Kolmetoista vuotta Pähkinälinnassa

by Anonymous

III.

Vuoden 1890 tienoilla alkoi uusi jakso elämässämme Pähkinälinnassa. Sopii olettaa että viranomaiset olivat vihdoin viimeinkin kyllästyneet alituiseen taisteluun vankeja vastaan. Tultiin ehkä huomaamaan, kuinka huono ja peräti kelpaamaton on semmoinen vankilasysteemi, jonka mukaan vankein "pyynnöistä ja vaatimuksista" riippuu miten milloinkin on heidän suhteensa meneteltävä ja nähtiin siis tarpeelliseksi muuttaa menettelytapa. Näihin aikoihin nimitettiin Pähkinälinnan päälliköksi eräs Hangart. Hän oli jo muutaman kuukauden ajan ollut virkaatekevänä päällikkönä ja tällä aikaa koetti hän mahdollisen lähemmin tutustua oloihimme ja tyytymättömyytemme sekä levottomuutemme syihin. Hän tahtoi saada toimeen semmoisen järjestyksen, ettei ainakaan jokapäiväisistä asioista rettelöitä syntyisi. Niinpä, esim. vaikka ruokaamme olikin jonkunverran parannettu, oli se kumminkin vankilan viranomaisten mielivallasta riippuva, kenelle vangeista annettiin parempaa ruokaa, kenelle ei; eipä edes sairaat olleet aina varmoja sairasruoan saannistaan. Hangart pyysi, että vankein päiväannos korotettaisiin 12 kopekasta 22 kopekaksi poikkeuksetta kaikille. Ja luultavasti hänen esityksestään muutti poliisidepartementti vankilan ohjesäännöt sen mukaisiksi, kuin Hangart virkaatekevänä päällikkönä oli noudattanut.

Vankilassa pantiin toimeen siis seuraavat uudistukset:

1) Vangin sallittiin kohdata kopissa toista vankia, ja näin tuli ratkaistuksi kauvan aikaa järjestyksessä ollut kysymys — saada auttaa sairasta toveria kun tämä mitä kipeimmin apua tarvitsi. Mutta kuinka myöhään tämä lupa tulikaan! Sitä ennen oli jo ehtinyt kuolla neljätoista henkeä, paitsi itsemurhaajia ja teloitettuja — ja kaikki he saivat avuttomina kitua kopissaan ja lähteä maailmasta ilman ystävän lohduttavaa sanaa, ilman toverin auttavaa kättä. Mutta oli nytkin avuntarvitsijoita, jotka eivät jaksaneet kävelylle lähteä ja siis kipeästi toverin seuraa kaipasivat.

2) Laitettiin työhuoneita, joissa aina kaksi vankia kerrallaan työskenteli pari kolme tuntia päivässä. Ensin oli päätetty ettei tätä etua tehtäisi yleiseksi, mutta Hangart ei semmoiseen suostunut, se kun olisi tehnyt tyhjäksi koko hänen suunnittelunsa. Nuo "rajoitukset" ja "rangaistukset" olivat tulleet jo niin vihatuiksi, etteivät vangit niihin enää millään tapaa ottaneet taipuakseen, ja jos taas olisi oltu pakotettu yhteisiin lakkoihin, olisi välit ennalleen kärjistyneet.

3) Moitittuamme liian vanhoiksi luettavaksemme annettuja kirjoja, luvattiin, että itse saisimme laittaa luettelon, mitä tahtoisimme lukea. Muutaman kerran laadimmekin kirjaluettelon, mutta harvoin sittenkin pyytämiämme kirjoja saimme. Muuten ei nyt kirjojen valinnan suhteen enää oltu niin turhan arkoja, mutta sen sijaan näkyi, että oltiin kokonaan välinpitämättömiä montako kirjaa kulloinkin lähetettiin. Niinpä, esim. lähetettiin kaksi kertaa Salvojevin teoksia, kaksi kertaa Schlosserin j.n.e.; melkein neljäsosa kirjalähetyksestä sisälsi samoja teoksia; lähettäjät eivät siis välittäneet ottaa selkoa, mitä kirjoja meillä jo ennestään oli. Nyt jo saimme kaunokirjallistakin, vaan ei vieläkään aikakauskirjoja. Meidän onneksemme tapahtui niin, että saimme toista tietä semmoisiakin kirjoja, joita viranomaiset pitivät meille kiellettynä hedelmänä. Kaupungin virkamiehet olivat saaneet luvan sidottaa kirjansa vankilan kirjansitomoissa. Tätä työtä karttuikin niin paljon, että työ tehtiin kaikille pakolliseksi. Tosin sidottavat kirjat olivat enimmäkseen ala-arvoista, suurimmaksi osaksi arvotonta hengellistä sisältöä, unikirjoja, tusinaromaaneja; joskus sattui arvokkaita aikakauskirjoja, kuten "Vestnik jevropy" ja "Severny Vestnik", joskin jotenkin vanhentuneita. Uudempia aikakauskirjoja olivat ulkomaalaiset — ranskalaiset ja englantilaiset, mutta jotenkin tyhjäsisältöisiä. Joskus saimme "Nivan" ja muutamia ammattilehtiä, esim. "Hosjain", "Vratsh", "Feldsher".

