KUUDES LUKU.
Palkinto.
Tavallista pitempi aika kului ennenkuin Alice uudelleen meni Deborahin luo, sillä Debby oli hoitanut vanhaa ystäväraukkaansa alakerroksessa ja eroitettu nyt hänestä ainaiseksi tässä elämässä. Mutta kuka voi sanoa, kuinka paljon ijäisyyteen matkaaja oli saanut lohdutusta niistä elämän sanoista, joita Debby niin kärsivällisesti oli hänelle joka ilta vuosien kuluessa lukenut? Hän oli ollut kauan aikaa väsynyt tien pituuteen, sillä kahdeksankymmentä vuotta oli hän pyrkinyt sitä eteenpäin, ja hänen viimeiset sanansa olivat: — Olen päättänyt sen — niin, päättänyt!
Debby istuu nyt siistityssä huoneessaan puoleksi juhlapukimissaan. Hän kaipasi kyllä ystäväänsä, mutta vanhan suru ei tunkeudu niin syvälle sieluun, kuin nuoren, sillä jos niin olisi, veisi suru pian harmaat hiukset hautaan.
Ovelta kuului kovaa koputusta, ja ennenkuin Debby ehti sinne, ryntäsi sieltä Alice. Hänen takanansa näkyivät Ruthin vähän ujot kasvot. Alice riensi saamaan suutelon.
— Tämä on Ruth, hyvä Debby! Pyysin saada ottaa hänet mukaani tervehtimään sinua. Olisimme tulleet jo ennen, mutta kukaan ei ehtinyt saattamaan meitä. Miss Long seurasi meitä portille, ja hän tulee tunnin kuluttua meitä noutamaan. Tänään emme ehdi juomaan teetä.
Alicen puhellessa suuteli Debby pientä vierastaan ja asetti esille kaksi tuolia. Mutta Alice piti vanhan paikkansa, Debbyn polven mukavimpana. Sitten alkoi hänen väsymätön kielensä taasen:
— Ensiksikin, Debby, tulet sinä juomaan teetä meidän kanssamme lopettajaispäivän edellisenä iltana — juuri meidän kahden. Miss Long lähettää sinulle sellaisen tervehdyksen, ja minä toivon, että tulet, tulethan? Sano nyt!
— Miss Long on hyvin ystävällinen, ja minun tekisi kyllä mieleni, mutta ehkä ilma tulee siksi jo liian kylmäksi minulle, ja onhan lukukautta vielä paljon jälellä.
— Ei paljoa yli kuukauden, Debby. Sitä ennen emme ehkä saa sinua nähdä.
Debby lupasi tulla, jos voi.
— Meillä tulee olemaan hyvin hauskaa, sillä miss Long on luvannut kirjastohuoneensa meille siksi, ja toinen meistä saa tarjota teen. En tiedä kuinka voimme sopia siitä, kuka sen tekee.
— Minun mielestäni — sanoi Ruth ensikerran äänensä ilmaisten, — että
Alice voisi sen tehdä ensiksi, minä en ole koskaan sellaista tehnyt.
— Mutta ettekö pitäisi siitä, ystäväiseni?
— Voi, kyllä, paljonkin! Ja hän punastui ajatellessaankin sitä.
— Minun mielestäni löytyy vaan yksi ratkaisukeino, sanoi Alice, nimittäin, että se, joka saa palkinnon, tekee sen.
— Oi, Alice, kuinka hyvä keino! — huudahti Ruth, — kuinka sen tulit keksineeksi? Mutta jos Margaret eli Anny saa sen? En sitä kuitenkaan usko, niillähän on ainoastaan puolet sinun arvosanamäärästäsi.
— Kuinka sen tiedät, kysyi Alice innokkaasti.
— Minä laskin ne edellisellä viikolla. Eihän se ollut väärin, vai oliko, luuletteko? — kysyi hän kääntyen Debbyyn.
— En tunne oikein niitä asioita, miss Ruth, mutta luulen, ettei se juuri aivan viisasta ollut. Kuinka paljon teillä on?
