TOINEN LUKU.
Ruth matkustaa kouluun.
Ruth ja Alice ovat noin kymmenvuotiaita, Alice muutamaa kuukautta vanhempi — seikka, jota hän ei koskaan unhoita. Heidän pitäisi todellakin olla ystäviä, sillä paitsi yhdennäköisyyttä ovat heidän olosuhteensa muutoinkin hyvin yhtäläiset. Alicen ainoa lähempi sukulainen, isä, oli pakoitettu matkustamaan takaisin Intiaan, jätettyään hänet kouluun. Ruth-raukalla ei ole muuta, kuin veli, häntä monta vuotta vanhempi, joka häntä rakastaisi, ja hänpä se olikin pitänyt hänestä huolta niin kauan kun Ruth voi muistaa. Pelkäänpä, että hän oli lellitellyt tyttöä liiaksi, mutta eihän voi vaatia, että nuori mies, joka sai olla pienen sisarensa seurassa tunnin pari päivässä, olisi voinut huomata ylpeyden ja itsepäisyyden hänessä niin nopeasti kasvavan. Sitä olikin vaikea huomata, sillä hän rakasti veljeänsä niin täydellisesti, ettei hän koskaan tahtonut pahoittaa hänen mieltään. Mutta lasten kammarissa ei ollut mitään sellaista hillitsevää voimaa, ja niin usein tulikin sieltä valituksia "miss Ruthin hillittömästä luonteesta", että veli lopulta teki epäitsekkään päätöksen lähettää hänet kouluun. Tämän päätöksen ilmoitti hän sisarellensa heidän ollessaan kahden kesken hänen työhuoneessaan. Tyttö näytti ensin hämmästyneeltä, sitten kalpeni hän ja seisoi aivan ääneti. Veli veti hänet luokseen. — En henno lähettää pois pientä seuralaistani — sanoi hän.
Tyttö koetti nähtävästi hillitä itseänsä ja sanoi sitten pitkäveteisesti: Siksikö, että minä olen niin paha?
— Ei, mutta siksi, että minä toivoisin sinun kasvavan hyväksi ja ymmärtäväiseksi naiseksi.
— Tuleeko minusta sinulle parempi seuralainen sitten?
— Kyllä, vaikka en minä sinua voi sen enempää rakastaa, ei, minä en voi, pikku Ruth.
— Minä lähden, milloin täytyy lähteä?
— Kahdeksan päivän perästä.
Hän oli hetkisen vaiti ja sanoi sitten: — Niin, minä lupaan sinulle.
— Mitä, Ruth! Enhän ole sinua pyytänyt lupaamaan mitään.
— Etkö? Sanoit, että toivoisit minun kasvavan hyväksi ja ymmärtäväiseksi naiseksi, tarkoitin, että minä lupaan sen. Mutta kuka sanoo minulle mitä se merkitsee — lisäsi hän hitaasti — sinäkö Duncan?
— Aikaa myöten saat sen vähitellen tietää, kun tulet suuremmaksi. Miss
Long sanoo sen sinulle.
— Minä olen luvannut — sanoi hän vielä — ja minä koetan aina muistaa sen — eikä sinun sitä tarvitse — sinulla on niin monta muuta muistettavaa, mutta minulla on vaan se yksi.
Hän juoksi nopeasti tiehensä. Veljen ihmetellessä ettei tyttö ollut kysynyt mikä koulu oli ja hänen toivoessaan, että miss Long ymmärtäisi hänen kummallista pikku sisartansa paremmin, kuin hän, tuli hoitaja pyytämään häntä tulemaan miss Ruthin luo, sillä hän makasi lattialla ja nyyhki niin, että sydän tahtoi haljeta, eikä hän tiennyt mitä tehdä.
— Antakaa hänen olla yksin vähän aikaa, ja jos hän ei sitten tule alas, menen hänen luokseen.
Hänen oli vaikea pysyä päätöksessään, sydän heltyi ajatellessa tuota pientä orpoa ja äidin vakavaa toivomusta, että hän olisi sekä äiti että isä tuolle pienelle "ruskeasilmälle". Hänen miettiessään jotain lohdutuskeinoa avautui ovi hiljaa ja tyttö tuli sisään yhtä tyyneenä kuin äsken. Hänellä oli mukanaan kirja ja pieni jakkara, jonka hän asetti lähelle veljeä, istuen siinä aivan hiljaa ja vilkaisten vähän väliä tarvitseisiko hän jotain. Kun sitten veli sanoi hänelle hyvää yötä ja tuon tavallisen "Jumala sinua siunatkoon, kultaseni," ei hän ollenkaan vastustellut. Hän kuiskasi vaan: "sano vielä kerran." Hän teki sen ja sanaakaan lausumatta meni tyttö tyyneenä ja vakavana hoitajan seuratessa häntä.
