SEITSEMÄS LUKU.
Valter ja Ted.
— Mikä aasi sinä olet, Ted! Etkö voi mennä hakemaan tavaroita? Neuvoisin sinua kantamaan ne vaunuun itse, jotta saisit siihen käyttää vähän sitä liiallista voimaasi, sillä muussa tapauksessa en tahdo vastata seurauksista miss Leighin suhteen.
Viimeisiä sanoja lausuessaan kurkisti puhuja hymyillen vaunun ovesta. Ne olivat sangen kauniit kasvot — kalpeat ja vaaleaveriset, siniset silmät ja kreikkalaiset piirteet. Valter Douglas näytti hyvin gentlemannimaiselta, hän tiesi sen itsekin. Hän oli pitkä ja hoikka, ja näytti noin viidentoista vanhalta. Miellyttävästi hymyillen sanoi hän:
— Saanko saattaa teidät vaunuun? Minun tuulihattu-veljeni pitää huolta tavaroista.
Ruth vastasi hyvin ujosti: "kiitos," mutta tunsi samalla itsensä oikein naiselliseksi ja suureksi, kun Valterin häntä huolellisesti auttaessa kantajat kunnioittaen hattuaan hänelle nostivat.
— Äitini oli pahoillaan, että kylmettyminen esti häntä itse tulemasta teitä vastaan, mutta minä lupasin tehdä parhaani. — Tämä sanottiin erittäin kohteliaasti kääntyen vieraaseen. Samassa tuli Ted vallattomasti hymyillen ja kantaen itsensä kokoista matkalaukkua hartioillaan.
— Tule tänne, sir! — huusi Valter, tänne, sinä poika-tolvana, puhuttelemaan miss Leighiä!
— Minun täytyy saada tämä ensin vaunuun — ja hymy, vielä leveämpi, ilmestyi hänen kasvoilleen.
— Ei, seis, seis! — huusi Ruth. Se ei totisesti ole minun.
Mutta Ted retusti sen radan ulkopuolelle ja heitti kolisten maahan sanoen: — Mitä nyt voin vielä tehdä hyväksenne, miss Leigh.
Ruthin suojelija tähtäsi sangen kovan puustin Tedin korvallista kohti, mutta tämä väisti sen huudahtaen: — Siinä on palkinto siitä, että melkein katkaisen selkäni teidän palveluksessanne!
— Valter sanoi: — Olkaa hyvä miss Leigh, nouskaa vaunuun, menen hakemaan tavaranne. Ja jos Ted kerran eläessään voi olla järkevä olento, pysyy hän luonanne, kunnes tulen.
Ruth nousi kuomivaunuun. Hän odotti, että Ted, eli kuten meidän luultavasti nyt on häntä kutsuttava, mr Edvard Douglas, olisi myös tullut, mutta tämä vastasi hänen äänettömään viittaukseensa: — Ei, en uskalla, kun Valter on mukana! Hän sanoo aina, että olen liian likainen — ja lienenkin, lisäsi hän nolona katsellen mustuneita paljaita käsiään. — Mutta ulkopuolella onkin hauskempaa. Eikä teidän tarvitse pelätä, miss Leigh, kun minä ajan kotimatkalla, minä en olekaan mikään huono piiska.
Ruth silmäsi pelästyneenä kuskilaudalle, mutta hän tyyntyi, luonnollisesti siellä oli ajaja.
— Älkää sanoko tätä Valterille, jatkoi Ted, mutta minä tiesin, ettei se ollut teidän matkalaukkunne. Se oli erään vanhan naisen, jolla oli kaksi koiraa, ja joka piti tavaroistaan sellaista melua, etten voinut välttää kiusausta kantaa yhden hänen sadasta yhdestänsä radan toiselle puolelle. Oli hauskaa kuulla, miten hän huusi kantajille ja samalla hyväili ja mämmitteli naurettavia rakkiaan.
