VIIDES LUKU.
Revitty ainevihko.
Ruth oli lopettanut varsinaisen päivätyönsä ja istuutunut mielipaikkaansa, avonaisen akkunan ääreen lukeakseen satukirjaa, jonka Alice oli lainannut hänelle. Mutta pian liitelivät hänen ajatuksensa kauas kotiin, Duncaniin, veljen kirjeisiin — viimeinen oli tullut viikko sitten. — Oli niin hauskaa saada häneltä kirjeitä, hän kertoi aina sitä mitä hän mieluimmin tahtoi tietää. Hän ajatteli, mahtoiko hän pitää häntä parempana tämän vuosipuoliskon perästä, ja hän muisti, että hän nyt juuri oli ollut koulussa kuukauden, ja että vajaan kolmen perästä hän taas saa olla hänen luonaan ja kertoa hänelle kaikki; ja hän nauroi melkein ääneen tätä ajatellessaan.
Hänen pieni ilmalinnansa hajosi kuullessaan nimeänsä lausuttavan. Eräs ylempi luokka palasi ranskan tunniltaan kovaäänisesti keskustellen.
— Noh, sehän vaan vahvistaa minun ajatustani, sanoi eräs kovalla äänellä. — Saatte olla varmat, että Ruth Leigh on syyllinen. Mutta minun mielestäni ei sinulla ole syytä välittää siitä, onneksi se vaan sinulle oli.
— Mitä tarkoitat?
— Niin, eikö se ole vapauttanut sinua ainakin kolmesta huonosta arvosanasta? Tiedäthän, että sinä siitä tavallisesti saat huonon, ja pari kolme sellaista tällä viikolla olisi tuntuvasti vähentänyt palkinnon saamisen mahdollisuutta — ja tiedäthän, että jos viikossa saa kaksitoista huonoa, menettää viisikymmentä hyvää.
— Siispä olet onnellinen tyttö, Jane! — sanoi toinen, — sinun pitäisi mielestäni kiittää Ruthia. — Ruth, Ruth, missä olet? Tule saamaan kiitollinen tunnustus miss Hardingille tekemästäsi palveluksesta.
— Minun mielestäni teette hyvin väärin, sanoi Lizzie välittäen, — että syytätte Ruthia edes kysymättä häneltä. Tule tänne Ruth!
Tyttönen tuli piilopaikastaan esille.
— Oletko repinyt lehden Janen ranskan vihosta? Kun menimme luokalle, oli hänen illalla kirjoittamansa aine siitä revitty. Sano minulle, Ruth, oletko tehnyt sen.
— En tiedä mitään Janen aineesta, en tiennyt, että hän oli kirjoittanutkaan mitään, vastasi hän varovaisesti.
— Älä kiertele nyt, sanoi eräs pitkä ja hoikka tyttö, — rehelliseen kysymykseen on annettava rehellinen vastaus; oletko tehnyt sen tai et?
— Näen, ettei sanojani uskota, enkä minä siis puhu mitään.
— Aivan oikein, sanoi ensimäinen tyttö, kääntyen toisiin, — olin varma, että hän on tehnyt sen. Ja sitäpaitsi, eikö se, mitä Annie sanoi, ole tarpeeksi todistusta, että hän juuri tänä aamuna oli kysynyt Janen kirjahyllyä. Mitäs siitä sanot, Ruth.
Mutta Ruth oli vaiti.
— Vastaa, Ruth, jos voit, sanoi Lizzie ystävällisesti. — Sano, mitä hait Janen hyllyltä?
Ei vastausta. Pienet huulet olivat päättäväisesti puristuneet yhteen.
— Antakaa sen nyt olla, sanoi Jane, — minä en siitä välitä.
— Mutta minä välitän, Jane, sanoi Lizzie, — ja olen pahoillani, ettei miss Long ole täällä ottamassa siitä selvää. — Ruth, minä en vieläkään voi uskoa, lisäsi hän kääntyen häneen.