Niin kului viikko. Ruth oli aivan muuttunut, mutta jokaisen minuutin, minkä veli oli kotona, tahtoi hän viettää hänen seurassaan. Matkapäivän edellisenä iltana kertoi veli kaikki mitä hän tiesi miss Longin koulusta — että siellä oli neljätoista tyttöä, kaikki muut paitsi yksi häntä vanhempia. Ja tästä yhdestä toivoi hän Ruthin saavan itselleen ystävän ja toverin. Hän sanoi, että ystävällinen miss Long pitäisi hänestä, ja oli varma siitä, että Ruth pitäisi myöskin miss Longista. Ja hän puhui suuresta puutarhasta ja leikeistä. Mutta mikään ei näyttänyt häntä erityisesti huvittavan. Mutta kun veli sanoi:
— Ja minä kirjoitan sinulle hyvin usein ja sinunkin pitää kirjoittaa.
Silloin vastasi hän innostuneesti:
— Ja sinun pitää kirjoittaa minulle kaikki, mitä sinä olet ajatellut, kuten sinulla on ollut tapana puhella minulle, ja minä ilmoitan sinulle edistynkö vai en. Voi, siitä tulee hauskaa! Olen niin iloinen, kun muistit kirjeet!
Mellestowiin oli pitkä matka, mutta lopultakin, kahden junanvaihdon perästä, Ruth ja hänen veljensä istuivat Mellestowin ainoassa vuokravaunussa, joka rämisten kulki pikkukaupungin parasta katua pitkin. He ajoivat vanhan holvikaaren alitse ja pysähtyivät erään portin edustalle, mistä näkyi kulmikkaista kivistä tehty, hiukan jylhän näköinen, yksinäinen rakennus, johon johti kapea kreikkalainen pylväskäytävä. Vaunu avattiin ja kuljettaja ilmoitti: "tässä asuu miss Long, sir." Pian olivat he perillä. Nähtävästi tiedettiin heitä odottaa, sillä ennenkuin he ehtivät soittaa, avattiin ovi ja heidät saatettiin sangan mukavaan ja kodikkaaseen huoneeseen, minkä iloisuus ja valoisuus heitä ihan hämmästytti.
Vasemmalla oli lasinen kaksoisovi, joka johti täyteläiseen kasvihuoneeseen, perällä suuri kaari-akkuna, auki maahan saakka, ikäänkuin houkutellakseen koettamaan eikö pehmeimmän ruohon ja ruusuntuoksun vetovoima sittenkin voita tuota sisäistä viehätystä. Seuratkaamme nyt noiden kahden ystävämme esimerkkiä ja seisahtakaamme hetkiseksi tuon kaariakkunan luo tarkastelemaan näköalaa. Mainitsimme jo ruohokentän ja ruusut. Niiden takaa näemme matalan, villistä kanervista muodostuneen aidan, puutarhan ainoan näkyvissä olevan rajan. Kauempana näkyy korkea niinipuu, minkä haarojen välistä välkkyy leveä virta; sitä voisi luulla järveksi. Pienet purjeet, joita sen pinnalla joka puolella vilkkuu, näyttävät pieniltä pisteiltä. Ne ovat ainakin peninkulman tai kahdenkin päässä. Virran takana näkyvä maa on niin kaukana, että hädin tuskin eroittaa pienet asunnot ja valkoisen kirkon puiden välistä. Duncan oli juuri huomannut ne pienet purjeet ja pyysi sisarensa katsomaan, miten aurinko paistoi niihin, kun miss Long astui sisään. Ruthin valtasi pelko ja vapistus. Mutta kun miss Long veti hänet luokseen ja katsoi häntä ystävällisesti silmiin, tunsi hän ensi kerran että koulu ei ollut ainoastaan se paikka, jossa hänen piti niin pian kuin mahdollista tulla "hyväksi ja ymmärtäväiseksi naiseksi," mutta että hän siellä voi saada ainakin yhden sellaisen ystävän, jolle voi uskoa huolensa ja joka rakastaisi häntä. Hän oli vaiti kun he joivat teetä ja veli puhui ensin hänestä itsestään ja sitten siitä, että hän saisi alkaa kaikki alusta, sillä hän pelkäsi, "että hän oli pieni taitamaton raukka, koska hän ei ollut saanut säännöllistä opetusta", ja sitten eräästä