KOLMAS LUKU.
Ensimäiset päivät koulussa.
Seuraavana aamuna riensivät Alice ja Ruth, joilla oli erityinen huone käytettävänänsä, tarkastelemaan akkunasta oliko ilma kaunis. Heillä oli kummallakin omat syynsä. Alice oli puhellut edellisenä iltana yhtä ja toista kukkaisnäyttelystä, josta mekin olemme jo hiukan kuulleet. Tänään oli se odotettu päivä, ja kaunis se oli. Ruthin ajatukset eivät kuitenkaan syystä tai toisesta kohdistuneet näyttelyilmaan eikä siihen huviin, vaan olivat ne kiintyneet erääseen pennyn rahaan, joka oli hänen hameensa taskussa.
— Voi! Minä voin antaa sen hänelle. Alice! — huudahti hän. — Ilma on kaunis, ja miss Long lupasi siinä tapauksessa antaa minun mennä katsomaan onko Joe tullut.
— Mitä sinä puhut? — kysyi Alice ihmetellen ja vähän välinpitämättömästi.
— Unohdin aivan, ettet sinä tiedä siitä mitään. Joe kokoaa rahoja ostaakseen sokealle Polly-siskolleen korkokirjaimilla painetun kirjan. Antaisin hänelle mielelläni rahat, mutta miss Long sanoo, että on parempi antaa hänen itse ansaita ne, ja että Pollykin pitää siitä enemmän. Annas kun lasken, paljonko hänellä on. Kaksi ja yhdeksän penceä ynnä kuusi penceä on kolme shillinkiä ja… mutta pieni laskumestari mietti niin kauan, että Alicen täytyi auttaa häntä ja sanoa, että se oli kolme shillinkiä ja kolme penceä ynnä siihen yksi pence, on kolme — ja neljä penceä.
— Eikö sinustakin se ole jo tarpeeksi, kysyi Ruth.
Mutta Alice ei sitä tiennyt, ja hän oli iloinen päästessään puhumaan näyttelystä.
— Ensi kesänä sinä saat oman puutarhan, Ruth, silloin on ehkä sinullakin jotain näytettävää. Minulla ei ole tänä vuonna muuta, kuin yksi fuchsia, jonka eräs tyttö antoi, ja Annie Milner saa vähän hedelmiä eräältä läheltä asuvalta tädiltä.
Ja Alice pakinoi muistamatta alkaakaan pukeutumista. Ruth oli jo valmiina ja riensi puutarhan portille. Mutta voi! Joe ei ollutkaan siellä! Pettyneenä aikoi hän palata takaisin, mutta huomasi samassa hänet siinä luuta kourassa. Iloisena pysähtyi Ruth, antoi pennyn hänelle ja kysyi, kuinka Polly voi, ja juoksi sitten kertomaan Alicelle, että hän oli antanut sen Joelle, ja että tämä lakasi katua. Hän muisti kuitenkin, että miss Long oli pyytänyt hänen kysymään Joelin asuntoa. Se oli pian tehty, ja jälellä olevan ajan ennen aamiaista luki Ruth penny-taulua, minkä hän oli huomannut huonosti osaavansa. Kukkaisnäyttelyn kunniaksi oli päivä aiottu pitää puolittain lupapäivänä, mutta ilma oli niin kaunis, ettei aamukävelyä voitu jättää. Ruth seurasi miss Longia. Mutta pahasti hän hämmästyi, kun huomasi Joelin lakaiseman käytävän olevan yhtä likaisen, kuin ennenkin.
— Annoitko hänelle pennyn ennen, kun hän oli tehnyt työn, rakas lapsi?
— Kyllä, mutta hänellä oli luuta kädessä ja piti juuri alkaa.
— Pelkään, ettei hän ole rehellinen poika, sanoi miss Long, ja Ruth tunsi olevansa valmis heti hylkäämään hänet. — Se oli rumasti tehty, sanoi hän, — ottaa ensin rahat eikä teekään työtä. Mutta miss Long ymmärsi hyvin, ettei isän huono esimerkki voinut pojassa synnyttää erityisen tarkkaa käsitystä rehellisyydestä. — Meidän täytyy puhua hänelle siitä, Ruth, sanoi hän. — Ainoa keino on antaa hänen huomenna lakaista ilman maksua.
Ja tämä oli syynä siihen, että hän illalla tarjotessaan hedelmiä muutamille rouville, jotka olivat pieniä ystäviä huvittaakseen tulleet näyttelyyn, tuli ajatelleeksi, ettei Polly koskaan saanut maistaa sellaisia, ja että hän sitten päätti kätkeä kaksi kauneinta omenaa lähettääkseen ne Joen mukana Pollylle seuraavana päivänä. Mutta vaikka Alicen kertomus tästä asiasta olikin osaksi oikea, oli se lisäys, että ne annettiin salaa, syntynyt Jane Hardingin mielikuvituksessa. Hänen oli määrä tavata Joea aamusella ja sanoa että miss Long tahtoi puhutella häntä, ja hän oli vienyt omenat peittelemättä kädessään, ajattelematta edes, että häntä vartioitiin.