— Mutta, sanoi Ruth ujosti, — minusta se ei ollut oikein. Mitä minä olisin tehnyt, jos joku olisi vienyt matkalaukkuni!
— Niin, mutta te ette olekaan mikään vanha rouva, jolla on räkyttäviä koiria mukana, te!
— Mutta viettehän takaisin sen, viettehän?
— Kuinka voin oikeastaan jättää teidät? Valter käski minun pitää huolta teistä.
— Niin kyllä, mutta minä tulen hyvin toimeen. — Oi, olkaa niin hyvä, tehkää minun mielikseni.
— Hyvä, menen katsomaan, mutta mitä kantamiseen tulee, niin on se liika vaatimus, — selkääni pakottaa vieläkin.
Hän juoksi pois. Puolen minuutin kuluttua kurkisti hän ja kuiskasi Ruthille: — Kaikki hyvin, vanha rouva on löytänyt sen, mutta Valter on täällä — hyvästi! — Samassa oli hän jo kuskilaudalla ja kutitteli hevosia piiskalla.
Valter istui Ruthin vieressä ja luetteli hänelle ohi kulettavien kylien ja suurempien tilojen nimiä.
— Kurkistakaa ulos sille puolelle, sanoi hän äkkiä — saatte nähdä meren.
Niin, siinä se oli! Ei vaalean sininen, kuin kesäjärvi, vaan auringon paisteessa kimaltelevien "vaahtopäiden" peittämä. Se oli Ruthille uutta. Hän hypähti puoleksi ylös, ja Valter luuli hänen aikovan taputtaa käsiään, mutta hän ei sitä tehnyt. Sen tien käänteessä näkyvistä kadotessa sanoi hän hiljaa huoahtaen: — En ole sitä ennen nähnyt, — kuinka se on kaunis!
— Niin se on todella! Ja vaikka minä olen ollut täällä koko ikäni, en ole sitä nähnyt kahta kertaa samanlaisena. Ja kuitenkin on se vanhan ystävän kaltainen, joka minua toivottaa tervetulleeksi koulusta kotiin.
Ruth näki nuo suuret siniset silmät täyttyvän kyynelillä. — Hän rakastaa varmaan merta, — ajatteli hän. — Minä en voi siitä pitää, koska se vei Duncanin. — Mutta hän muisti, että se tuo hänet takaisin, ja sitä ajatellessa hänenkin silmänsä kyyneltyivät.
Samassa jyrähti vaunu suurta kiveä vastaan. Valter hyppäsi ylös, mutta Tedin iloinen naama peitti vaunun akkunan. — Kaikki hyvin poikaseni, huusi hän kaikuvalla äänellään.
Pian saapuivat he suurelle valkoiselle veräjälle, ja ennenkuin he ehtivät oikein pysähtyä, avasi Ted sen muka nöyrästi kumarrellen.
— Eikö se ole ruma veräjä? — sanoi Valter. — Äiti asui täällä jo ennen, kun hän joutui naimisiin. Talo oli silloin pienempi, ja tämä oli niittynä, sisäänkäytävä oli toisella puolella. Mutta kun tältä puolelta oli niin kaunis näköala merelle, tuli "valkoinen veräjä" yleiseksi mielipaikaksi. Kun sitten tie tehtiin tälle puolelle, antoi isä vanhan nimen jäädä käytäntöön. Isä-raukka! Hän muisti sen varmaan kosimisajoiltaan.
Siinä aivan lähellä oli pitkä, matala rakennus, jonka edessä oli lasiseinillä varustettu kaunis kasvihuone. Sen läpi kulettiin pääovelle. Ted oli tapansa mukaan tehnyt sen ihmeellisen urotyön, että oli ehtinyt perille ennenkuin vaunut. Valter vei Ruthin vierashuoneeseen, jonka oven hänen jyryävä veljensä oli jo ehtinyt avata. Pitkä, lesken pukuun puettu rouva otti Ruthin hyvin ystävällisesti vastaan. Hän oli niin Valterin näköinen, että heti, kun heidät näki yhdessä, tiesi siinä olevan äidin ja pojan.