— Oh, niitä minä en viitsinyt laskea. Minulla ei ole vähintäkään mahdollisuutta, kuten tiedätte, ja vaikka olisikin, en olisi sitä sittenkään tehnyt.
— Mutta jos olette niin varma palkinnosta, hyvä Alice, niin on mielestäni jollakin toisella keinolla määrättävä, kuka teen laittaa.
— Ei, minä en todellakaan ole ollenkaan varma, Debby. Lupaan on vielä viisi viikkoa, ja joku toinen voi mennä minun edelleni.
— Missä vietätte lupa-ajan? Oletteko kuullut isästänne mitään nykyään?
— Eilen juuri sain häneltä kirjeen. Hän sanoo, että saan olla lupa-ajan koululla, ja ettei silloin ole mitään koulutyötä, olen ikäänkuin miss Longin vieraana. Mutta sallithan minun tulla tänne usein, sallitko? Ja pieni pää nojasi hyväillen Debyn olkapäätä vastaan.
— Sallin, lapseni! Ja toivon, että saamme lupa-ajan kulumaan niin nopeasti, että hämmästytte.
— Kuten silloin, kun avasit silmäsi sen pimeän kävelymatkan perästä,
Alice, sanoi Ruth.
Debby halusi kuulla siitä ja sitten Pollysta ja Joesta. Tunti kului niin äkkiä, etteivät he olleet ollenkaan ehtineet kotimatkaa ajatella, kun miss Long jo odotti portilla. Ruthin juostessa heti häntä vastaan sanoi Debby Alicelle:
— Rakas Alice, teidän sijassanne antaisin minä Ruthin tarjota teen.
— Minkätähden, Debby?
— Osaksi sentähden, että hän on nuorin, mutta erittäin siksi, että se olisi epäitsekästä, ja minä tietäisin, että tahdotte tulla äitinne kaltaiseksi, Alice.
— Minä koetan — ja luovun siitä, Debby, jos se sinusta on parempi, vaikka, lisäsi hän hiljaa, — tule katsomaan. Hän juoksi toisten luo ulos.
Ruth oli koettanut tottua siihen ajatukseen, ettei hän saisi nähdä Duncania ennenkuin lupa-ajan jälestä, mutta kun toiset iloisesti keskustelivat matkasta, täytyi hänen itkuansa pidätellen juosta tiehensä. Lapsiraukka oli kuvitellut lupa-aikansa erittäin hauskaksi, ja nyt hänen täytyi viettää sen tuntemattoman rouvan luona vieraassa paikassa. Hän tiesi, että Duncan oli tarkoittanut tällä hänen parastaan. Hän ajatteli, että meri-ilma häntä virkistäisi. Miss Long ajatteli samoin, sillä hän huomasi, että koulutyö oli tehnyt hänet entistä kalpeammaksi. Muutoin olisiki hän mielellään pitänyt Ruthin luonaan. Kuitenkin jäi alkuperäinen suunnitelma voimaan, ja Ruth odotti vierailua enemmän pelolla kuin ilolla.
Ruth toivoi sydämestään ja uskoi varmasti, että Alice saa palkinnon, vaikka hän väliin pyysi, että tämä vähän hillitseisi itseään, jos voi, sillä hän oli kuullut, että harvoin saa sitä, mitä toivoo.
Neuvolla ei ollut toivottua vaikutusta. — Alice toivoi edelleen, eikä muusta puhunutkaan.
Odotettu päivä tuli. Joulukuun ensimäisellä viikolla oli ilma niin kaunis, että mrs Burton voi täyttää pienten ystäväinsä toivomuksen. Hän arveli kuitenkin heidän tulevan hakemaan häntä, ja pani valkoisilla silkkinauhoilla varustetun päähineensä koriin odottaakseen kutsua. Silloin kuuli hän heikkoa naputusta ovelta ja pieni, vaalea pää kurkisti sisään ja sanoi hiljaisesti:
— Hyvä Debby, oletko valmis, tulin sinua katsomaan.
Debby huomasi ettei kaikki ollut oikein.