ystävästä, joka oli neuvonut häntä valitsemaan tämän koulun. — Ruthin ajatukset harhailivat ympäri: lastenkammariin kotona, kouluhuoneeseen, rautatielle ja kohdistuivat vihdoin raitiovaunupoikaan, johon hän — kummallista kyllä — oli kovin ihastunut, vaikka tämä oli hyvin repaleinen ja likainen. Hän olisi varmaan ollut kaunis poika, jos hänen kasvonsa olisivat olleet puhtaat. Duncan matkusti heti teen juotua kotiin, hänen toimensa eivät sallineet viivyttelemistä. Vuokravaunu tuli häntä taasen hakemaan, ja kun niillä ei ole tapana odottaa, eivät jäähyväiset voineet tulla pitkällisiksi. Ehkä se olikin parempi, sillä ennenkuin Ruth ehti tuntea eron tuskaa, oli se jo tehty, vaunu lähtenyt ja miss Long yksin hänen vieressään. Ruth ei koskaan itkenyt vieraiden ihmisten nähden, nytkin hän katsoi vaan häntä silmiin ja tarttui pienellä kädellänsä hänen käteensä. Ruth teki sen niin nöyrän ja luottavaisen näköisenä, että miss Long tuskin voi pidättää kyyneliään sanoessaan: "Sinun täytyy aina tulla minun luokseni, minä autan sinua." Ja he menivät yhdessä ylös portaita ja olivat hyviä ystäviä siitä hetkestä aikain.
Miss Long avasi kouluhuoneen oven, ja Ruthista tuntui, kuin olisivat sadat silmät häntä katselleet, mutta pian jatkoivat kaikki neljätoista tyttöä taasen työtänsä; koulu oli alkanut jo kuusi viikkoa sitten. Ruth sai paikkansa miss Longin pöydän vieressä. Alice, ainoa, jonka tästä joukosta tunnemme, kutsuttiin esille, ja ne "kaksi pienokaista," kuten heitä sittemmin nimitettiin, saivat tutustua toisiinsa. Alice otti työnsä ja istuutui Ruthin viereen. He silmälivät salavihkaa toisiansa, ainoa keino, jolla he tuttavuutta rakensivat. Vihdoin kysyi Alice: — Oletko ennen ollut koulussa?
— En koskaan — vastasi Ruth.
— Minä olen ollut täällä kuusi viikkoa — sanoi Alice, ja tarkka ihmistuntija olisi kuullut lapsellisesta äänestä, että hän luuli voivansa kertoa yhtä ja toista siitä.
Keskustelu taukosi, sillä nyt pantiin pois kirjat ja valmistauduttiin rukoukseen. Laulu, johon nuo nuoret äänet yhtyivät, kuului Ruthin korvissa kauniimmalta, mitä hän koskaan oli kuullut. Ja kun hän polvistuessaan miss Longin viereen kuuli tämän vakavalla äänellä rukoilevan Kristuksen lauman puolesta, kohosi hänenkin pikku sydämestään rukous, että hänestä tulisi hyvä ja ymmärtäväinen nainen veljen tähden. Hän ei vielä tiennyt, että oli toinenkin, vanhempi veli, jonka tähden hänen täytyi tulla hyväksi ja ymmärtäväiseksi. Kuitenkin tuli tuo vajavainen rukous aivan varmaan kuulluksi ja hyvä jumala johti pienen lampaansa oikealle tielle.
Seuraavana aamuna sai Ruth mennä yksinään puutarhaan. Hän tutki siellä kaikki sopet, ja johtui vihdoin erästä polkua myöten siihen pylväskäytävään, jonka hän eilen oli nähnyt. Katsahtaessaan portille, huomasi hän hämmästyksekseen vuokravaunu-pojan kurkistelevan portin yli. Matka ja kouluun tulo oli hänen mielestään jo kuin kaukainen uni. Ruth tuijotti häneen suurin silmin, puoliksi nuhdellen. Kuitenkin meni hän pojan luo ja kysyi, mitä hän tahtoi.
— Tahtoisin tietää antaisiko miss Long minulle lantin, sanoi poika, — olen lakaissut kadun ja teen sen joka päivä, jos hän tahtoo.
— En tiedä, missä miss Long nyt on, mutta minä annan sinulle. — Ruth avasi kukkaronsa. Siellä ei ollut kuparilanttia, mutta hän kysyi, eikö kuusi penceä olisi yhtä hyvä.