— Etkö? Minä voin, sanoi eräs, — intohimoinen ja kostonhaluinen. Ne kuuluvat tavallisesti yhteen. Sinunkin, Lizzie, täytyy tunnustaa, ettei se ole mikään rakastettava luonne.
Lizzie teki vielä yrityksen. — Ruth, minulle sinä varmaan vastaat.
Ensi hetkellä näytti hän aikovan vastata, mutta äkkiä sulkeutuivat taas huulet, hän kääntyi ja meni hiljaa entiselle paikalleen akkunan viereen.
— Antakaa lapsiraukan mennä, sanoi Jane. — Vakuutan, etten siitä välitä. Mutta sinua, Lizzie, pyydän, ettet siitä puhu miss Longille; en tahtoisi, että lasta toruttaisiin, enkä luule hänen sillä oikeastaan mitään pahaa tarkoittaneen.
— En voi luvata, Jane, sanoi Lizzie vakavasti, — sillä minä en ole yhtä varma kuin sinä Ruthin syyllisyydestä. Ja tekipä sen kuka hyvään — miksikään erehdykseksi en minä sitä usko — oli se niin huono teko, ettei sen voi antaa noin vaan mennä.
Hän poistui.
— Hyvä, saammehan nähdä, kuka on oikeassa, sanoi pitkä tyttö. — Lizzie ei usko mitään suosikeistaan, mutta miksi Ruth on yksi niistä, sitä on vaikea tietää.
— Antakaa sen nyt olla, sanoi Jane ärtyisesti, — totisesti, kun en minä siitä välitä, ei tarvitse muidenkaan sitä tehdä. Kas tuolla tulee kirjeen kantaja, saapa nähdä, onko hänellä minulle kirjettä.
Viiden minuutin kuluttua noputettiin ovelle. Ruth syöksähti ylös — tässä postissa tulivat Duncanin kirjeet. — Kirje miss Leighille, ilmoitti palvelija. Silmänräpäyksessä lensi hän poikki huoneen ja takaisin paikalleen. Ahmimalla luki hän sen sisällön.
Mutta miksi kalpeni hän ja hiljaa lähti huoneesta pitäen kirjettä kädessään?
Puoli tuntia sen jälkeen kuuli Lizzie Spencer huoneestaan tullessaan nyyhkytystä viereisestä huoneesta. Hän avasi hiljaa oven. Heikko ääni nyyhki; — Oi miksi lähetit minut luotasi. Se oli hyvin hirveätä, Duncan!
Lizzie ajatteli: — Tekikö hän sen todellakin. Hän sanoi: — Ruth, miksi täällä makaat? Olen tullut luoksesi, sano minulle kaikki. Tämä sanottiin lempeästi, mutta kuitenkin sellaisella äänellä joka vaati tottelemista.
Ruth nosti päätään kuullessaan Lizzien äänen, ja rypistynyt, kyynelien kastelema kirje tuli näkyviin. Lizzie tuli melkein iloiseksi, huomatessaan, että Ruthin suru ei ollutkaan aiheutunut siitä, mitä koulussa oli tapahtunut.
— Oi, Lizzie, hän matkustaa tiehensä — hän matkustaa tiehensä!
— Kuka matkustaa tiehensä, Ruth?
— Duncan! Tässä on hänen kirjeensä, hän ei tule koskaan takaisin, ei kirjoita enää koskaan minulle! Hän oli aivan lohduton, vaikkei hän itkenyt enää.
— Onko siinä todellakin niin, kysyi Lizzie.