— Tulkaa sisään, Alice, muutamaksi minuutiksi, pelkään, että olette väsyksissä.
— En ollenkaan! Näen, että olet valmis, joten voimme mennä, jos tahdot.
Mutta Debby pakoitti Alicen tulemaan ja istumaan polvelleen saadakseen selville, mikä suru oli vienyt hymyn hänen huuliltansa, tahi kääntääkseen hänen ajatuksensa toisaalle.
— Kertokaa minulle palkinnosta, sanoi hän. Onko se joku kirja?
Nyt puhkesi suru ilmoille.
— Ei se minun palkintoni ole, se on Ruthin. — Hän sen sai.
Hän puhui vihaisesti, mutta äkkiä kätki hän kasvonsa Debyn olkaa vasten ja itki katkerasti.
— Oi, Debby, tiedän olevani paha, mutta en voi todellakaan auttaa sitä, että olen pahoillani. Olin niin varma — aivan varma!
Mikä toi kyyneleet Debynkin silmiin? Ehkä ajatteli hän erästä toista tyttöä, jolla oli tapana tehdä samoin, kuin hän oli pahoillaan, tai ehkä ajatteli hän, että tämä ei ollut viimeinen eikä katkerin pettymys, minkä Alice sai kokea ennenkuin hän oppi sen niin monelle vaikean läksyn, ettei saa olla mistään liian varma. Hän koetti lohduttaa lapsiraukkaa hänen surussaan.
— Oi, niin, tiedän sen olevan hyvin pahasti, etten voi olla iloinen
Ruthin voitosta.
— Se olisi oikein, mutta en minä sitä ihmettele, ettei Alice voi tänään, sillä olettehan toivonut sitä niin kovin, mutta teidän täytyy vähitellen antaa valta paremmalle tunteelle ja rukoilla, että se onnistuisi, siten vähenee pettymyksen tunne.
— Ruth sanoi, etten saisi olla siitä niin innostunut, mutta en minä sitä halunnut itseni tähden ainoastaan, toivoin miellyttäväni sillä isää.
— Mutta kuinka menetitte sen?
— Niin, tiedäthän, että tulin kouluun kuusi viikkoa ennen Ruthia, enkä luullut hänen niin vähässä ajassa enää pääsevän minun edelleni. Minulla oli jo ennen hänen tuloaan koko joukko arvonumeroita.
— Kuinka paljon enemmän hänellä oli nyt?
— Ainoastaan yhtä, ja jos en olisi viime viikolla saanut yhtään läksyä uudestaan, olisi minulla ollut enin.
— Odottiko Ruth sitä?
— Oi, ei ollenkaan! Ja alussa hän oli pahoillaan minun tähteni, sanoi hän, kun minä sitä niin halusin. Toivoisin olevani enemmän Ruthin kaltainen, Debby — tarkoitan tekojen puolesta.
Debby hymyili, sillä hän ymmärsi siihen sisältyvän tuon turhamaisen ajatuksen: En tahtoisi olla hänen näköisensä.
— Hän ei ole itsekäs, Alice, ja minä luulen, että tekin joskus opitte sellaiseksi. Ettekö aikonut antaa hänen tarjota teetä, vaikka olisitte saanutkin palkinnon?
— Kyllä, siitä olen iloinen, mutta…
— Mitä mutta?
— Nyt hänellä on siihen oikeus eikä kukaan tiedä, että olin aikonut luopua siitä. Enkä minä sitä sano heille.
— Ei, ei! Mutta minusta se ei tee mitään, tietäähän yksi kuitenkin sen, Alice.
Alice ymmärsi Debyn nöyrästä äänenpainosta, ketä hän tarkoitti.
— Mutta en voi sitä auttaa, että toivoisin Ruthin tietävän sen. Hän on varmaan ihmetellyt, etten minä ilmoittanut iloani, kuten muut. En soisi, että hän pitäisi minua itsekkäänä. Tahtoisin, että hän pitäisi minusta enemmän. Luuletko, Debby, voivani puhua siitä Ruthille?
