NELJÄS LUKU.
Sokea Polly.
Sillä aikaa, kun Alicella ja Debylla oli pieni kohtauksensa seuraavana päivänä, meni Ruth Janen luo ja sanoi kainosti:
— Miss Harding, saanko sanoa teille jotain? — ja sitten jatkoi hän äkkiä: — annatteko anteeksi sen mitä eilen teille sanoin. Olin suuttunut, enkä tarkoittanut — ainakaan en nyt tarkoita mitä silloin sanoin — olen pahoillani, että sanoin niin.
— Minä en vihaa ketään, sanoi Jane, — luulen, että voimme tulla hyviksi ystäviksi, jos niin tahdot.
Ruth ei vastannut heti. Vihdoin sanoi hän:
— Koetan rakastaa teitä, Jane, mutta pelkään, ettette välitä minusta, kun saatte nähdä, kuinka paha minä olen.
Mutta Janen ystävyyskäsite ei ollut niin vakava, kuin Ruthin, eikä hän oikein tiennyt, miten olisi vastannut tähän pieneen puheeseen. Hän ei voinut kertoa Ruthin lupausta koettaa rakastaa häntä, sillä sitä hän ei ollut koskaan tehnyt eikä luultavasti yrittäisi nytkään, Ruthan oli hänen terävän arvostelunsa mukaan koulun rumin ja pahasisuisin oppilas. Mutta varo, Jane, ettei tämä "kauhea luonne" tule rakastettavammaksi sinun omaasi! Varo, ettet saa ajattelemattomuudellasi ja tylyydelläsi aikaan syvempiä haavoja, kuin Ruth intohimoisilla purkauksillaan, sillä hän koettaa sanoilla ja töillä korjata, kun sinä sen sijaan et välitä ollenkaan, että olet loukannut.
Jane alkoi tuntea itsensä kovin kömpelöksi tämän hiljaisuuden vallitessa, mutta samalla sai Ruth käskyn ottaa hatun päähänsä ja mennä ulos miss Longin ja Lizzie Spencerin kanssa.
Seuratkaamme heitä, sillä arvatenkin he menevät tervehtimään sokeata Pollya. Joen selityksen mukaan oli heidän kotinsa noin puolen peninkulman päässä. Tie sinne kulki holvikaaren kautta Mellestowin parasta katua pitkin, sitten likaista syrjäkatua parin rohistuneen huonerähjän ohi ja päättyi vieläkin likaisemman ja ränsistyneemmän töllin luo, jonka edustalla joskus näytti olleen puutarha, mutta siitä oli enää jälellä vaan pari viinimarjapensasta ja joku kukkanen, joka ikäänkuin ympäristön autiutta pilkaten kohotti päätään valoa kohden. Ovi oli auki, ja syyllä voi epäillä, voiko sitä ollenkaan sulkea. He kurkistivat sisään ja huomasivat osuneensa oikeaan. Keskellä lattiaa seisoi liikkumatonna, pää kumarassa noin kaksikymmenvuotias tyttö, toisessa kädessä kahvikuppivatineen, toisessa leipäpalanen. Hän oli nähtävästi kuullut askeleet ja äkkinäinen "kuka siellä?" ilmaisi hänen hämmästyksensä. Tyttö raukka! Hän ei ollut tottunut kuulemaan muiden vieraiden, kuin isän salametsästäjätoverien askeleita, mutta tulijat eivät olleet niin meluavia. Hänen ei tarvinnut kauan ihmetellä, sillä miss Long kiiruhti ilmoittamaan, että hän oli se rouvashenkilö, jota Joe oli pyytänyt tulemaan sisarensa luo ja että hänen toverinsa oli omenain antaja. Ruth katsoi punastuen Lizzieen, mutta tämä ei näyttänyt tietävän mitään siitä asiasta. Pollyn kalpeat kasvot kirkastuivat; hän koetti etsiä tuolia vieraillensa, mutta ennenkuin hän ehti selitä hämmennyksestään, olivat nämä jo hankkineet istuinpaikat. Tuli takassa oli melkein sammunut, mutta vieressä oli pieni varasto polttoainetta, ja teekattila odotti valmiina liedellä.
Miss Long kysyi Pollylta, kuinka hän voi toimia yksin päiväkaudet.
