ENSIMÄINEN LUKU.
Alice ja vanha Debby.
Vanha nainen ja pieni valkotukkainen tyttö! Kenpä ei tahtoisi kuvata heitä, kun he tuossa istuvat ja pakinoivat kuten ainoastaan lapset ja vanhat hoitajat voivat? He ovat juoneet teetä. Parhaat teekupit ja leivosten jäännökset todistavat, että tyttönen on vieraisilla; hän on tullut tervehtimään äitinsä vanhaa hoitajaa. Hän käy ensimäistä lukukautta eräässä koulussa, joka on lähellä Deborah Burtonin asuntoa, eikä hän ole ensi kertaa täällä, sillä miss Long ei koskaan kiellä häntä menemästä köyhäintalolle.
Mutta nyt odottaa Alice, että häntä pian tullaan hakemaan, ja puhelu sujuu entistä innokkaammin.
— Ajatteles, miten hauskaa, Debby! Ihan kuin oikeassa kukkaisnäyttelyssä, soittoa vaan puuttui. Mutta meillä oli kokonainen teltti täynnä kukkia ja huipussa kaunis lippu. Paitsi omista puutarhoista saatuja kasvia, oli muutamille tytöille lähetetty näyttelyä varten oikein kauniita, ja toisilla oli hedelmiä. Ja, ajatteles, siellä oli palkintojakin, minä kirjoitin niistä muutamia!
— Kirjoititte palkintoja, kultaseni! Kuinka se kävi?
— Ne olivat ainoastaan lappuja, ei oikeita palkintoja; mutta yksi seikka oli siellä parempi, kuin oikeassa näyttelyssä, me annoimme kaikki hedelmät katselijoille. Ja se pieni, uusi tyttö, mistä minä kerroin sinulle, Debby, muistatko, se ruma… miss Long ei salli sanoa ketään rumaksi, vaikka minusta Ruth Leigh on todellakin sellainen. Hän on hyvin tumma ja hänen silmänsä ovat niin suuret, että minua peloittaa. Jane Harding sanoo, että vaaleat lapset ovat kauniimmat.
— Teidänhän piti kertoa, mitä se pieni, uusi tyttö teki näyttelyssä.
— Niin, minä jo aivan unohdin! Hän on nuorin koulussa, ja sentähden pantiin hän tarjoomaan hedelmiä vieraille. Mutta ensiksi hän valitsi kaksi kauneinta omenaa ja piilotti ne erään kukkaruukun taa. Muutamat tytöt näkivät sen ja pitivät häntä silmällä saadakseen tietää, mikä hänellä oli tarkoituksena.
— No, mikä oli?
— Seuraavana aamuna näkivät he hänen ahtavan ne eräälle pienelle pojalle, joka lakasi katua suuren portin ulkopuolella. Hän otti ne hyvin varovasti, mutta Jane näki kaikki akkunasta ja kertoi sitten miss Longille.
— Mitä sanoi miss Long?
— Mitä, kutsui Ruthin luokseen ja torui häntä niin.
— Mistä tiedätte, että hän torui häntä?
— Noo, kyllä, koskapa minä näin hänen tulevan miss Longin huoneesta punaisin silmin ja hän puhui tuskin mitään koko päivänä ja itki ja nyyhki illalla lukiessaan. Kun me aamulla menimme kävelemään, antoi hän sille pienelle kadunlakasijalle lantin ja sanoi: "tämä on minun omani, Joe. Minun ei olisi pitänyt antaa niitä omenia sinulle, koska ne eivät olleet omiani." Eikö hän sinustakin ole hyvin omituinen tyttö, Debby?
Mutta Debby sanoi vaan: — ette ole kertonut kaikkia näyttelystä, miss
Alice.
— Niin, se loppui neljän aikaan ja iltapäivä oli meillä lupaa. Olen siitä saakka toivonut pääseväni kertomaan siitä sinulle, ja siitä syystä pyysi miss Long tänä aamuna sinua koulun päätyttyä noutamaan minua.
— Oi, miss Alice! Koulut ovat nykyään aivan erilaisia, kuin ennen.
Miss Eliza-raukka!
— Kuka se oli, Debby?
