohtaan kohteliaasti ja koetti olla heitä ärsyttämättä.
Ensimäinen myönnytys vangeille oli, ettei ryhdytty mihinkään pakkokeinoihin sen johdosta, että olimme yksimielisesti vaatineet vanhasta vankilasta palauttamaan sinne viedyt toverimme, tai antamaan heistä edes jotain tietoa. Arvasimme siellä jotain tapahtuneen, sillä Gratshevskin kuoleman jälkeen muutettiin lamput kaikissa kopeissa ja lukittiin lamput seinään kiinni.
Tämmöisiä muutoksia tehtiin aina, kun oli jotain tavatonta tapahtunut; siten esim. Klinenkin hirttäytymisen jälkeen poistettiin kaikista ikkunoista säpit. Levottomuus vankien keskuudessa yhä kasvoi; yhteisen sopimuksen mukaan alkoivat kaikki yhtä aikaa huutaa, kolistaa ja vaatia, että kaikki vangit vietäisiin vanhaan vankilaan tai siellä olevat tuotaisiin takaisin. Päällikkö kiiruhti heti ilmoittamaan, että niiden takaisintuominen on jo päätetty. Tämä olikin hänen helppo tehdä, sillä linnaan tuotiin uusia vankeja ja niille tarvittiin vanhan vankilan eristetyt kopit.
Toisena myönnytyksenä oli se, että meille luvattiin historiallisia kirjoja — tosin kylläkin vain kahdeksanteentoista vuosisataan saakka, mutta sittenkin parempia, kuin tähän astinen lukemisemme. Ja siksi kunnes ehti virallinen lupa saapua, tarjottiin meille niitä kirjoja, joita muutamilta vangeilta oli linnaan tuotaessa otettu.
Sen jälkeen lakkautettiin lauantaiset naisten tarkastukset, jotka olivat niin loukkaavia ja kiduttavia sekä samalla mielettömiä ja raakoja. Sairastuneille alettiin antaa eri ruokaa; terveille pidennettiin kävelyaikaa.
Kohta Petrovin viimeisen tarkastuksen jälkeen teki eräs vanki erään keksinnön, joka meille kaikille tuotti suurta iloa: hän keksi, että ulkohuoneiden torvien kautta, jotka yhdistivät useita koppeja ylhäältä aina aleimpaan kerrokseen saakka, saattoi vapaasti keskustella.
Tämmöisen tilaisuuden käyttämättä jättäminen olisi ollut yli ihmisvoimien ja nyt pantiin "telefoonit" käymään. Santarmit eivät ryhtyneet ehkäisykeinoihin ja luulimmekin saavamme vapaasti aina "klubiamme" käyttää.
Istuimme "klubissa" useita tunteja yhtämittaa ja saimme virkistystä toistemme kanssa keskustellessamme. Täällä pidimme yhteisiä luentoja: milloin vapauden elämästä äsken tuotujen toverien kertomusten perusteella laadittuja, milloin taas nykyisestä elämästämme. Vuoden päivät oli meille jo sallittu kirjoitusvihkot, jotka joka ilta otettiin päällystön tarkastettavaksi. Useat kirjoittivat runoja, joissa usein kyynelten takaa nauru kaikui, kun muisteltiin entisen vankilanpäällikön aikoja. Kirjoituksissa pohdittiin entisiä vapauden aikaisia toimiamme, tehtiin suunnitteluja uusista valtiollisista yhdistyksistä ja perustuslaillisuuden mahdollisuuksista, j.m.s. Ihmisyytemme sisin olemus pyrki esille täällä elävänä haudattujenkin keskuudessa.