4) Ruokajärjestystä parannettiin. Jo edeltäkäsin ripustettiin seinälle päivällisruokalista, ja kohta saimme luvan itse määrätä, mitä päivälliseksi tahdoimme. Samoin saimme itse järjestää kävelymme, s.o. mihin aikaan ja kenenkä seurassa tahdoimme kulloinkin kävellä; tällöin tavallisesti valitsimme toveriksemme työkumppalimme.

Ruoan parantamiseen vaikutti suureksi osaksi sekin, että nyt saimme vähitellen käytettäväksemme työllämme ansaitut rahat, joita linnassa olo-ajallamme lienee karttunut parin sadan ruplan vaiheilla. Maksun saimme sorvaustöistä, ja kaikki Pähkinälinnan sorvatut aidat ovatkin meidän aikaista työtä. Kasarmeihin valmistettiin pieniä kaappeja ja muita pienempiä esineitä; kouluihin teimme maksutta luokkatauluja, kirjatelineitä j.m.s. Nyt saimme myöskin poliisidepartementin määräämät viisikymmentä ruplaa kuukaudessa raaka-aineksien hankkimiseksi mielemme mukaan. Tätä käyttivät naisvangit hyväkseen ja kutoivat tarvitseville tovereille villapaitoja y.m. Tähän saakka jaetun valmiin teen sijaan annettiin jokaiselle yksi rupla kaksikymmentäviisi kopekkaa kuukaudessa, joten ne, jotka eivät juoneet teetä, saattoivat ostaa kahvia tai maitoa; sokerin asemesta ostivat jotkut karamelleja. Leipää varten oli määrätty viisi kopekkaa päivälle, ken ei koko määrää jaksanut syödä, sai säästöt käyttää maidon, juuston, kalan j.m.s. ostamiseen. Melkoisen lisän ruokalajeihimme saimme kasvitarhasta, joten sen viljelemisestä oli sekä hupia että hyötyä.

5) Emme olleet tähän saakka saaneet juuri mitään kuulla kotiin jääneistä omaisistamme, nyt aloimme saada poliisidepartementille sukulaistemme lähettämiä kysymyksiä olostamme. Kysymykset olivat nähtävästi jo kauvan sitten lähetetyt, mutta jäivät meille saattamatta. Tiedot sukulaisistamme olivat poliisidepartementissa uudestaan kirjoitetut, tavallisesti hyvin lyhyeen muotoon: olemme elossa, terveenä, elämme niin ja niin ja pyydämme vastausta. Me, tietysti, vastasimmekin; tämän saimme tehdä kerran tai kahdesti vuodessa.

Useat meistä saivat ikäviä uutisia: keneltä oli näinä kuluneina vuosina kuollut vaimo, keneltä lapsi… Mutta ennen pitkää alkoi moinen kaavamaisuus kyllästyttää, eipä ollut varma, josko tiedustelut todellakin olivat omaisiltamme. Tiedustelimme kirjeissämme omaisiltamme heidän entisistä taudeistaan, mutta niihin tiedusteluihin emme koskaan vastausta saaneet. Joskus saimme omaisiltamme nimikortin tai valokuvan, mutta sen vain hyvin harvoissa poikkeustapauksissa, — luultavasti omaisemme eivät luottaneet siihen, että kirjeensä meille joutuvat.

6) Saimme luvan toisinaan kokoontua yhteen, näitä kokouksia nimitimme "klubeiksi". Yläpuoli, noin kolmas osa, kävelypaikkojemme aidoista, joissa tähän saakka oli vain pieniä ikkunoita, varustettiin nyt rautaristikoilla, aidan viereen laitettiin puupenkit, ja nyt saattoi aitauksesta nähdä kaikki pihalla kävelevät vangit. Nyt saatoimme keskustella kaikkien kävelyllä olevien toverien kera, myöhemmin panimme toimeen yhteisiä luentoja. Syystä, kun yhteiskunnallisia asioita käsittelevää kirjallisuutta ei meillä ollenkaan ollut, koskettelivat luennot pääasiallisesti luonnontieteellistä alaa, ja saatuamme jotenkin kunnollisen, noin kolmesataa kertaa suurentavan mikroskopin muuttuivat luennot varsin huvittaviksi. Tovereittemme joukossa oli eteviä luonnonoppineita ja he varsin mielellään jakoivat tietojansa fysiologiassa, mineralogiassa, zoologiassa, anatomiassa, botanikissa y.m. Usein luennoitsija valaisi esitelmäänsä omavalmistamillaan hyvin näppärillä havaintoesineillä.