Poika sieppasi Ruthin tarjooman rahan tuijottaen häneen.
— Kiitos miss, sanoi hän äkkiä. — Polly tulee niin iloiseksi! —
Hänen kasvonsa kirkastuivat.
— Kuka Polly on? kysyi Ruth.
— Polly on minun sokea sisareni, ja minä koetan ansaita kunniallisella tavalla, kuten ihmiset sanovat, jonkun pennin isäni tietämättä, ostaakseni hänelle korkokirjaimilla painetun kirjan, vaikka ne kuuluvat maksavan koko paljon.
— Miksi ei isäsi osta niitä hänelle?
— Hänellä ei ole rahaa, mutta vaikka olisikin, ostaisi hän yhtä vähän, sillä hän ei pane lukemiselle mitään arvoa, ainakaan kuten Polly — ja se on hyvä kirja, miss, jota hän toivoo. Isä ei saa siitä tietää mitään, lisäsi hän salaperäisesti.
— Miksi ei? — kysyi Ruth.
— Siksi, sanoi poika kuiskaten, että isä joisi rahat, jos hän tietäisi minulla niitä olevan.
Ruth ei oikein ymmärtänyt, kuinka isä voisi sen tehdä, mutta hän uskoi, että se oli jotakin hirveän pahaa. Varovaisuuden vuoksi ei hän puhunut siitä asiasta mitään, vaan kysyi, miksi hän ei ollut nyt vuokravaunussa.
— Joo, nähkääs, miss, näin aamusin on aniharvoin matkustajia, ja sen rahan, jonka voin ansaita ennen, kuin kuski minua tarvitsee, saan pitää, eikä isä tiedä siitä. Joskus perkaan rikkaruohoa, ja nyt, kun tiet ovat näin likaisia, ajattelin, että miss Long pitäisi puhtaasta käytävästä. Hän tuntee minut hyvin, miss Long, ja minä pyydän häntä jonakin päivänä tulemaan Pollyn luo; hän on hyvä tyttö, Polly.
— Minä luulin, että niitä korkokirjaimilla painettuja kirjoja olisi vaikea oppia lukemaan. Kävin kerran eräässä sokeain kodissa ja siellä sanoivat, että siihen tarvitaan paljon harjoitusta.
— Kyllä se on totta, miss, mutta Polly oppi joku aika sitten. Hän oli sokeain kodissa lähes kuusi kuukautta, mutta se rouva, joka maksoi hänen puolestaan, kuoli, eikä isällä ollut varaa, ja niin täytyi hänen tulla pois. Mutta hän osasi silloin lukea, hän oppi tavattoman nopeasti. Siitä on nyt vuosi, kun hän tuli kotiin, ja minä olen säästänyt kaksi ja yhdeksän penceä paitsi tätä kuutta penceä, jonka te annoitte.
— Kuinka paljon kirja maksaa? Hän katsoi taas pieneen kukkaroonsa.
Mutta Joel Strel ei tiennyt, vaikka hän uskoi Pollyn sen tietävän, hän luuli tämän tietävän kaikki.
— Oletko koskaan itse ollut koulussa?
— En äidin kuoleman jälkeen, silloin olin pieni naskali. Isä alkoi juoda silloin enemmän, kuin ennen, ja minä olin onnellinen saadessani paikan raitiovaunussa, eikä koulunkäyntiin ollut enää aikaa, sillä isän ansioista ei riittänyt kotiin mitään.
Ruthin mielestä ei Joe ollut erittäin suuri naskali nytkään.
— Minun täytyy mennä nyt, mutta jos tulet huomenna, kysyn miss
Longilta lakaisemisesta.
Joe raapasi pörröistä päätänsä ja tokaisten: "kiitos, miss," katosi ensimäisen kulman taa.
Ruth katseli hetkisen sinne päin, mihin hän oli kadonnut ja riensi sitten nopeasti huoneeseen. Pelko oli tähän saakka pidätellyt hänen kotoista vilkkauttansa, ja toiset tytöt sanoivat, että hän oli liian hiljanen ja tylsä ollakseen hauska ja iloinen. Mutta he eivät vielä tunne häntä, eivät tiedä, kuinka paljon tulta piilee hiljaisen kuoren alla. Hän näyttää nyt niin päättäväiseltä, luultavasti aikoo hän päästä puhumaan miss Longille Joesta, hänen sokeasta sisarestaan ja kirjasta. Hän aikoo saada tahtonsa toteutetuksi, emmekä huoli epäillä hänen onnistumistaan.