Sillä aikaa kun Joe saa miss Longilta toria ja ankaroita ohjeita totuuden ja rehellisyyden noudattamiseen ja samalla lupauksen, että hän tulee katsomaan Pollya, kurkistamme me hiukan kouluhuoneeseen.
Nuoremmat oppilaat, ystävämme niihin luettuna, ovat keräytyneet englantilaisen opettajan ympärille lukemaan tavallista raamatun-aamuläksyänsä. Toiset odottavat miss Longia kuulustamaan heitä, ja kuluttavat aikaansa puhellen. Kolme tyttöä, yhtenä Jane Harding, kuiskailevat innokkaasti. — Kuulin, että hän on sekä ylpeä, että tulinen, ja nyt huomaamme, että hän on petollinenkin, se pieni, ilkeä olento.
— Tuollaiset rumat lapset ovat aina petollisia, sanoi Jane Harding, joka ylpeili pitkästä kiekkuratukastaan ja säännöllisistä, elottomista kasvonpiirteistään.
— Hyvä, Jane, sanoi kolmas, — luulenpa totisesti, että sinun velvollisuutesi on ilmoittaa miss Longille. Tällä nuorella neitosella oli sangen kehittynyt velvollisuuden käsitys, mitä toverien vikojen lavertelemiseen tuli.
Samassa liittyi heihin eräs pitkä, suloinen tyttö, nähtävästi vanhin heistä. Keskustelu taukosi ja vastatullut, Lizzie Spencer sanoi:
— Älä unhoita Jane, että autan sinua vanhan historian tutkimuksen kirjoittamisessa.
— Voi ei, Lizzie! En unhoita, ole varma, kiitoksia paljon!
Lizzien lempeä sydän ja miellyttävä käytös olivat tehneet hänet kaikkien suosikiksi, mutta lapsellisen leikillisyyden ohessa oli hänessä myös luonteen lujuutta. Aikaiset koettelemukset olivat kypsyttäneet ja vahvistaneet hänen rakastettavaa, mutta ehkä liiaksi myöntyvää luonnettansa. Oman heikkouden tunto oli opettanut hänet turvaamaan mahtavaan auttajaan, jota hän rakasti todellisen kristityn rakkaudella. Hänen vaikutusvaltansa koulussa oli suurempi, kuin hän uskoikaan, sillä hän ei tiennyt, kuinka usein hänen lähestymisensä keskeytti ajattelemattomien lasten sopimattomat puheet. Onnellinen se koulu, ja onnellinen se opettaja, jonka vanhin oppilas on Lizzie Spencerin kaltainen!
Keskustelu Ruth-raukan virheistä keskeytyi Lizzien läsnäolon ja miss Longin saapumisen takia. Kuitenkin sai Jane aamupäivän kuluessa tilaisuuden kertoa havaintonsa, mutta miss Longin vakava kasvojen ilme hämmensi hänet, eikä hän ollut oikein varma siitä, tarkoittiko se häntä vai sitä sangen vakavaa rikosta, jonka kertomisen hän piti velvollisuutenaan.
— Odotan sinua huoneeseeni, kuiskasi miss Long Ruthin korvaan lähtiessään lukuhuoneesta.
Tyttönen seurasi heti opettajaansa perähuoneeseen, ja istui hänen viereensä saatuansa viittauksen. Vähän mietittyään sanoi miss Long:
— Tahdon puhua kanssasi hiukan, Ruth.
Ihmetellen lapsi katseli häntä vastaamatta, ja hän jatkoi:
— Ajattelitko ennen, kun kätkit ne omenat eilen?
— En.
— Oletko jälkeenpäin ajatellut sitä?
— En sen jälkeen, kun annoin ne Joelle, paitsi kerran luulen ajatelleeni, mahtoiko Polly pitää niistä, ja antoiko hän Joelle.
— Ajatelkaamme nyt yhdessä, rakas lapsi, sitä — miksi suutuit Joelle eilisaamuna.
— Hän hän otti pennyn eikä tehnyt työtä kunnollisesti.
— Siis siksi, että hän otti, mikä ei ollut hänen omaansa. Kenen ne omenat olivat, jotka annoit hänelle eilen?
Ruth nousi hitaasti, ikäänkuin nähdäkseen miss Longin kasvot, hänen kasvojensa ilme osoitti hämmennystä, mutta äkkiä selkeni se, ja silmänräpäyksessä kätki hän epätoivoisesti nyyhkien päänsä miss Longin syliin.