Myöhemmin saimme ulkomaalaisia tilastollisia vuosikirjoja, poliisidepartementti lähetti "Raha-asiain tiedonantoja", ja näiden avulla tehtiin tilastolaskuja. Muutamat käsittelivät historiallis-filosofisia aineita. Luennoitsija esitti aineestaan alustuksen, jonka johdosta sitten keskusteltiin. Useasti oli keskustelun aiheenamme arvioimiset tulevaisuudestamme… Luentojen väliaikoina pantiin toimeen oikeita perhejuhlia. Viidenteen aituukseen asetettiin pöytä, sille teetä, kotitekosia namusia, jotka herättivät naurua santarmeissa, he kun eivät osanneet pitää syötävänä lampun päällä valmistettuja herkkuja; kuuluipa usein lauluakin. Vankilan päällystö ei tahtonut alussa moisia kestejämme sallia, mutta sittemmin ei ollut siitä sen enempää välittävänään. Vartijat olivat kumminkin edelleenkin valppaina ja tähystyspaikoiltaan pitivät toimiamme silmällä.

Useasti juttelimme klubissamme asioista, jotka lähemmin meitä koskivat, muistelimme ruokalakkojamme, Pähkinälinnassa tuonentuville muuttaneita tovereitamme. Heidät oli haudattu linnoituksen muurin viereen; kutakin kuollutta kantoi neljä sotamiestä ja kuollut laskettiin hautaan ilman mitään kirkollista siunausta ja juhlamenoa. Sittemmin oli siinäkin suhteessa tehty muutos parempaan.

Nyt vasta saimme tarkat tiedot siitä, mitä ennen olimme vain osittaisesti kuullut. Kuulimme, että v:na 1887 vankilan pihalla mestattiin viisi vankia: Uljanov, Generalov, Andrejushkin, Osipanov ja Shevyrev. Heidät tuomittiin kuolemaan sekaantumisestaan maaliskuun 13 päivän v. 1887 asiaan. Tuomio seurasi kahden kuukauden kuluttua ensimmäisten vangitsemisesta, jonka tähden yleisöllä lienee hyvin vähän tietoa asiasta. Pääsyylliset olivat enimmäkseen Pietarin yliopiston ylioppilaita, jotka vangittiin matkalla Kasanin kirkkoon ja kirkon rapuilla. Kullakin heistä oli pommi taskussa, joita oli määrä käyttää keisari Aleksanteri kolmannen saapuessa kirkkoon Aleksanteri toisen kuolinpäivänä pidettävään sielumessuun. Neljä heistä oli vangittaissa otettu käsistä takaa kiinni, kaikki samalla kertaa. Joku toveriksi tekeytynyt oli heidät pettänyt ja antanut ilmi.

Paitsi mainitsemiani viittä mestattua tuli kaksi juttuun sekaantunutta tuomituksi vankeuteen Pähkinälinnaan, johon heidät kohta tuotiinkin.

Vasta nyt siis meille selvisi, mihin oli joutunut viisi henkeä niistä, joita olimme seitsemän nähneet vietävän vanhaan vankilaan ja sieltä vain kaksi takaisin tuotavan. Eloon jätetyt kertoivat onnettomien rohkeina käyttäytyneen oikeudessa ja yhtä miehuullisesti olivat he kuolemaankin menneet. Niin sammui viisi henkeä, kukin vasta elämänsä parhaimmassa ijässä — 21-27 vuosien vaiheilla.

Paitsi edellämainittuja viittä mestattua, oli jo muutama vuosi sitä ennen täällä mestattu kaksi upseeria, Rogatshev ja Strömberg. Jälkimmäinen oli eräänä päivänä ehtinyt naputuksella ilmoittaa naapurille mitä oli odotettavissa, vaan jo seuraavana päivänä hän sekä Rogatshev katosivat. Kerrotaan, että heidät teloitettiin hirttämällä. Rogatshev oli pudonnut alas hirsipuusta, mutta hänet ripustettiin uudelleen.

[Venäläisillä oli ikimuistoisista ajoista tapana, että jos teloitettava putosi hirsipuusta, ei häntä toistamiseen enää hirsipuuhun vedetty, koska putoamista pidettiin merkkinä rangaistavan viattomuudesta. Pyövelit joskus käyttivät tätä armahtamiskeinon hankkimiseksi; mutta vaikka putoominen olisikin huomattu pyövelin laittamaksi, sai teloitettava kumminkin aina armon ja kuolemantuomio muutettiin maanpakolaisuudeksi. Tästä vanhasta tavasta lienee ensi kerran tehty poikkeus keisari Aleksanteri toisen murhaan syyllisiä telotettaissa. Kerrottiin, näet, silloin, että pyöveli pudotti erään teloitettavan hirsipuusta, hankkiakseen onnettomalle armon, mutta tekonsa huomattiin, hän sai sata paria raippoja ja pudonnut ripustettiin uudelleen. Suom. muist.]