Neljä kuukautta elimme näin yksimielistä perhe-elämää. Mutta sitten tuli tarkastuksille sisäministerinapulainen, santarmipäällikkö Shebeko ja mitä raaimmalla tavalla teki lopun kaikesta siitä. Ei vielä ainoakaan korkea virkamies käyttäytynyt meitä kohtaan niin raa'asti, kuin Shebeko. Syynä hänen vihaansa oli rangaistuspäiväkirjaan merkityt huomautukset. Saimme nyt kuulla, että klubissamme tapahtuneista keskusteluista oli pidetty varsinaista päiväkirjaa, ja siitä ilmoitettu ministeristöön.
Shebeko kävi vuoron perään jokaisessa kopissa ja ärjyi: "Tsaarin murhaajat mokomat, ja täällä makaavat pehmeillä aluksilla. Hirtettävä olisi joka ainoa, he vain asioita pohtivat, kapinoivat! Översti, ruoskikaa heitä!… Kuuletteko?"
Heittäen vihaisesti kopin oven kiinni kiiruhti hän toiseen koppiin ja nyt kuului: "Miten hävytön naama sinulla on! Kuka sinä olet? — Ahaa, äsken olit karsserissa; käytöksesi on ilettevää. Tiedäpäs, siitä annetaan raippoja!"
Tämmöisillä uhkauksilla riensi hän kopista toiseen, kunnes oli saanut kullekin vangille jonkun mahtisanan lausutuksi. Vangit olivat niin hämmästyksissä, etteivät osanneet paljon mitään huutoihin vastata.
Shebekon tarkastuksen jälkeen otettiin meiltä kaikki kirjat pois. Illalla klubissa istuissamme emme osanneet keksiä mitään keinoa asian auttamiseksi. Tuntui siltä, kuin olisimme kuilun partaalla, mistään emme saaneet lohtua. Shebekon häväistyksistä ja uhkauksista ei tahtonut kukaan puhua; useilla oli synkkiä ajatuksia mielessä. Neuvoteltiin tulevista päivistä, millaiseksi olivat ne tapahtuneen tarkastuksen jälkeen muodostuvat ja mitä oli tehtävä kirjojen poistamisen johdosta. Pelkäsimme, että klubimme kiellettäisiin.
Bogdanovitch oli tällöin viimeisillään. Pyysimme, että jonkun meistä sallittaisiin käydä hänen luonansa hänen vaivojansa huojentamassa ja hyvästit sanomassa, mutta sitä ei sallittu. Mieli-alamme oli niin toivoton, että päätimme tehdä ruokalakon ja niin vaatia itsellemme kirjoja. Tämä tapahtui vv. 1888-89 vaihteessa.
Kolmena ensi päivänä puhelimme klubissa, mutta sitten päätimme lakata keskustelemasta, säästääksemme voimiamme; sitä paitsi oli vaivaloista puhua, kun nälkä kovin ahdisteli. Suurimmat kärsimykset tuotti nälkä kolmantena, neljäntenä ja viidentenä päivänä. Sen jälkeen eivät kivut olleet enää niin kovia, mutta sen sijaan tuli ruumis niin raukeaksi, että tuskin saattoi enää jaloillaan pysyä. Koko lakon ajan vaihdoimme ajatuksia naputtelemalla. Yhdeksäntenä päivänä saivat muutamat pahan yskän ja raukeus yhä lisääntyi. Vankilan hallitus pysyi syrjässä eikä ryhtynyt mihinkään toimiin ruokalakon lopettamiseksi. Petrov kävi kylläkin linnassa, mutta hän ei käynyt kenenkään vangin luona.
Lakon alkaessa ei oltu sovittu, milloin ja miten lakko lopetettaisiin. Jotkut ehdottelivat väkivaltaisuuksiin ryhtymistä, mutta enemmistö oli sitä vastaan. Kun vankilan nykyinen hallitus ei ollut antanut mitään varsinaista syytä, josta olisimme voineet sitä pitää syyllisenä nykyiseen oloomme, pidimme Shebekon olevan syyllisenä, jotenka siis emme tahtoneet syyttä suotta saattaa vankilan hallitukselle vaikeuksia, ainakaan ei niinkauan, kunnes sen puolelta ei syytä anneta, ja siis kymmenentenä päivänä päätimme lopettaa lakon ja aloimme syödä.