— Kyllä, ystäväiseni, mutta eikö olisi paras mennä nyt? — Debby asetti huolellisesti hatun Alicen päähän. Aluksi kulkivat he aivan hiljaa, mutta pian unohti Alice huolensa saadessaan vanhan ystävänsä vieraakseen, sillä miss Long oli jättänyt kirjastohuoneensa ja teehomman kokonaan Alicen huoleksi. Perille päästyä vei hän Debyn ensiksi omaan huoneeseensa. Ovessa lensi Ruth heitä vastaan niin, että hän aikoi syöstä heidät kumoon ja huudahti:
— Oi, Alice, olen niin iloinen, että tulit, olin juuri menossa hakemaan sinua. Miss Long on suostunut, ja se on Lizzien ansio.
Alice seisoi hämmästyneenä. Mihin suostunut?
— Ai, unohdin, ettet sitä tiedä; en olisi sitä sanonut sinulle, jos ei miss Long olisi myöntynyt. Hän antaa minun vaihtaa kirjan kahteen pienempään, toinen sinulle ja toinen minulle.
Alice tuskin uskoi tuota uutista, kunnes Ruth edelleen selitti, että kun hänen mielestään Alice ansaitsi sen yhtä hyvin, todistuksethan olivat niin yhtäläiset, oli hän pyytänyt miss Longin jakamaan sen, ja Lizzien yhtyminen siihen oli vaikuttanut sen.
— Eikö Lizzie ollutkin ystävällinen. Oi, minä olen niin iloinen, Alice! Hän suuteli Alicea ilosta säteillen. Hänen ilonsa oli ollut puolinainen Alice-raukan tähden. Hän ei sanonut, että miss Long oli kieltäytynyt Alicen laiskuuden takia, mutta hän sanoi, että Lizzie oli saanut voiton, kun oli muistuttanut, miten ahkera hän oli ollut kolmena viime kuukautena. Ja sitten selitti Alice, että hän oli päättänyt antaa Ruthin tarjota teen, vaikka hän olisikin saanut palkinnon. Mutta Ruth ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan — ja hän osoitti olevansa niin perin taitamaton siinä asiassa, että Debbykin tuumi Alicen sopivan paremmin. Kaikki saatiin järjestykseen ja pienellä seuralla oli erittäin hauskaa. Debby kertoi vielä kerran "miss Elizan" koulusta karkaamisen ja monta muuta yhtä hauskaa kertomusta, ja aika kului niin, ettei Ruth kertaakaan muistanut ajatella peloittavaa vierailuansa.
Mutta sanottuaan Debylle jäähyväiset ja päästyään huoneeseensa Alicen kanssa valtasi tämä ajatus hänet uudistuneella voimalla.
— Voi, Alice, sanoi hän, — toivoisin saavani jäädä luoksesi. Täällä olisi paljon helpompi olla hyvä, kuin siellä, lisäsi hän huoaten.
Alicen mielestä ei vieraisille mennessä tämän tarvinnut olla ensimäisenä ajatuksena. Hän ei sitä kuitenkaan sanonut.
— Luulisin, että olisi paras kysyä sitä Lizzieltä, Ruth, sillä tässä tuonoin kuulin hänen sanovan, että on yhtä helppo olla hyvä yhdessä, kuin toisessakin paikassa.
— Sanoiko hän todellakin niin? Kenelle? Milloin?
— Niin, näetkös, hän menee ensi kevännä ulkomaille — olen unohtanut nimen, mutta johonkin Länsi-Intiaan kai se oli — ja eräs tytöistä ihmetteli, että hän voi matkustaa seutuun, missä ei pidetä säännöllistä jumalanpalvelusta.
— Ja mitä hän sanoi, sano se minulle ihan sillä tavalla, sanoi Ruth innokkaasti.
— No, hyvä, hän sanoi juuri näin, vastasi Alice ikäänkuin kirjasta: — etkö usko, että siellä, mihin Jumala meidät lähettää, on helpointa olla hyvä? — Ja minusta oli hauskaa, että Lizzie osasi antaa niin kauniin vastauksen. — Eikö sinustakin?