Vuonna 1891 tuotiin Pähkinälinnaan Sofia Günsburg Pietarista ja pantiin vanhan vankilan 1:seen numeroon. Viikon kuluttua leikkasi hän saksilla kurkkunsa. Tähän toivottomaan tekoon oli luultavasti syynä se, että hänen koppinsa oli aivan yksinäinen, ja kun hän varmaan pelkäsi näin tulevan vastakin aina ja kaiken ikää olemaan, piti hän kuoleman parempana.

Tiedot näistä tapahtumista saimme osaksi uusilta vangeilta, osaksi omien havaintojemme avulla. Uusien vankien tuloa koetettiin meiltä aina huolellisesti salata, mutta tavalla tai toisella saimme siitä tiedon. Merkkinä uusien tulokkaiden saapumisesta tavallisesti oli töiden lopettaminen työverstaissa vanhassa vankilassa; usein myöskin ruoan jakamisen myöhästyminen sekä santarmien kiireinen hääriminen niinikään ennusti uusien vankien saapumista. Tällöin tavallisesti aukaisimme ikkunaluukun ja kuuntelimme kahleitten kalinaa, joka alkoi jo puolivälissä vankilan pihaa kuulua. Päästäksemme ikkunasta näkemään tulokkaita täytyi usein miltei hengen kaupalla kiivetä ikkunalle; usein tehtiin tällöin hurstista ja pyyhinliinasta portaat, kiinnitettiin ne ikkunan säppiin ja koetettiin varovasti pysytellä ikkunassa. Santarmit taas olivat tällöin tavallista valppaampia ja tavattuaan jonkun ikkunasta, vetivät armotta alas.

Tuntuu ehkä kummalliselta tuommoinen kiihko nähdä uusia vankeja, mutta tulee muistaa, ettei vangeista yksikään osannut uskoa milloinkaan täältä pois pääsevänsä, ja kumminkin on ihmissieluun kätketty niin suuri vapauden kaipuu, että sen puutteessa mitä intoisammin haluaa edes kuulla kerrottavan vapaudessa elävistä ihmisistä, ja uudet tulokkaat aina jotain uutta vapaasta elämästä kertoa tiesivät. Usein saa tuntea henkistä nälkää, sielu kaipaa jotain hengen ravintoa, se ikävöi ja kaihoaa, ja, saamatta tyydytystä, turtuu, silloin tuntee vaistomaista pelkoa, kuolettava yksinäisyys ahdistaa rintaa ja ellei noita tunteita tavalla tai toisella saa karkoitetuksi, seuraa hengen tylsyminen ja mielipuolisuus. Kukin pitkällistä yksinäistä vankeutta kokenut varmaankin on tällaista saanut kokea. Aurinko, taivas, ihmiset, äänet — kaikki näyttävät toisenlaisilta, kummallisilta, vierailta, käsittämättömiltä, vihamielisiltä. Eipä edes uni tuonut tähän muutosta; vankilasta pois pakeneminen, mitä mahdottomimmat karkaamiset uni loihti, jotka aina päättyivät niin, että taas joutui kiinni ja vankilan muurien sisälle; ei edes yli kymmenen vuotinenkaan vankilassa olo tämmöisiä unia lopettanut… Niin, usein, hyvin usein joutuu tuollaiseen mielentilaan ja silloin tunnet salaista toivoa, että tuotaisiin uusia vankeja, jotka edes jonkinlaista vaihtelua tähän haudankaltaiseen yksitoikkoisuuteen toisivat. Se on siitäkin syystä luonnollisempaa, kun, huolimatta paljonkin entisestä paremmaksi muuttuneista olosuhteista, yhä tunnet tarkoituksettoman elämän hirmuisen ikeen rasitusta.

Nyt kun olen jo kaukana Pähkinälinnasta, muistelen sinne jääneitä tovereitani, kuvailen heitä haudasta nousseiksi haamuolennoiksi. Kaikelle on siellä tarkkaan määrätty aikansa, sisällinen elämä on niin köyhä, tänään on samaa kuin eilen ja huomenna samaa kuin tänään. Kuinka useasti aamulla herätessä tulikaan ajatus: "jospa edes jotain uutta, vaikkapa se huonompaakin olisi, kunhan vaan uutta". Mutta turhaan! Taaskin sama polku astuttavana, jota jo 12-13 vuotta sai astua, samat santarmit kahden puolen, jotka eivät salli askeltakaan syrjään ottaa. Vankilan muurien ulkopuolelle ei kukaan milloinkaan pääse, ja toisinaan olisi suostunut puolen elämästään antamaan jos olisi päässyt torniin nousemaan ja sieltä kauvas vapauteen silmäilemään…

Ja sittenkin — päivä kului kutakuinkin siedettävästi, sillä työ ja lukeminen pahimman kaihon karkotti. Mutta ilta! Mimmoisia tunteiden rääkkäyksiä silloin tuli kestää! Ainoastaan lujaluonteisemmat saattavat moista elämää kestää…

Edellä mainitsin, että olimme saaneet muutamia helpoituksia, mutta kun noille "helpoituksille" ei ollut virallista vahvistusta, ei niiden pysyväisyydestä ollut varmoja takeita, sillä yksinäinen vankeus oli vieläkin käytännössä ja vankilan viranomaiset saattoivat milloin tahansa palata vanhaan järjestelmään.