Hän nousi puoleksi sohvalta, jolla hän lepäsi, suuteli keveästi Ruthia ja toivoi, ettei hän olisi kovin onneton, vaikka veli oli poissa. Sitten hän tuumi, kenen näköinen Ruth mahtoi olla, ja tuli siihen päätökseen, että hän oli itsensä näköinen, sekä lähetti kamarineitensä auttamaan päällysvaatteita hänen yltään. Ruth oli varma, että hän pitäisi oikein paljon ystävällisestä, lempeästä emännästään.
Hänen lähdettyään kysyi lady Douglas Valterilta, oliko Ted ollut kiltti poika.
Ted oli juuri mennyt ulos vierashuoneesta, mutta oli tarpeeksi lähellä kuullakseen ja tuli itse vastaamaan puolestaan: — Niin kiltti, äiti, että jos en nyt aamupäivällä tee mitään kolttosia, niin en tiedä mitä tapahtuukaan!
Äiti hymyili ja huokasi. — Valter poikani, sanoi, hän, — sinun täytyy pitää huolta tuosta pienestä, tyttöraukasta. Minä surkuttelen todellakin lapsiraukkaa. Hänen veljensä on poissa ja hän on vallan yksin. Mikä vahinko, ettei hän ole enemmän äitinsä kaltainen!
— Rakas äiti, minä en luule häntä ollenkaan onnettomaksi: mutta luonnollisesti koetan minä häntä huvittaa ja — varjella Tedin tyhmyyksiltä, lisäsi hän nauraen.
— Ted-raukka! Toivoisin, ettei hän olisi niin ajattelematoin, Valter, eli että teidän hyvä isänne oli elänyt ja ohjannut häntä.
— Et tarvitse pelätä, rakas äiti, sanoi Valter suudellen häntä otsalle, — tiedäthän, että olen kaksi vuotta vanhempi, ja luulen voivani vaikuttaa häneen.
Ruth tuli takaisin ja pian syötiin päivällinen, mutta Ted myöhästyi. Hän ei kuitenkaan siitä välittänyt. — Ei haittaa — sanoi hän; hän oli varma, että aina hän jotain saa suuhunsa. Äiti rupesi nuhtelemaan häntä, mutta, ennenkuin hän ehti lopettaa, kuului Edvardin ääni kyökistä, kun hän huusi palvelijoille, että hän oli aivan "tyhjä" ja täytyi hänen saada jotain "kupuunsa". Lady Douglas sulki silmänsä ja Valter sanoi nauraen Ruthille: — Milloinkahan se poika unohtaa tuon katurakkarikielensä?
Viikko kului sangen onnellisesti, vaikka Ted saikin joka aamu Ruthin seurassa juosta "valkoiselle veräjälle" kirjeenkantajaa vastaan sillä välin, kun Valter istui pesän paisteensa runoja lukien. — Tedhän se oli, joka voi Ruthin meren rannalle, kun se raivoten myrskysi, ja Tedhän se todellisuudessa piti huolta hänestä, vaikka Valter kuvitteli mielessään, että ilman hänen ritarillista suojelustaan olisi Ruthille voinut mitä hyvään tapahtua. Ulkona, raittiissa pakkasilmassa oleskeleminen oli tuonut ruusut hänen poskilleen, ja hän näytti sangen reippaalta joulupäivänä astuskellessaan Tedin kanssa kirkkoon. Hän olikin ulkona Tedin seurassa aivan toisenlainen, kuin vierashuoneessa Lady Douglaan ja Valterin seurassa.
Uhkuva elonvoima sai heidät suorittamaan suuren osan kirkkomatkasta juosten ja hyppien. Loppumatkalla tulivat he kuitenkin vakavammiksi ja alkoivat keskustella.