Toiseen aikaan olisi asia saattanut kääntyä huonoksikin, mutta nyt käyttäytyivät viranomaiset hyvin johdonmukaisesti eikä siis ilmennyt pienintäkään syytä rettelöihin. Tämmöinen viranomaisten käytös saikin meidät siihen päätökseen, että entisten rettelöiden alkusyynä olikin Shebeko, jota vastaan vast'edes tulikin toimintaamme suunnata.
Mutta pian pääsimme hänestäkin rauhaan. Pari kertaa hän enää kävi tarkastuksilla. Tällöin kerran saattaessaan sisäministeri Durnovoa astui hän ministerin jälessä erääseen koppiin ja sanoi: "teidän äitinne…" mutta hän ei saanut lausettaan lopettaa, sillä vanki ilmoitti, ettei moisen suusta tahdota äidistäkään kuulla. Hän joutui ymmälle ja läksi kopista.
Pari viikkoa ruokalakon jälkeen ilmoitettiin meille, että kaikki vankien rahat, kirjat ja esineet lähetetään sukulaisillemme. Se oli lakkomme tulos.
Nyt kohtasi meitä odottamaton, ankara isku: "telefoonimme" lakkasi toiminnasta. Johtotorvista ei loppunut vesi jos kuinka sitä ammensimme, torvet olivat siis alhaalta suletut, puhelumme niitä myöten lakkasi.
Klubimme oli toimessa kuusi kuukautta, ja nyt jäimme taas yksinäisen vankeuden onnettomuuteen. Ympärillämme olevat kivimuurit muuttuivat taas vieraiksi, sietämättömiksi… Ei riittänyt enää voimia kestämään yksinäisyyden tuottamaa ikävää. Hermosto oli kokonaan epäkunnossa.
Kaiken lisäksi alkoi vankilassa raivata influentsa. Klubimme oloaikana olivat hengen voimat siksi vahvat, ettei sairaus päässyt valtaan, ainakin ei sitä huomattu. Nyt muuttui asema, synkkämielisyys lisääntyi ja sairaus pääsi valtaan. Nyt alkoi taas taistelu vankilan sääntöjä vastaan. Noustiin ikkunaan nähdäksemme pihalla käveleviä tovereita. Tästä, tietysti, seurasi rangaistuksia, vaikk'ei enää entisessä raa'assa muodossa; yleinen rangaistus oli, ettei syyllistä päästetty määrä-aikana ulos.
Viranomaiset puhelivat usein vangeille: "minkä vuoksi te tahdotte saada parannuksia väkikeinoin? piditte ruokalakkoa, tuloksena oli useita sairastumisia. Nyt tahdotte väkikeinoin saada kävelylupia. Eikös olisi parempi, jos ilmoittaisitte ja pyytäisitte". Siihen ei kukaan meistä suostunut.
Enimmän syytä yhteentörmäyksiin antoi se seikka, ettei sairaille annettu sairasruokaa. Niinpä, esim. Buzinski kaksi vuotta sairasti vatsasyöpää, mutta siitä huolimatta täytyi hänen syödä samaa ruokaa kuin terveetkin, s.o. punajuurisoppaa, puuroa ja mustaa leipää. Hän kuoli kahden vuoden kuluttua, kärsittyään hirveitä kipuja. Sen jälkeen kuoli Arontshik halvaukseen. Kuusi vuotta oli hän viettänyt kopissa yhtään kertaa siitä poistumatta. Varynskin tila oli hyvin huono! ruokalakon jälkeen oli hänellä verenvuotoja kurkussa. Sergei Ivanov sai ankaran verensyöksyn. Vaadimme hänen luokseen lääkäriä emmekä lakanneet yölläkään oveen jyskyttämästä ennenkun saimme lääkärin tulemaan sairaan luo. Lääkäri, Naryshkin nimeltään, oli huoleton, laiska ja kaiken suhteen väliäpitämätön paksu äijä; on kumminkin sanottava tunnustukseksi hänelle, että jos hänet milloin sain liikkeelle, koetti hän jotain sairaan avuksi tehdä. — Morosov niinikään sai usein verensyöksyjä. Keripukki raivosi lakkaamatta vankien keskuudessa, milloin suuremmassa milloin taas vähemmässä määrässä, vatsakatarria kärsivätkin kaikki vangit.