Ja nuo helpoituksetkin ennenpitkää muuttuivat rasittaviksi syystä, kun aina oli sääntöjä mitä tarkimmin noudatettava. Niinpä, esim., toisten vankien tapaaminen tapahtui aina määrätyllä hetkellä ja määrätyssä paikassa; tuli siis mennä toista tapaamaan silloin, kun ehkä mieluummin olisi ollut yksin ja kun taas mielellään olisi toveriansa nähnyt ja puhutellut, tuli olla yksin. Eikä edes kolmen sallittu yhtäaikaa toisiaan tavata, vaikka kaikin keinoin koetimme sitä saada. Vain "klubissamme" saimme samalla aikaa olla kaikki, kaksi aina kussakin karsinassa. Sairaat eivät voineet tällöinkään seuraan päästä, sillä kävelymme tapahtui avonaisen taivaan alla, sateessa ja kylmässä useinkin tuntimäärin seista värjötettiin. Pyysimme lupaa edes työhuoneittemme oviin saada luukut, kun, muka, samaa työtä useamman tehdessä usein toisten neuvoa ja apua tarvitsee. Jotenkin vastenmielisesti suostui vankilan päällikkö siihen.

Vuonna 1895 alettiin päästää meitä myöskin isoon pihaan sekä kasvilämpiöihin, kaksi kerrallaan. Vanhassa vankilassa olevan keittiön ikkuna oli tähän pihaan. Kahtena viimeisenä vuotena sallittiin meidän pyhäpäivinä valmistaa keittiössä itsellemme teetä. Tänne ikkunan alle muodostui meidän pieni "klubimme", jossa joimme teetä ja juttelimme keskenämme pari kolme tuntia kerrallaan. Työhuoneiden luukuista niinikään luimme toisillemme. Viranomaiset eivät katselleet tätä suopein silmin, ja kun sanoistaan emme välittäneet, käskivät he vartijoiden meitä estää vaikkapa väkipakonkin uhalla. Moiset kiellot eivät miellyttäneet meitä, sillä emmehän olleet järjettömiä petoja, joilta aina tuli äkkiyllätyksiä odottaa, ja miksikä meitä tuli näin ahdistella? Olihan lukkoja ja salpoja tarpeeksi: 1) kunkin kopin ovessa oli lukko, 2) vankilan ovessa oli lukko, 3) muurin portissa oli lukko ja 4) linnan ulkomuurin portissa oli lukko. Vartijat kävelivät öillä ja päivillä vankilan muureilla ja muurien vieressä; vartijoita oli laumottain vankilan sisällä, käytävissä aseellisia sotilaita, kasarmi täynnä sotamiehiä, ja tämä kaikki yksinäisellä saarella, jonka rantaan ei yhdenkään syrjäisen ollut lupa venettään laskea, sitä vähemmän maalle astua.

Näytti siltä, ikäänkuin meidät näinä parempina aikomamme olisi kokonaan unohdettu, sillä vankilan tarkastuksia pidettiin hyvin harvoin. Mutta Nikolai toisen hallitukseen astuttua tuntui, että yllämme häälyi jokin myrskypilvi. Saimme taaskin enemmän huomiota osaksemme ja näytti, että meidät tahdottiin jälleen asettaa entisten kovien järjestyssääntöjen alaisiksi. Huomattiin meillä olevan liian suuria vapauksia ja että olimme päässeet oman asemamme määrääjiksi. Ettei tämä ollut puoleltamme turhaa pelkoa, sen osotti saapunut tarkastaja, jokin santarmiöversti, joka teki kopeissamme niin perinpohjaisen tarkastuksen, että poissaollessamme vuoteemme altakin tarkasteli ja nuuski. Poliisidepartementissa oli kerrottu, että me saimme tehdä mitä ikinä halusimme, miltei jo pommeja, ja että olimme yhteydessä vapaanaolevien vallankumouksellisten kanssa.