— Eikö sinustakin ole paljon hauskempi kävellä? — kysyi Ruth.
— Minä puolestani, sanoi Ted, vihaan vaunua, paitsi silloin, kun saan ajaa, mutta tuo kuski-hupsu antaa minun pitää ohjaksia vaan ylämäissä.
Muistaessaan jysäyksen kiveen, ei Ruth voinut sanoa, että kuski teki siinä tyhmästi, ja hän vaihtoi puheenainetta.
— Tunnetko itsesi aina joulupäivänä onnelliseksi, Ted?
Ted vihelsi pienen pätkän, sitten hän sanoi: — No niin, Ruth, jos totuuden sanon, niin en pidä juuri erityisesti joulusta! En ole sitä sanonut ennen kenellekään. — Ja taas vihelsi hän saman säkeen.
Ruth hämmästyi niin, ettei hän aluksi voinut kysyä syytä noin odottamattomaan mielipiteeseen. Ujosti ja ihmetellen sai hän vihdoin sanotuksi: — Oi, Ted! Etkö voisi sanoa, miksi et siitä pidä?
— Niin, näetkös, en välitä, vaikka sanonkin sinulle, mitä en kenellekään vielä ole sanonut. Tiedän, ettei ole oikein, että siitä puhun, mutta aina siitä saakka, kun isä kuoli, ei äiti ole sallinut hänelle toivotettavan "iloista joulua," — niin että se päivä on tullut meille surupäiväksi.
— Mutta, Ted, minä olen kuullut, ja uskon sen olevan totta, että mitä surun syitä ihmisillä lieneekin, on joulu-ilo niin paljon erilaisempi ja korkeampi kaikkia muita, että — pelkään, etten voi lausua oikein ajatustani, Ted; mutta minusta sinun pitäisi ymmärtää, kun olet niin paljon vanhempi minua ja tiedät niin paljon enemmän.
— Toivoisin vaan tietäväni yhtä paljon kuin sinä! — sanoi hän avosydämisesti. — Valter ja äiti luulevat, etten välitä siitä, mitä kirjoissa puhutaan, en hyvästä, enkä mistään, mutta todellisuudessa teen sen, Ruth. Ei aina, mutta hyvin usein. Toivoisin, että opettaisit minua. Kuka sinua on opettanut?
Ruth hymyili ajatellessaan, että hän muka tietäisi enemmän, kuin Ted. — Älä usko, että minä voin sinua opettaa, sanoi hän ja lisäsi hiljaa: — mutta luulen, että Jumala on opettanut minua pitämään joulusta.
Kun ei Ted sanonut mitään jatkoi hän säteilevin silmin: — "Luonnollisesti tiesin jo aivan pienenä päivän merkityksen, mutta en ajatellut sen tuloa koskaan ennen, kuten nyt, olen niin odottanut tuota kaunista hymniä: Kuule, enkel'-laulu kaikuu."
— Mutta Jumala ei opeta kaikkia, Ruth, sanoi Ted surullisesti.
— Luulen, että hän sen tekee. Hän rakastaa kaikkia, Ted, mutta he eivät aina tahdo oppia.
— Minä olen varmaan sellainen, Ruth, joka ei tahdo oppia.
— Oi, älä sano niin! — vastasi hän vakavasti; tulet varmaan tänään iloitsemaan joulusta kirkossa! Oi, niin, miten täynnä kirkko onkaan tänään! Eikö olekin? Olin unohtanut sen, niin, tänään täytyy kaikkien olla onnellisia!
— Toivoisin olevani enemmän sinun kultaisesi, Ruth.
Urkujen ensimäiset säveleet kiirehtivät heidän askeleitaan. Takaisin tullessa ei puhuttu enää siitä asiasta, mutta Ruth oli huomannut, että Ted oli kirkossa paljon vakavampi ja hiljaisempi, kuin edellisenä sunnuntaina.