Varsinkin eräs tapaus sai tähän aikaan mielet kuohuksiin. Virkateitse oli lähetetty, ilman oikeuden tuomiota, Pähkinälinnaan. Mutta rangaistusajan viimeisenä päivänä tuli Lagovskoin luo linnaan päällikkö ja luki hänelle määräyksen … uudesta viisivuotisesta rangaistuksesta… Kaiken aikaa pidettiin häntä pakkotyöläisen asemassa, sillä ainoalla eroituksella, että sai käyttää omaa pukuansa; mutta kun hänen ei sallittu tavata sukulaisiansa, ei siitäkään luvasta ollut käytöllistä etua.
Varynskin tila muuttui yhä huonommaksi. Hän sai kylläkin sairaalan ruokaa ja lääkkeitä, mutta terveytensä oli jo ehtinyt kokonaan murtua ja oli ilmeistä, ettei hänellä enää monta elonpäivää jälellä ollut. Ankara yskimisensä kuului kautta vankilan. Ainoaksi asemansa lieventämiseksi sallittiin erään hänen toverinsa muuttaa hänen koppinsa vieressä olevaan koppiin. Kopistaan hän ei enää jaksanut pois lähteä joten siis likeiselle ystävälle naputteleminen oli hänen ainoa ilonsa, ja kun hiljaisinkin kosketus seinään kuului viereiseen koppiin, oli naputteleminen heikollekin sairaalle mahdollista. Kello 8 aamulla hän vielä tervehti koppinsa ylä- ja alapuolella olevia vankeustovereitansa ja jo kello 10 hän veti viimeisen hengähdyksen…
Menetettyämme klubimme koetimme keksiä uusia keinoja ajatustemme vaihtamiseksi. Olimme keksineet pihalla kävellessämme meitä eroittavissa lauta-aidoissa rakoja ja näiden kautta annoimme sairaille monenmoisia kotitekoisia makeisia. Sokeri ei sopinut aidan pienistä raoista, siksi sulatimme sokerin, tiputimme sitä paperille ja niin oli sairaille makeisia jaettavanamme. Naisvangit keksivät monta erilajia makeisia: sulatettiin sokeria ja seotettiin maitoon, tahos kuivattiin kolme, neljä tuntia lampun päällä, vesi haihtui ja maito konvehti oli valmis. Eräs "makeistehtailija" onnistui nauriista valmistaa konvehteja. Makeiset annettiin sairaille tovereille saadakseen edes näin huojentaa heidän surkeuttansa. Mutta eipä sallittu niitäkään suorastaan sairaille jättää, vaan tuli keksiä keinot, etteivät vartijat huomaisi, jolloin valmisteemme olisivat "parempiin suihin" joutuneet. Makeiset siis piiloitettiin multapenkkeihin kasvitarhaan; vaikka tämäkään keino ei pitkälle auttanut. Santarmit saivat vihiä, hakivat multapenkeistä ja jonkun kerran löysivätkin niistä pienet käärömme. Eipä kumminkaan rikostamme kovin suurena pitäneet, varoittivathan vain vastaisuudessa niin tekemästä. Tarkastus työssä ollessamme tuli sen jälkeen paljoa tarkemmaksi. Lautaseinäin rakoja eivät jonkun aikaa huomanneet, ja ne olivat meille tärkeimmästä merkityksestä, sillä niistä näimme tovereitamme kävelyllä ollessamme. Muistan vieläkin, että juuri tällä keinoin näin Varynskin reippaana ja punakkana pari kuukautta ennen hänen kuolemaansa.