Tarkastaja käyttäytyi hyvin jäykkänä, ei vastannut tervehdyksiimme eikä poistuessaan sanaakaan virkkanut. Seuraus tarkastuksestaan oli se, ettemme enää saaneet kaikkia pyytämiämme kirjoja, luukut koppien ikkunoista ja työhuoneiden ovista suljettiin ja "klubimme" kiellettiin. Mutta tähän emme saattaneet tyytyä. Huomattuaan ikkunanluukut suljetuiksi kieltäytyivät useimmat vangit menemästä koppeihinsa ja vaativat äänekkäästi, että luukut avattaisiin. Vankilan äsken nimitetty päällikkö Dubrovin, joka oli kehaissut kadettikoulussa kesyttäneensä vallattomat junkkarit, hätääntyi ja käski luukut avata jälleen, kun ne, muka, epähuomiossa tulivat suletuksi. Pontevasti taisteltiin myöskin muita yrityksiä vastaan palata entiseen ankaraan järjestelmään, josta ei enää tahdottu kuullakaan. Erään kerran yltyi hälinä niin kovaksi, että vartijain tuli kutsua avukseen aseellisia sotamiehiä, ensi kerran minun kaksitoistavuotisena vankeusajallani. Sotamiehiä ei kumminkaan tuotu vankilan sisään, koska pelättiin tulevan vakavamman yhteentörmäyksen. Nytkin oli kiihtymys noussut jo siihen määrään, että eräs vanki kohotti kirveen, jos ken vartijoista "vielä yhden loukkaavan sanan lausuu".

Yhteentörmäyksiä viranomaisten kanssa sattui yhä tiheämmin, mutta ketään vangeista ei rangaistu, koska, muka, kaikki vangit ovat "mielisairaita". Kävelyämme pihalla ei yritettykään rajoittaa, vaikka kautta rantain huomautettiinkin, että ristikkoaidat ehkä tukitaan, jos emme muutu hiljaisemmiksi. "Voisittehan vaikka näön vuoksi näyttää taipuvanne", sanottiin meille. Ei sallittu enää käytävässä tavata useampaa kuin yhtä toveria, keittiön ikkunan alla oleva "klubimme" lakkautettiin kokonaan. Lopulta saimme sen käsityksen, että viranomaiset tahallaan rettelöitä hakivat, sillä kaikki nuo rajoitukset alkoivat kohta keisarin kruunauksen jälkeen, joten oli syytä epäillä, että hallitus tahtoi saada jotain tekosyytä päästäkseen manifestia sovelluttamasta meihin.

Kuolevaisuus vankien keskuudessa oli nyt vähentynyt, mutta sen sijaan lisääntyi hermosairasten ja mielisairasten luku. Pohitonov tuli mielenvikaan. Hän oli entinen upseeri, syytettynä vuonna 1884 muodostuneeseen sotilasjärjestöön. Kymmenen vuotta oli hän jo ollut Pähkinälinnassa, ja oli toverien kesken hyvin suosittu. Äkkiä alkoi hän pienimmistäkin syistä haastaa riitaa, varsinkin valtiolliset ja yhteiskunnalliset kysymykset saivat hänet kiihkoisaksi, hän suunnitteli hyvin kummallista kommunista yhteiskuntaa, j.n.e. Innolla ryhtyi hän kaikenmoisiin suunnitteluihin ja oli varma niiden onnistumisesta, piti esitelmiä tupakin parannuksesta, jotta saataisiin parempaa tupakkaa vankien oman viljelemän sijaan, istutteli kukkia hyvin oudolla tavalla ja suunnitteli kummallisten koneiden rakennuksia. Hän vakuutti tuumiensa oivallisuutta, vaikkeivät ne oikeastaan mihinkään kelvanneet. Kellään, tietysti, ei ollut epäilystä hänen mielentilastaan. Kaiket yöt ja päivät hän kirjoitteli mitenkä ihmiskunta saatetaan tehdä onnelliseksi. Lopuksi muuttui hän raivohulluksi, kävi käsiksi santarmeihin ja lopuksi tovereihinsakin, yrittipä useamman kerran itsemurhaakin. Santarmit ja lääkäri koettivat tehdä hänelle mieliksi, koettaen mahdollisuuden mukaan täyttää sairaan vaatimukset ja yhdessä meidän kanssa hoitivat häntä raivokohtausten aikana. Itsemurhaa yrittäissään painoi hän rautavuoteen jalan kurkkuunsa ja oli miltei katkaista niskanikamansa. Lääkäri haki luvan muuttaa hänet vankilasta jonnekin sairaalaan ja kuuden kuukauden kuluttua vietiinkin hänet Nikolajevin sotilassairaalaan Pietariin. Sen jälkeen emme hänestä enää kuulleet. Tähän aikaan muuttui Shjedrin idiotiksi. Kuuden vuoden kuluessa ei hän ollut kertaakaan lähtenyt ulos kopistaan, mutta nyt viime aikoina ilmaantui hän kävelylle. Hän oli laittanut kannukset jalkaansa, koristellut itsensä kyyhkysen sulilla, käyttäytyi toisia kohtaan hyvin ylhäismäisesti, pahalla päällä ollessaan haukkui santarmeja ja soimasi tovereitansa siitä, etteivät olleet kylliksi vallankumouksellisia.