— Kyllä, minä luulen — en voinut sitä oikein lukea, luetteko sen minulle? Hän antoi kirjeen Lizzielle, joka luki: — Ehdin kirjoittamaan sinulle Ruthiseni, vaan pienen lapun tänään, sanoakseni, ettet odottaisi mitään tietoja nyt niin usein kuin tavallisesti. Liikeasiat pakoittavat minut matkustamaan Bermudaan, toivoakseni vaan vähäksi aikaa; täydyn matkustaa jo ehkä huomenna. Saat tietoja minulta, rakas lapsi, niin pian kun mahdollista. Koeta unhottaa, että olen tavallista kauempana sinusta. Tiedän, että olet pieni, kiltti tyttö; ja jos en joudu kotiin loma-ajaksi, saat viettää sen lady Douglaan luona Beachfieldissä, mihin usein olemme yhdessä aikoneet matkustaa. Kirjoita minulle, milloin parhaiten voit. Miss Long sanoo sinulle osoitteeni, kirjoitin juuri hänelle. Jumala siunatkoon pientä siskoani! Iloitsen ajatellessani, että hän on tyytyväinen ja onnellinen, ja niin hän on, jos hän on hyvä.
Lizzie lopetti ja katsoi kuulijaan.
— Kuten näet, Ruth, ei se ole niin pahaa, kuin luulet, onko?
— Luulin hänen sanoneen, ettei hän koskaan kirjottaisi. Mutta lupa-aika, Lizzie, olen varma, ettei hän tule siksi! Hän sanoo, kuten näet, "ehkä," ja minä tiedän mitä se merkitsee, sekin minun täytyy jättää! Ääni oli niin surullinen. — Mutta sitä en voi unohtaa, että hän on kaukana. En voi nyt koettaa saada hyvää todistusta siksi, että hän sen jouluna näkisi.
— Ethän aikone sentähden jättää koettamatta sitä?
— En välitä miellyttää ketään muita, kuin Duncania, Lizzie. Ei kukaan pidä minusta sillä tavalla, kuin hän.
— Eikö? Eikö hänkään, joka antoi sinulle Duncanin veljeksi? Eikö kukaan välittänyt sinusta tuonoin, kun rukoilit anteeksiantavaa ja lempeää sydäntä? Eikö Jesuskaan, kun hän otti lapsia syliinsä, tahi kuoli ristillä? Oi, Ruth, älä sano, ettei sinusta kukaan välitä. — Etkö tahdo koettaa miellyttää Häntä?
— Duncanin sijastako?
— Ei niin, mutta siten, että samalla miellytät Häntä, kuin Duncania; ja kun Duncan on poissa, on Hän läsnä; ja kun Duncan ei voi nähdä yrityksiäsi, Hän näkee, ja saat olla varma, että Hän pitää sinusta.
Hetken perästä Ruth sanoi:
— Se on ainoa, jota Polly koettaa miellyttää, mutta minun täytyisi koettaa enemmän, koska Hän on antanut minulle silmät. — Hetken perästä hän lisäsi: — Tahdon koettaa, Lizzie. Jos voisin nyt heti tehdä jotain, en ehkä unohtaisi niin pian.
— Ylpeyskö sinua äsken esti vastaamasta tytöille?
— He eivät uskoneet minua, uskotko sinä, Lizzie?
— Uskon. Tahdotko sanoa minulle?
— Kyllä, sanon sen nyt: en ollut koskenut vihkoon, ja Janen hyllyä kysyin pannakseni sinne häneltä lainaamani kartan.
— Sinun täytyy sanoa se heille, Ruth.
— En voi, he eivät usko minua.
— Älä siitä välitä. Sanonko sinulle, mitä Jesus teki, kun ihmiset eivät häntä uskoneet?
— Sanoiko hän heille kahdesti?
— Hän teki enemmän, Ruth. Hän paransi sairaan miehen uskottomille ihmisille todistukseksi, että hänellä oli valta, ettei hän ollut mikään petturi, ja että hän voi antaa synnit anteeksi.
— Mutta minä en voi todistaa, Lizzie.