— Se oli eräs, jota minä hoidin monta vuotta sitten, paljon ennen, kun minä tunsinkaan teidän hyvää äitiänne. Mutta minä luulen kertoneeni, kuinka hän karkasi koulusta.
— Ei! Kerro nyt, Debby, kuulisin niin mielelläni sen!
Ja taas kerrottiin ja tarkasti kuunneltiin se monta kertaa matkittu kertomus, kuinka hän — pikkuraukka — oli juossut aivan yksinään kotiin, enemmän kuin kaksi englannin penikulmaa, aivan paljain päin, ja kuinka sen raukan tukka riippui (se oli niin kaunis ja kihara), ja kuinka Debby oli itse avannut oven ja oli vieläkin näkevinään hänen vaaleanpunaisen hameensa, ja kuinka isä juuri silloin tuli lukuhuoneestaan ja (hän ei voinut antaa hänelle anteeksi, vaikka se olikin ollut ainoa kerta, kuin hän oli ankara lapsille) "suorastaan komensi minua", sanoi hän.
Mutta juuri tällä ratkaisevalla hetkellä keskeytyi kertomus äkkiä, sillä ovelle noputettiin ja hyvin tuttu ääni sanoi: "miss Alice, oletteko valmis, kultaseni? Miss Long sanoo, että teidän täytyy heti tulla." Alice kärsi tämän keskeytyksen ihmeellisen hyvin, erittäinkin koska hän oli montaa kertaa kuullut, että "miss Elizan" järkähtämätön isä oli lähettänyt hänet takaisin kouluun, sallimatta hänen edes äitiään nähdä, ja — mikä oli kaikista pahinta — että Debby itse oli pakotettu panemaan tuon ankaran tuomion täytäntöön. Mutta sillä välin kun olemme lopettaneet kertomuksen, on Debby sanonut hellät hyvästit pienelle ystävälleen ja toivottanut Jumalan siunausta hänelle äitinsä tähden.
Kun Alice illalla meni vuoteellensa, nukkui Ruth jo sikeästi hänen sänkyänsä lähinnä olevien valkoisten verhojen takana. Näyttelyn jälkeisenä yönä olivat Ruthin suuret, tummat silmät olleet selkiselällään vielä silloin, kuin Alicen lempeät, harmaat silmät olivat jo kauan olleet uneen vaipuneina, silkinhienojen ripsien luodessa varjoa hänen kauniille kasvoillensa. Ruth oli silloin katsellut häntä kesäillan himmeässä valossa ja kuiskannut itseksensä: "kuinka kaunis hän on! Toivoisin hänen rakastavan minua."
Ja mitä tekee Debby pienessä siistissä huoneessaan. Hän on pannut huolellisesti teeastiat kaappiin ja siirtänyt tuolinsa pyöreän pöydän viereen. Hän on ottanut esille suuren raamattunsa, pyyhkinyt tomun sen viheriäisistä kansista ja avannut sen. Miksi ei hän lue? Avatessaan raamatun, löysi hän sieltä talteen tahi merkiksi pannun vanhan, kellastuneen kirjeen. Sen avasi hän, asetti hopeasankaiset silmälasit nenälleen ja luki kuiskaten. "Pelkään, että tämä on viimeinen kerta, kun minä voin kirjottaa sinulle rakas, vanha hoitajani, jollei Jumala suo minulle voimia, mutta minä en viimeistä kertaa ajattele sinua ja minulle niin monen monien vuosien kuluessa osoittamaasi rakkautta ja ystävyyttä. Toivon, että tutustuisit pieneen Aliceeni, Debby, sillä tahtoisin hänet vanhan ystävättäreni miss Longin kouluun, missä itse olen viettänyt niin monta onnellista päivää. Rakas Debby, vartioi lempilastani, ja tee se siinä nimessä, joka oli aina sydämessäsi ja huulillasi. Aijoin kirjoittaa sinulle hyvin pitkän kirjeen, mutta luulen tänään olevani tavallista heikompi. Huomaan voimieni vähenevän nopeasti. Sairauteni ajalla olen surrut miestäni ja lastani, mutta nyt, Jumalan kiitos, voin heidät