— Niin, katsokaas, ma'ami, minun täytyy koettaa tulla toimeen niin hyvin kuin voin. Joe on hyvä poika minulle, saan tehdä huoneessa enimmät toimet, ainoastaan tulta — senkin voisin — ei hän salli tehdä, ja minä annan sen hänen mentyään iltapäivällä olla siksi, kun hän taas tulee. Ja — en tiedä, onko se oikein — minä ajattelen usein, että Jumala pitää sokeista erityistä huolta, ainakin on ilahuttavaa niin ajatella, lisäsi hän melkein kuin itsekseen.
— Luulen, että olet oikeassa, sanoi miss Long; — Jumala pitää huolta kaikista lapsistansa, se on ainakin varma. Sinä olet lukenut hänestä, joka tuli antamaan sokeille näkönsä.
— Kyllä, jumalan kiitos! En koskaan voi olla tarpeeksi iloinen ja kiitollinen siitä, että olen saanut olla sokeain koulussa. Jos en siellä olisi saanut kuulla asioita, jotka antoivat minulle kärsivällisyyttä ja toivoa, olisin aikoja kuollut epätoivoon ja kurjuuteen — sillä kurja minä todella olin! Kaikki oli pimeätä, ei mitään tulevaisuutta, johon katse voi kiintyä — oi, se oli hirveätä. Istuessani täällä yksin minä väliin raivostuin — linnuille, kun ne lauloivat, Jumalan ihanalle auringolle ja lähistössä leikkiville lapsille, — mutta en koskaan Joelle enkä isälle. Oi, en niille kahdelle! Kun Joe iltasin tuli kotiin, silitin hänen tukkaansa saadakseni hänet puhumaan — hänen äänensä muistutti niin äiti-raukkaani. — Nyt tiedän, että se oli Jumalan hyvyyttä, ja se esti minun kadottamasta järkeäni, vaikka en minä silloin pitänyt Jumalaa hyvänä. Mutta minun ei pitäisi näin puhua itsestäni. — Kaikkivaltiaalle kiitos, se onnetoin aika on nyt ohi.
Miss Long katseli ympärilleen tuossa kurjassa huoneessa, ajatteli juoppoa isää ja noita pimentyneitä silmiä, ja hän ihmetteli sitä kärsivällisyyttä ja toivoa, joka vaikutti, että "se onnetoin aika oli ohi." Mutta hän toivoi Pollyn puhuvan enemmän itsestään ja kysyi, kuinka kauvan siitä oli, kun hän pääsi asyyliin.
— Minä pääsin sinne viimeisen edellisenä talvena, ma'ami, mutta minä en voinut olla siellä kauvan, sillä se rouva, joka minun puolestani maksoi, kuoli. Mutta minä olin oppinut lukemaan ja monta muuta hyvää asiaa. Olen siitä saakka koettanut jatkaa, sillä johtaja antoi minulle raamatun — ei sellaista korkokirjaimilla, se oli liian kallis — mutta Joe lukee siitä aina joskus kappaleen.
— En luullut hänen osaavan lukea, sanoi Ruth.
— Ei se hyvin käy, mutta hän koettaa edistyä, miss. Hän kävi koulua äidin eläessä, ja kun minä osasin muutamia värsyjä ulkoa, voin ohjata häntä, mutta nyt osaa hän itse melkein kaikki. Oi, ma'ami, siinä kirjassa on ihmeellisiä asioita! Toisinaan mietin kokonaisen päivän yhtä tahi kahta värsyä.
— Sillä tavoin sen muistaa, Polly.
— Usein annan lukea, kuinka Jesus paransi sokean miehen Jerikossa; — hän vaipui hetkiseksi mietelmiinsä.
— Pidätkö niin siitä? Mutta Jesus ei ole enää parantamassa sokeita,
Polly.
Hän ymmärsi miss Longin ajatuksen ja sanoi:
— Ei täällä, mutta hän parantaa sokean kuitenkin. Hän on tehnyt minun pimeyteni valoksi. Väliin ajattelen, että jos hän olisi täällä, en sitä häneltä ensiksi pyytäisi. Ehkä en näkevänä osaisi häntä niin selvästi ajatella. Aivan varmaan on eräs asia, jota minä enemmän toivoisin.
Miss Long tahtoi tietää, oliko se sellaista, jossa maallinen ystävä voi auttaa. Mutta Polly sanoi sen koskevan isää, ja hänen kasvonpiirteensä saivat samalla niin surullisen ilmeen, että miss Long muutti puheen ainetta ja kysyi tahtoisiko hän vielä päästä sokeain kotiin, hän ehkä voisi siinä asiassa tehdä jotain hänen hyväkseen. Alaksi tämä ajatus näytti valtaavan hänet, mutta tarkemmin ajateltuansa sanoi hän.