Ani harvoin myöskin Konoshevitsh läksi kopistaan. Toimissaan seurasi hän tarkkaan omaa laatimaansa päiväjärjestystä; Pohitonovin tavoin hänkin kirjoitteli siitä, mitenkä koko ihmiskunnan onnelliseksi tekisi, toisinaan lauloi, vihelteli tai tanssi. Näin hän oli viettänyt melkein kaksi vuotta. Villi ulvontansa ja vihellyksensä kuului melkein lakkaamatta päivin ja öin, suomatta kellekään meistä rauhaa. Kärsimme kumminkin emmekä asiasta ilmoittaneet niin kauvan kuin Pohitonov oli vielä vankilassa. Pelkäsimme, että Konoshevitsh sulettaisiin vanhaan vankilaan, jossa vartijat häntä pahoin kohtelisivat, he kun olisivat saaneet vartijavuoroja lisää. Pohitonovin pois vietyä päätimme vaatia, ettei mielipuolta pidettäisi yhdessä terveiden kanssa, mutta päätimme mitä pontevammin puoltaa, ettei Konoshevitshia vanhaan vankilaan vietäisi. Kesällä vuonna 1896 kävi vankilaamme tarkastamassa sisäministeri Goremykin ja sai kuulla Konoshevitsin huudot ja hourimiset. Ilmoitimme hänelle asiasta. Ministeri näytti hyvin tyytymättömältä jo heti alussa kun mainitsimme mielivikaisista; kun emme huolineet hänen keskeyttämisestään vaan sanoimme sanottavamme loppuun, vastasi hän jyrkällä äänellä: "minä tiedän jo sen". Kahden kuukauden kuluttua vietiin Shjedrin ja Konoshevitsh Kasaniin. Edellinen oli ollut sairaana Pähkinälinnassa yksitoista vuotta, jälkimmäinen kahdeksan.

Syyskuussa vuonna 1896 päättyivät vesitautisen Jurkovskin päivät. Hän oli sairastanut jo useampia vuosia, mutta kun ei tahtonut sairaudestaan mitään puhua, pitivät vartijat ja lääkäri hänen ärtyisyyttään ilkeän luonteen merkkinä ja yhä ja taas merkitsevät hänet rangaistuskirjaan; suoranaisia rangaistuksia eivät kumminkaan hänelle määränneet. Saimme kumminkin vihdoin viimeinkin lääkärin tutkimaan hänen terveyttänsä ja lääkäri huomasikin hänen olevan vesitaudissa. Näytti siltä kuin viranomaisille olisi tästä tullut tunnon soimauksia, sillä kaikin tavoin koetettiin nyt sairaan asemaa parantaa, ja kun se ei käynyt Pähkinälinnassa päinsä, pyydettiin lupaa saada siirtää sairas johonkin Pietarin sairaalaan, jossa hän saattaisi tavata kahdeksankymmenen vuoden vanhan äitinsä, joka jo useita vuosia oli pyytänyt lupaa nähdä poikaansa ja kun sitä hänelle ei sallittu, lähetti hän vuonna 1896 epätoivoisen kirjeen, jossa lähetti pojalleen viimeisen siunauksensa. Kirjeen mukana seurasi äidin lähettämä risti ja rukouskirja, josta hän oli poikansa edestä tämän kuusitoistavuotisen vankeuden aikana lakkaamatta rukouksia lukenut; nyt ilmoitti äiti, ettei hän enää jaksa Pietariin matkustaa, joskin hänen sallittaisiinkin poikaansa tavata…

Jurkovskin hartain halu oli saada kuolla jossain muualla, mutta ei vaan vihatussa komerossa, ja kuitenkin täytyi hänen kopissaan kuolla. Hän otti vastaan kuoleman urhoollisella mielellä. Yöllä kysyttiin, josko hän tahtoisi pappia puhutella, mutta hän kieltäytyi siitä, sen sijaan pyysi hän vankilan päälliköltä lupaa saada sanoa jäähyväiset naisvangeille; hänen pyyntöönsä suostuttiin ja täydessä tietoisuudessa sanoi hän jäähyväisensä. Parin tunnin kuluttua hän kuoli. Toverinsa tekivät hänen maallisille jäännöksillensä viimeisen palveluksen. Ruumis lepäsi koppiin lukittuna pari tuntia, mutta vankien pyynnöstä ei sitten kopin ovea enää lukittu. Kirstun tuotua sanoivat toverit hänelle viimeiset jäähyväiset ja asettivat hänen rintansa päälle äidin lähettämän ristin ja rukouskirjan. Kello kuusi seuraavana aamuna narisivat vankilan portit ja ruumiin luona valvoneet toverit ilmoittivat kaikille vangeille, että ruumista tullaan noutamaan. Neljä sotamiestä kantoi mäntyistä kirstua ja upseerin edellä kulkiessa kulki tämä hautajaissaatto linnan muurien portista ulos. Tämä oli ainoa sairas, jota toverien sallittiin vaalia; muut olivat kaikki saaneet avuttomina sairastaa ja kuolla.