uskoa hänen huostaansa. Mietin usein tulla kotiin, mutta nyt on minulla toinen koti…" Enempää ei Debby voinut lukea, viimeiset rivit olivat niin epäselviä, mutta hän muisti ne vallan hyvin ulkoa. Hän kääri huolellisesti kokoon ohkaisen intialaisen paperin ja asetti sen vanhalle paikallensa. Hän käänteli lehtiä, kunnes löysi toisen, myöskin merkiksi pannun kirjeen. Se oli kirjoitettu pyöreällä lapsen käsialalla, ja siinä puhuttiin onnellisista kouluajoista ja eräästä neulakirjasta, joka oli melkein valmis lahjoitettavaksi eräälle — mutta kuka se "eräs" oli, sitä "suurta salaisuutta" ei saanut millään ehdolla ilmaista. Olisi hauska tietää, onko se sama neulakirja, jota Debby niin tarkasti säilyttää parhaassa laatikossaan. En tiedä mahtoiko Debby ajatella tuota valkoista kääröä, luulen, että hänen ajatuksensa liitelivät vielä kauemmaksi menneisyyteen. Sillä hän istui siinä niin hiljaa, että olisi luullut hänen nukkuvan, jollei hän vähä väliä olisi pyyhkäissyt poskelle vierähtävää kyyneltä. Ehkä ajatteli hän sitä pientä tyttöä, jota hän oli hoitanut niin monta vuotta sitten, hiljaista, onnellista hääpäivää, surullista eronhetkeä hänen lähtiessään nuoren aviomiehensä kanssa Intiaan, kotiin saapunutta kuolon sanomaa, tämän iltaista pientä vierastaan, ja — ehkäpä se oli joku näistä mielikuvista, joka pani Debbyn pudistamaan päätänsä ja kuiskaamaan: "ei, ei, niin kaunista ei hänestä koskaan tule" — sitä loistoa, joka ympäröi sitä vanhaa taulua, puuttui tästä uudesta —, yhtäläinen kultatukka, mutta ei niin kiiltävä, sama ihana vartalo, mutta ei niin ailahteleva jokaisessa liikkeessä. Mutta oikeastaan lienee tuo eroitus syntynyt vanhuksen mielikuvituksessa, sillä miss Longin koulutytöt sanoivat — joskus tuon pienen neitosen kuullenkin — etteivät he olleet koskaan nähneet niin kaunista lasta kuin Alice Atherton oli.
Mutta vaikka Debbyn ajatukset lienevätkin olleet jokseenkin surullisia, näytti hän täksi illaksi valitsemansa virren luettuaan, jotenkin iloiselta; ja hänen kirkkaat, nuorekkaat silmänsä oikein säteilivät, kun hän lopetettuaan toisti sanat: "Kiitä Herraa, sieluni, äläkä unhoita, mitä hyvää hän minulle tehnyt on." Ja sitten meni hän sen sokean ystävän luo, joka asui juuri hänen huoneensa kohdalla alakerrassa. Hänen viipyessään siellä, tarkastelemme hiukan hänen kirjastoansa. Melkein kaikki kirjat ovat lahjoja "miss Elizalta" ja "hänen kiitolliselta isännältänsä."
Mutta pian tulee Debby takaisin raamattu kainalossaan — hän ottaa sen aina mukaansa mennessään sen kahdeksankymmenvuotiaan rouvan luo.
Debby oli usein ajatellut sitä kirjettä, jonka hän tänä iltana oli lukenut, ja sitä toivomusta, jonka hän tiesi lähteneen äidin sydämen syvyydestä, että hän vaalisi hänen lastaan ja tekisi voitavansa opettaessaan hänelle kaikkea hyvää. Mutta mitä voi hän tehdä? Niin kysyi hän usein itseltään, saamatta kuitenkaan siihen tyydyttävämpää vastausta, kuin: "Täytyy odottaa ja katsoa. Jos voin tehdä jotain, antaa Jumala minulle varmaan siihen tilaisuutta; täytyy vartoa ja rakoilla." Ja hyvin usein Debby rukoili, etteivät lapsen erehdykset tulisi naisen synneiksi, ja että ylhäinen auttaja tekisi hänestä sellaisen, kuin hänen äitinsäkin oli.