Mutta vaikka noita rakoja mitä varovaisemmin käytimmekin, niin keksittiin ne kumminkin ja naulattiin kiinni. Tämä sai meidät taas kuohuksiin, ja taistelu alkoi. Kiskoimme irti rakojen päälle naulatut listat ja aloimme puhella entistä kovemmalla äänellä. Meidät saatettiin koppeihimme, mutta siitä vain intomme yltyi.
Viranomaiset koettivat rauhoittaa, mutta kun ei apua ollut, päättivät tehdä joitakin myönnytyksiä. Meille luvattiin kirjoja ja käsityötä sekä että iltasin saamme kohdata jonkun tovereistamme. Tätä kylläkin oli vaikea uskoa todeksi, mutta toivomme asiassa jotain perää olevan ja että oli päätetty asemaamme jonkun verran parantaa, varsinkin kun kuolevaisuus yhä vieläkin oli melkoinen sekä sairaiden luku jotenkin suuri. Ja muun lisäksi varmaankin santarmit jo tiesivät Konoshevitshin menettäneen järkensä, josta meillä ei vielä täyttä varmuutta ollut.
Me naiset sittenkin tiesimme, ettemme saisi tavata muita kuin naisvankeja, joiden seurassa olimme jo viisi vuotta viettäneet, jotenka jo mielellään olisi tehnyt uusia tuttavuuksia.
Toivomme todellakin täytettiin. Lautaseiniin tehtiin pieniä aukkoja. Ensin olivat ne vain puolentoista tuuman levyisiä, mutta kun emme siihen tyytyneet, niistä kun vain suurilla ponnistuksilla saattoi nähdä seinän toisella puolella olevan, leikattiin aukot suuremmiksi, kumminkin niin, ettei pää niistä sopinut.
Kymmenen kuukauden kuluttua ruokalakostamme saimme vihdoin viimeinkin kirjoja. Saimme useita historiallisia teoksia, ei tosin muuta kuin XVIII vuosisataan ulettuvia, luonnontieteellisiä oppikirjoja, vierastenkielten oppikirjoja, Livingstonen, Stanleyn y.m. matkakertomuksia,, j.n.e. Kaunokirjallisuus puuttui kokonaan — sitä kai pidettiin meille vaarallisena, samoin ei ollut yhtään aikakauskirjaa.
Viranomaisten myöntyväisyys ulettui sairaihinkin: meidän sallittiin hoitaa heitä. Konoshevitshin mielipuolisuus oli nyt kaikille selvä. Hänen mielisairautensa oli hiljaista, joskus hän vain suuttui jos joku ei nimittänyt häntä Konoshevitsh-Sagaidatshny nimellä, jonka jälkeläisenä hän nyt itseään piti. Joskus, kun hän pyynnöillään ja vaatimuksillaan tuskastutti viranomaisia, vietiin hänet vanhaan vankilaan, mutta meidän tästä lääkäriä moitittuamme, palautettiin hänet takaisin. Kaiken aikaa mietiskeli Konoshevitsh mitenkä hän laittaisi lentokoneen, samalla tutkisteli hän hypnotismin salaisuuksia. Vielä Petropavlovskin linnoituksessa ollessaan kärsi hän näköhäiriötä, pelkäsi tulevansa hypnotiseeratuksi ja siinä tilassa ilmoittavansa salaisuutensa. Tästä hän kumminkin myöhemmin parani. Sen jälkeen suunnitteli hän kirjallista teosta, joka tekisi koko maailman onnelliseksi. Samaan aikaan hänen kanssaan tuli eräs toinenkin vanki mielenvikaan.