— Et nyt, mutta jos tahdot olla Jesuksen kaltainen, täytyy sinun tehdä mitä voit, välittämättä siitä mitä he sanovat. Sano tyyneesti se, mitä olet minulle sanonut, ehkä Jumala lähettää todistuksenkin, ja jos ei, koettelee hän sinun kärsivällisyyttäsi. Teetkö nyt niin?
— Kyllä, jos hän auttaa minua.
— Rukoilkaamme sitä, rakas Ruth.
Hetken perästä meni Ruth kouluhuoneeseen Janen luo ja sanoi:
— Jane, minä en repinyt sinun vihkoasi. Hyllyllesi panin sen kartan, jonka lainasit minulle; muistat kai että annoit sen eilen ja nyt se on paikallaan. Sinun täytyy uskoa minua.
— Uskon sinua, Ruth, sanoi Jane, enkä tahdo puhua mitään enää koko asiasta.
— Kylläpä olet merkillisen herkkäuskoinen, Jane, se minun täytyy tunnustaa, sanoi Annie. — Miksei hän sitä heti sanonut? Minusta näyttää, kuin olisi hän käyttänyt aikaa keksiäkseen tuon jutun!
Kaikista yrityksistään huolimatta ei Lizzie voinut keksiä todistusta Ruthin viattomuudelle. Näytti kuin koko asia jäisi ainaiseksi salaisuudeksi.
Eräänä päivänä, kun hän jo oli lakannut sen selville saamista toivomastakin, tuli Ruth juosten häntä vastaan puutarhassa.
— Katso, Lizzie, ole hyvä ja katso, huudahti hän näyttäen kokoon puserrettua paperipalloa, — ehkä tämä on se lehti, oi, toivoisin, että se lopultakin selviäisi!
— Mikä se on? Mistä löysit sen?
— Alice ja minä heitimme palloa kouluhuoneessa, se lensi sen sinisen verhon takana olevaan uuniin, ja sitä hakiessani löysin tämän sieltä. En ole avannut sitä, ja kun näin, että se oli viivattu samalla tavalla, kuin ainevihot, toin sen heti sinulle.
Lizzie avasi sen. Se oli nyt se kadonnut lehti. — Mutta, Ruth, vielä ei ole todistettu, kuka sen on pannut sinne, sanoi hän.
Ruthin kasvot synkistyivät. Voitettuaan ylpeytensä oli hän hartaasti koettanut todistaa syyttömyyttään. — Odota hiukan, sanoi Lizzie epäilevästi tarkastellen uudelleen paperia, — en ole ihan varma eikö hän nyt vapauta sinua. — Odota täällä, menen puhumaan Janen kanssa. Lizzie riensi kouluun Ruthin löytö kädessään. Hän arveli toistenkin vanhempien tyttöjen olevan siellä, mutta sitä ei nyt voinut auttaa. Kaikki olivat Ruthia epäilleet ja kaikkien tuli tietää totuus. Hän sanoi heti Janelle:
— Jane, olitko kirjoittanut aineen sille lehdelle, joka vihostasi revittiin joku päivä sitten?
Jane vastasi vihaisesti:
— Kyllä, luonnollisesti, koko ranskan kirjoituksen. Mutta toivon että unohtaisit koko tuon joutavan tapauksen, vakuutan, että minä olen sen kokonaan unohtanut.
Lizzie näytti hyvin vakavalta sanoessaan:
— Oletko unohtanut sen niin pian, Jane? Olen pahoillani, että olet niin tehnyt.
Jane purskahti itkuun. — Tuo sinun puheesi on hyvin epäystävällistä, Lizzie. En minä sille harjoitelmalle mitään voi, se on poissa; siinä kaikki.
— Se on löytynyt, sanoi Lizzie tyyneesti, eikä minun tarvinne sanoa sinulle, Jane, että koko aineen sijasta on siinä kaksi riviä. Meidän ei ole nyt vaikea arvata sen hävittämisen syytä, joka ainoastaan yhdellä voi olla.