Mutta Ruthin ajatukset harhailivat ympäri. Äkkiä sanoi hän: — Kiitos, Alice, paljon kiitoksia! Olen niin iloinen Lizzien sanoista ja uskon, että se on totta. — Vasta muutaman minuutin kuluttua muisti hän kysyä, miksi Lizzie matkustaisi, ja eikö hän koskaan palaisi.
— Ei koskaan! — sanoi Alice. — Kuten tiedät, lopettaa hän silloin koulunsa, mutta en tiedä, miksi hän ulkomaille matkustaa. Ehkä hänen vanhempansakin menevät.
Ruth suri sitä, että hän niin menettäisi parhaan ystävänsä vanhemmista tytöistä, mutta rukoillessaan: tapahtukoon sinun tahtosi, ajatteli hän, että matka lady Douglaan luo oli varmaan hänelle hyväksi, koska Jumala hänet sinne lähetti.
Ennen nukkumista Ruth ja Alice juttelivat hiukan Joesta. Hän oli miss Longin ystävällisestä toimenpiteestä tullut aivan eheän puvun ja kenkien onnelliseksi omistajaksi. Mutta kirjarahoja ansaitsi hän edelleenkin itse, vaikka tarvittavasta määrästä puuttui enää sangen vähän. Alice kertoi Joen luonteen kuvauksena, että hän vaivaistalolle mennessään oli nähnyt kaksi poikaa vimmatusti tappelevan, ja hän oli harmikseen huomannut, että pääpukari ja samalla voittaja oli Joe, heidän nykyinen ystävänsä. Mutta ennenkuin kertomus oli lopussa, nukahtivat molemmat.
Seuraavana aamuna hänen odotellessaan vuokravaunua ja sen konduktööriä, Joea, viemään häntä, hänen tavaroitaan ja miss Longia asemalle, tuotiin hänelle kirje Duncanilta. Mutta ennenkuin hän ehti sitä lukemaan, tuli vaunu rämisten, ja pian heilui hän Mellestovin pääkatua pitkin kirje kouraan puristettuna. Kuka olisi voinut lukea kirjettä vuokravaunussa. Hänen täytyi se säästää junaan.
Miss Long jätti hänet konduktöörin huostaan, ja matkan päässä olisivat hänen ystävänsä vastassa. Suutelo, vihellys, ja ensi kerran eläissään oli hän yksin matkalla. Mutta nyt oli kirje luettava, eikä hän huomannut ollenkaan ympäristöään ennenkuin se oli tehty — ei ollut aikaa vastata matkatoverien, vanhan herran ja rouvan ystävälliseen puhutteluun. Mutta rautatievaunussa ei ollut yhtä helppo lukea, kuin kotona, kirjaimet hyppelivät kuin irlantilaiset porsaat niin, ettei niitä voinut lukea. Sen hän kuitenkin sai selville, ettei hän voinut saada Duncania kotiin koko lupa-ajalla, ja että hänellä oli niin paljon puuhaa, ettei voinut sanoa, milloin palaisi. Kotona ehkä olisivat nämä tiedot aiheuttaneet muutamia kyyneliä, mutta Ruthin nykyisessä asemassa oli niin paljon uutta, ettei hän joutanut ottamaan selvää oliko hän iloinen tai vihainen. Hän ajatteli, että kirjeen loputtua aika tulee varmaan pitkäksi, mutta aika kului katsellessa puita, huoneita ja eläimiä, jotka näyttivät lentävän takaperin, ja hän suorastaan hämmästyi, kuin seuraavalla asemalla konduktööri ilmoitti, että hän oli perillä ja pyysi hänen istumaan paikallaan sillä aikaa, kun hän kuulusteli oliko kukaan häntä vastaan ottamassa. Samassa kuului: "Onko siellä eräs pieni tyttö Mellestowista?" Ruth hypähti pystyyn, mutta mitä hän sitten teki, kerromme seuraavassa luvussa.