— Vaikka en voikaan paljoa tehdä, en kuitenkaan tahtoisi jättää kotia.
Hän oli hyvin kiitollinen miss Longille, mutta sanoi, että nyt kun hän ei enää pitänyt itseänsä vaan toisten rasituksena, oli hänestä parempi, että hän oli kotona Joen tähden, ja isäki ikävöisi, jos hän joutuisi pois kotoa.
Luvattuaan pian tulla takaisin, sanoivat he jäähyväiset tälle tyytyväiselle ja onnelliselle sokealle tytölle.
Ruth oli koko ajan ihmetellen katsellut sokeata tyttöä ja huonetta. Hän ei ollut koskaan nähnyt niin köyhää kotia eikä tiennyt, että oli vieläki köyhempiä olemassa ajalliseen elämään katsoen — ja että todellisesti rikkaita Jesuksen siunauksesta oli niin vähän.
Hän kulki kotiin päin hiljaa ja ajatuksissansa. Vihdoin hän kysyi:
— Miss Long, onko sokean helpompi olla hyvä?
— En usko, että Polly sanoisi niin, Ruth. Ulkonaisia kiusauksia ei olisi niin paljon, mutta sisälliset olisivat sitä suuremmat, äärettömän paljoa suuremmat. Ja ajattele, ettei koskaan saa nähdä Jumalan kaunista luontoa, joka hänen rakkaudestaan todistaa, eikä voi lukea siitä eikä hänestä!
— Oi, niin, olen niin iloinen! Olin unohtanut sen; ja tiedättekö, minusta tuntui, kuin tahtoisin olla Polly, kun kuulin hänen niin puhuvan. Mutta pelkään, että se oli väärin — se oli kiittämättömyyttä.
Miss Long ei vastannut. Mahtoiko hänkin ajatella samoin?
Ruth uneksui yöllä, että hän leikki ja lakasi käytäviä Alicen kanssa ja että Alice tahtoi sitoa hänen silmänsä, jotta hän voisi lakaista paremmin. Hän heräsi — kaikki oli pimeää — ja silmänräpäykseksi valtasi hänet ajatus: "minä olen sokea!" Mutta samassa tuli kuu näkyviin ja heitti valojuovan sisään. Silloin hän hymyili ja kiitti Jumalaa siitä, että hän voi nähdä, ja nukahti jälleen. — — —
Emme ole vielä paljoa puhuneet eräästä kouluelämän sangen tärkeästä puolesta — läksyistä. Mutta kukapa pieni tyttö ei tietäisi, mitä Ruthin oli opittava kymmenvuotiaana? Se oli enimmäkseen lukemista, kirjoitusta ja laskentoa, hiukan ranskaa ja saksaa, sekä aivan vähän soitantoa ja tanssia. Ruth oli jäänyt koulutiedoissa jälelle, mutta hänellä oli nopea käsityskyky, ja Alice saa varoa, ettei hänen ystävänsä mene hänen ohitsensa ja kykene vielä kilpailemaan siitä luokan etevimmälle oppilaalle määrätystä palkinnosta, josta Alice oli kertonut. Heidän luokallansa on paitsi heitä ainoastaan kaksi tyttöä, ja nämä ovat niin hitaita ja laiskoja, vaikka ovatkin vanhempia, että Alice on jo ruvennut pitämään itseänsä onnellisena kilpailijana. Ruth puolestaan ei sitä ajattelekaan, sillä hän, joka on tullut kouluun kuusi viikkoa myöhemmin, ei luonnollisesti voi sitä saada, ja kun hän sitäpaitsi on, veljen sanojen mukaan, "pieni tietämätön raukka." Enimmän huolta tuottaa hänelle ranskan oppiminen. Hän unohtaa hetkisen perästä, mitä "mademoiselle" on opettanut ja lausuu sanat väärin. Hän joutui melkein epätoivoon, saadessaan saman läksyn uudestaan niin monta kertaa. Kun sitten Lizzie Spencer rupesi pitämään huolta läksyn valmistuksesta, alkoi sekin mennä yhtä hyvin, kuin toisetkin aineet.