— Luulen, ettei ole mitään hyötyä täällä olostani, sanoi hän nostaen päätään, — olin usein ilkeä kotona, mutta en koskaan varastanut siellä. Voi, kuinka olin niin paha! Mitä sanoo Duncan? Ja uudestaan kätki hän kasvonsa, uudestaan tulivat pidätetyt nyyhkytykset.
Kun hän oli hiukan tyyntynyt, sanoi miss Long hänen pehmeätä, mustaa tukkaansa silitellen:
— Tyttäreni, ei saa tehdä vääryyttä itselleen, eihän ollut tarkoituksesi varastaa, Ruth?
— Voi, ei, ei! Se ei ollut tarkoitus.
— Silloin lapseni, teit sen ajattelemattomuudesta — äkkinäisestä sisäisestä pakosta — ymmärrätkö, mitä tarkoitan?
— Kyllä, Duncan on sanonut — olen usein ennenkin tehnyt niin, miss
Long.
Miss Long voi tuskin olla hymyilemättä oppilaansa lapselliselle avomielisyydelle.
— Mutta ehkä et ole ennen huomannut, sanoi hän, — että siitä voi koitua sinulle ikävyyttä. Tahdotko koettaa parantua siitä?
— Kyllä, — tahdon alkaa tänään, jos autatte minua.
— Teen, mitä voin, mutta sinun täytyy saada parempaa apua, kuin minun.
— Minun täytyy pyytää Jumalan apua, sanoi Ruth hartaasti ja vakavasti.
— Siunatkoon hän sinua Jesuksen tähden. Ja ystävällisesti suudellen lähetti miss Long Ruthin puutarhaan leikkimään.
Oli kaunis päivä, ja pian unohti hän huolensa, ja hän olisi tahtonut laulaa ja lentää kilpaa lintujen kera. Kaikki tytöt olivat ulkona; muutamat istuivat puiden varjossa kirjoineen tahi käsitöineen, toiset kävelivät, kaksi tahi kolme yhdessä, tuttavallisesti kieltään piesten. Miss Long ei malttanut olla myös tulematta. Hän seisoi puutarhan veräjällä juuri, kun Ruth juoksi yksin mielipolkuansa. Jane Harding tuli erään toisen tytön kera häntä vastaan, pysäytti hänet ja kysyi:
— Oletko ollut tänään auttamassa rehellistä ystävääsi Joea kadun lakaisemisessa?
Pieni ruumis suoristui äkkiä ja kuin mikäkin ruhtinatar lausui hän harvaan ja selvästi:
— Jane Harding, kuinka uskallatte sanoa minulle noin?
— Todellakin, sinulle! Tahtoisinpa tietää, kuka sinä olet. Mielestäni vallan sopiva master Joen seuraan! — Kuinkas oli niiden omenain laita, he, he!
Tämän epäystävällisen puhuttelun aikana oli lapsi raukka tullut aivan kalpeaksi, ja lopuksi kähisi hän hampaittensa välistä:
— Minä vihaan teitä. Ja, kuulematta huudahdusta: tuollainen pieni noita, juoksi hän miss Longin luo ja heittäytyi hänen syliinsä nyyhkien: — Oi miss Long, minä olen niin paha, olin niin vihainen, mutta tarkoitukseni ei ollut tehdä sitä, ei todellakaan, oi, uskotteko minua?
Hän oli niin liikutettu, että miss Long vei hänet huoneeseen ja jätti hänet sinne, luvaten tulla hetken perästä, jos hän tyyntyisi sillä aikaa. Hän tapasi Janen tovereineen eteisessä. Jane huudahti heti:
— Miss Long, minä en sanonut hänelle mitään, kysyin vaan leikillä, oliko hän auttanut Joea kadun lakaisemisessa — sanoinko, Mary?
— En tiennytkään, sanoi miss Long, että sinä olit syynä sen
pikkuraukan mielenliikutukseen ja nyt hänen suruunsa. Ja vaikka Jane
Harding oli usein saanut nuhteita, ei hän koskaan unohtanut, mitä miss
Long tällä kertaa hänelle sanoi.
Miss Long palasi perähuoneeseen, mutta seisahtui ovelle, sillä Ruth oli polvillaan sohvan vieressä. Hän nousi äkkiä ja sanoi hiljaa:
— Rukoilin Jumalaa auttamaan minua, en ole ennen häntä rukoillut.
He keskustelivat kauan, mutta Ruth ei kertaakaan lausunut sen tytön nimeä, joka oli aiheuttanut hänen kiivastumisensa, eikä miss Longin tarvinnut sitä kysyä.
Emme siis ihmettele, että "se pieni vastatullut tyttö" oli koko iltapäivän hiljaa ja että hän itki polvistuessaan sänkynsä viereen illalla, kuten Alice Debylle kertoi.