Yleisen äänettömyyden ja hämmästyksen vallitessa pani Lizzie paperilipun pöydälle ja sanoi mennessään ulos: — Minun täytyy sanoa Ruthille, että hänen syyttömyytensä on todistettu.
— Nyt olet vapaa siitä epäilyksestä, Ruth, sanoi hän, kun he kohtasivat toisensa.
— Voi, Lizzie, olen niin iloinen — niin kovin iloinen! — vastasi
Ruth loistavin silmin. — Mutta kuinka sait selvän siitä? Kuka sen teki?
— Näin, että koko aineen sijasta oli kirjoitettu ainoastaan vähäinen osa, ja siitä päätin, että hän oli tehnyt sen itse, eikä hän kielläkään sitä.
— Oi, Lizzie, kuinka voi hän tehdä niin? Olen niin pahoillani hänen tähtensä, etten voi olla oikein iloinenkaan. Mutta toisten ei tarvitse sitä tietää, Lizzie, vai kuinka? Se oli hirveätä Janelle, enkä minä niin paljon välitä siitä, että ne minua epäilevät — ainakaan nyt, kun sinä sen aivan varmaan tiedät.
— Minä tiesin sen aivan varmaan jo ennen, Ruth, sanoi Lizzie hymyillen, mutta nyt sen tietävät kaikki. Olisin tehnyt vääryyttä sinulle, jos en sitä olisi kertonut heille.
— Minusta tuntuu, kuin olisin tehnyt jotain sopimatonta Janelle, toivoisin voivani hyvittää hänet, Lizzie, tahdotko puhua Janelle, kuten minullekin, tahdothan, lisäsi hän äkkiä.
Lizzie vastasi suudellen häntä: — Tule nyt sisälle, Janen täytyy sanoa sinulle, että hän on pahoillaan, jos hän on.
— Luulen hänen olevan, koska hän aluksikaan ei toivonut, että minua olisi syytetty, eikä olisi tahtonut puhuttavan siitä mitään. Mutta en tahtoisi pakoittaa häntä tekemään sitä toisten kuullen.
Mutta Lizzie ei näyttänyt ollenkaan laupiaalta, viedessään Ruthin kouluhuoneeseen. Siellä vallitsi hiljaisuus; ehkä paha omatunto vaivasi useampia ennenaikaisen epäluulon tähden.
En ole tahtonut, että kukaan olisi häntä syyttänyt, Lizzie, sanoi Jane vihaisesti kääntyen heihin, — sinä tiedät sen, ja mielestäni pidät melua tyhjästä.
— Häpeä, Jane! — sanoi Annie. — Ruth, sinun täytyy antaa anteeksi meille kaikille. Minä puolestani olen pahoillani, että syytin sinua. Tule lyömään kättä!
Toiset seurasivat hänen esimerkkiään. Jane yksin seisoi paikallaan ja näytti happamalta. Ruth oli iloinen päästessään pois, puutarhaan, missä hän hetkisen perästä lauleli.
— Unohdin Jane raukan. Hän on varmaan onnetoin, sanoi hän. Mutta hän oli niin iloinen, ettei hän voinut, pidättää sen ilmoille puhkeamista, ja pian kaikui taas hänen laulunsa kilpaa lintujen kera.
Äkkiä kuuli hän takanaan äänen:
— Ruth, tahtoisin puhua kanssasi.
Se oli Jane. Hän tyrskähti itkuun ja sopersi: Ruth, olen hyvin pahoillani! En tahtonut sitä äsken sanoa, mutta se on totta.
Ruth kurotti kasvonsa suudeltavaksi anteeksiannon merkiksi ja sanoi:
— Olen varma, Jane, että nyt tulet onnellisemmaksi; unohtakaamme koko asia; ainakin — lisäsi hän — se mikä minua koski.
Janen mentyä mietti Ruth, oliko Lizzie mahtanut puhella hänelle.