Mutta emme saa jättää häntä nyt enää nukkumaan. Kuutamon sijaan tuli pian auringon paiste, ja molemmat pikku tytöt olivat hyvissä ajoin ylhäällä ja puettuina sekä kävelyllä puutarhassa.
— Tiedätkö, Alice, että sinun poissa ollessasi eilen kävimme Joen sokean sisaren Pollyn luona. Hän on ollut sokea kolmentoista vanhasta saakka ja nyt hän on kahdenkymmenen! Eikö se ole hirveätä? Mutta hän ei näytä sitä paljon surevan — ainakaan nykyään.
— Noo, luulenpa, etten minäkään siitä välittäisi.
— Oi, Alice, sen sinä varmaan tekisit! Miksi noin sanot?
— Siksi, että minä koetin kerran, sanoi hän salaperäisellä äänellä.
— Koetit! Kuinka sitä voit koettaa?
— Kerran pidin silmäni kiinni koko pitkän kävelymatkan ajan ja annoin taluttaa itseäni. Ihmettelin, kun huomasin olevamme kotona, vaikka luulin, että olimme puomiveräjän luona, se oli melkein hauskaa.
— Oi, rakas Alice, älä sano niin! Unohdat, että koko ajan aioit aukaista ne, mutta ajatellaanpa, ettet olisikaan voinut — olisitko silloin hämmästynyt?
— Noo, arvelen, että se olisi ollut toista. Kuka taluttaa Pollya?
— Ei kukaan. Sehän onkin pahinta. Hän on toisinaan melkein päiväkaudet yksin kotona ja hapuilee ympäri huonetta. Tuskin voin olla itkemättä, Alice, nähdessäni hänet. Mutta hän on niin hyvä!
— Luulen, että kaikki köyhät ovat hyviä, etkö sinäkin luule, Ruth? Minä tunnen erään toisen köyhän, äitini vanhan hoitajan, Debyn, ja hän on niin hyvä, aivan varmaan ne kaikki ovat hyviä.
Mutta Ruth ei ollut aivan varma. Hän oli Joen puheiden ja omien havaintojensa perusteella tullut vakuutetuksi, että Pollyn isä oli kaikkea muuta, vaan ei hyvä. Hän ei kuitenkaan tahtonut sanoa siitä mitään, hän kertoi vaan kuulleensa kerran sanottavan, etteivät köyhät aina pääse taivaaseen sentähden, että he ovat köyhiä, eikä hänen mielestään köyhyys aina tee heitä hyviksi.
Hän kuvaili Alicelle useita yksityisseikkoja Pollyn aineellisesta asemasta: kuinka siellä oli vain kaksi eheätä kuppia hyllyllä, ja ettei hän luullut heillä olevan voita illalliseksi, että lattia oli niin epätasainen, että hän ihmetteli, kuinka Polly voi siinä liikkua kaatumatta, että puutarhassa oli vaan yksi laji rumia kukkia. Polly ei tietysti voinut tätä nähdä, mutta hän ihmetteli, ettei Joe välittänyt kauniimmasta. Ja sitten hän aikoi pyytää miss Longilta, että Joe seuraavana vuonna saisi ottaa osaa näyttelyyn ja puutarhurilta vähän siemeniä hänelle, se innostaisi häntä. Aamiaisen aikana käytti Ruth tilaisuutta hyväkseen esittääkseen asian miss Longille, joka puolestaan hyväksyi hänen suunnitelmansa. Mutta kun vihannekset olisivat Joelle hyödyllisempiä, sanoi hän, että oli varattava erityinen palkinto parhaasta vihanneskorista.
— Mutta kuka kilpailee hänen kanssaan — kysyi Alice, meillä ei ole vihanneksia.
— Ajattelen, että on koetettava saada useampia pieniä poikia ottamaan osaa kilpailuun. Sillä aikaa täytyy teidän vakuuttaa Joelle, että hänen puutarhanhoitotaitonsa tuottaa hänelle etua ja palkinnot ovat myös määrättävät.
Huomaamme, että Alice on jo pian voittanut ennakkoluulonsa Ruthin suhteen, ja he ovat tulleet hyviksi ystäviksi. Alice oli todellisuudessa sangen miellyttävä pikku tyttö mutta vaikka niin ei olisi ollutkaan, ei hän olisi voinut vastustaa Ruthin ystävällistä kohteliaisuutta ja avomielisyyttä, sillä yhdenikäistensä seurassa unohti hänkin vaiteliaisuutensa.