Jurkovski olisi ehkä ollut yksi niitä harvoja, johon Pähkinälinnassa olisi armahdusmanifesti sovellutettu, sillä hän oli jo kärsinyt hänelle tuomitun viisitoistavuotisen rangaistuksen ja nyt sai istua syystä, kun oli Karysta yrittänyt karata. Muuten ei meistä yksikään toivonut, että armahdusmanifestia meihin sovellutettaisiin. Olimme vakuutettuja siitä, että Pähkinälinnan vankila oli ulkopuolella kaikkia vankilansääntöjä; sitä paitsi oli koko viime vuoden ajan ollut meillä alituista taistelua uusien rajoitusten estämiseksi. Mutta seitsemän kuukauden kuluttua kruunauksen jälkeen, työskennellessämme työhuoneessa, sai äkkiä kymmenen vankia käskyn saapua linnan päällikön luo. Tätä ei ollut vielä kertaakaan tapahtunut. Jälelle jääneet olivat hyvin suuressa jännityksessä ja aavistettiin jotain huonoa jos ei juuri kaikille, niin ainakin kutsutuille. Jännitystä kesti puolentoista tuntia. Kutsutut kertoivat palattuaan, että linnan päällikkö luki heille sisäministeriltä saapuneen kirjelmän, jossa sanottiin, että sisäministeri neuvoteltuaan oikeusministerin kanssa, näki mahdolliseksi, ottaen huomioon sen ja sen vangin hyvän käytöksen, esittää keisarille ehdotuksen pakkotyövankeuden lyhennettäväksi yhdellä kolmanneksella, ja niille, jotka jo olivat kaksi kolmannesta rangaistusajastaan kärsineet, loppuajan muutettavaksi pakkosiirtolaisuudeksi, — "minkä majesteetti armossa myönsi".

Kahdestakymmenestäyhdestä vangista sai vain kuusi tuntuvia huojennuksia: kolmelle muutettiin määräämätön aika kahdeksikymmeneksi vuodeksi, kolmen vankeusaikaa lyhennettiin kuudella vuodella. Viisi meistä, nim. Shebalin, Martynov, Surovtsew, Janovitsh ja minut lähetettiin pakkosiirtolaisina Siperiaan, neljä edellistä Jakutsein alueelle ja minut Sahalinille.

Muuttomme tuli tapahtua kahden viikon kuluttua ja tällä aikaa olimme usein viranomaisten puheilla. Kuulimme sanottavan, että Pähkinälinnan vankila muutettaisiin tavalliseksi vankilaksi. En osaa sanoa, mitenkä sen asianlaita nyt on. Sen vain saatan sanoa, että joskin sinne jääneiltä rangaistusaikaa lyhennettiinkin, niin vaaditaan sittenkin ankaraa tahdon ponnistusta, jotta saattaisi semmoista elämää kestää, mutta jos olot huonontuvat, niin ei yksikään heistä kestä paria kolmea vuottakaan…

Muistellessa Pähkinälinnassa oloani minä suuresti kummeksin, että vielä saatan puhua, kirjoittaa, lukea, työskennellä, laulaa, nauraa… Joskus tuntuu, etten se olisikaan minä joka tuota voin tehdä.

Kaukaa kangastaa minulle linnassa eläminen — tuo puoliksi kuolleitten valtakuntaan kuuluvien ihmisten eläminen… Joskus kuulee puhuttavan, että vankilassakin elämiseen saattaa tottua ja totuttua ei haluaisi siitä luopuakaan. Sitä en minä saata mitenkään todeksi uskoa. Kenties hyvin alhaisella kehityskannalla oleville saattaa siltä tuntua, kenties mielisairaille, vaan ei henkisesti kehittyneille. Shjedrin, esim., joka ei kuuteen vuoteen kopistaan poistunut, huusi ja pani vastaan kun tahdottiin aukaista hänen koppinsa ikkunanluukku — hän ei voinut sietää raitista ilmaa. Mutta pianpa hän tunsi mielihyvää päästessään ulos kopistaan ja saadessaan nauttia auringon valoa ja kesäistä lämmintä…

Kehittyneen ihmisen sielua on vaikeata sulkea ja saada siihen tyytymään, ja vaikka hän koettelisikin lohduttaa itseään sillä ajatuksella, että aatteen tähden kärsiminen on hyödyllistä, kaipaa hänen sisäinen olentonsa elämää ja kehitystä, sillä se, joka ei mene eteenpäin, se menee taaksepäin. Vankilassa ollessa saattaa vain jotain tyydytystä tietoisuudesta, että taistelet ihmisarvon puolesta, jota joka hetki koetetaan riistää. Mutta tämäkään ei riitä moniksi pitkiksi vuosiksi, sillä kehittyneen ihmisen elämä vaatii elävää toimintaelämää, sen puutteessa on jälellä vain — kuolema.

End of Project Gutenberg's Kolmetoista vuotta Pähkinälinnassa, by Anonymous