KAHDEKSAS LUKU.
Retkiä.
— Rakas Ruth, haluttaisiko sinua tänään tulla ajelemaan Valterin ja minun seurassa? Aijomme vieraisille muutaman peninkulman päähän ja viivymme siellä hetkisen.
— Meneekö Edvard, lady Douglas?
— Ei, sanoi hän hymyillen, — — eikä sinun siis tarvitse pelätä. Tee, kuten tahdot.
— Kiitos! Luulen, että jään mieluummin kotiin.
— Ja minä, sanoi lady Douglas, — koetan toimittaa Edvardin johonkin pitemmälle kävelyretkelle, jotta voit olla rauhassa.
Lady Douglas poistui ennenkuin Ruth ehti selittää, että hän jäi kotiin etupäässä sentähden, että Tedkin jäi. Vaunu oli tuskin lähtenyt, kuin tuo paneteltu Ted syöksyi huoneeseen huutaen: — Hei, Ruth, mikä hauska tyttö sinä oletkaan! Tiesin sinun olevan täällä. Olen iloinen, ettet lähtenyt tuolle kymmenen peninkulman [Englannin penik. = 1,6 km] matkalle saadaksesi istua puoli tuntia tuolin syrjällä ja kuunnella äidin kertovan, kuinka hänen poikansa ovat edistyneet ja kasvaneet ja vastata kysymyksiin, kuinka monta poikaa teidän koulussa on, ja millä luokalla olet. Minä vihaan sellaista. Kerran lupasin äidin kanssa vieraisille mennessäni kirjoittaa suurilla kirjaimilla nuo tiedonannot paperille. Ja minä teinkin sen.
— Ted, kuinka voitkaan?
— Niin, näetkös, se ei onnistunut, sillä Valter huomasi sen juuri kun meidän piti astua huoneeseen — enkä minä koskaan voi unohtaa hänen kiukkuista naamaansa. Minua vieläkin naurattaa. Hän on luotu vetämään vanhoja rouvia nenästä, mutta minä en ole, ja siinä se eroitus onkin. Mutta nyt, hattu päähäsi; sinä olet hyvä tyttö, ja jollei meidän ajeluretkellämme ja meidän vierailullamme ole hauskaa, niin en tiedä, mitä huvi onkaan!
— Mitä tarkoitat, Ted? Meidän ajelullamme! Eikö äitisi ottanut vaunua?
Ted näytti hyvin salaperäiseltä, mutta hän sanoi vaan: — Pukeudu nyt ja tule katsomaan, niin saat nähdä. Ruth ei voinut vastustaa Tedin houkutusta. Muutaman minuutin kuluttua oli hän valmis ja meni uteliaana ulos. Hän hätkähti nähdessään Tedin pitelevän pienen avonaisen vaunun eteen valjastettua karkeaa ja väkevän näköistä ponia. Hän näki ne ensi kerran. — No, Ruth, hyppää vaunuun, huusi Ted.
Hän kiitti. Tallirenki kysyi: — Kuulitteko miss, että missis käski valjastaa tämän?
Mutta master Edvard sanoi: — Uskallatko vastustaa minua? Minä sanon, että äiti on luvannut minun viedä miss Leighin ajelemaan heti, kun Taffyn polvet paranevat, ja sanoithan, että ne ovat terveet.
— Hyvä, sir, sanoi renki, ei ole minun syyni, jos jotain tapahtuu — ja voitte olla varma, ettei se tänään puhdistetuksi tule. Yksi vaunu päivässä on kylliksi — lisäsi hän melkein vihaisesti.
— Ei haittaa. Ruth, joudu!
— Ehkä olisi parempi, jos jättäisimme tämän ja kävelisimme sen sijaan.
— Vai niin, Ruth, en olisi uskonut sinun ryhtyvän puolustamaan nenäkästä palvelijaa minua vastaan, sanoi hän matalalla äänellä.
— Sitä en koskaan tahtoisi tehdä, sanoi Ruth, oikaisten itseänsä, ja jos äitisi todellakin sanoi…
— Hyvä, hyppää vaunuun, Ruth, sinä olet oikea helmi! Anna minulle ohjakset William ja mene avaamaan valkea veräjä.
— Se on auki, sir.
— Sitten me menemme! Eläköön Taffy ja vapaus! Eikö ole ihanaa?
Aluksi Ruth oli vähän peloissaan, mutta kun hän näki kuinka varovasti
Ted ajoi, ja kuinka hiljainen ja säyseä Taffy oli, tyyntyi hän.
— Mutta minne me menemme, kysyi hän, kun he olivat päässeet ulos valkeasta veräjästä ja kääntyivät vasemmalle.
— Sanon sen nyt, mutta minä tahdoin hämmästyttää sinua — menemme tietäjän luo!
— Tietäjän?
— Niin — miksei? Kuulin eilen, että Sandy Lanella on mustalaisia; on hauska ennustuttaa niillä. Mutta en ole selvillä siitä, ilmaisemmeko salaisuuden kotona heti, vai vasta sitten, kun ennustus toteutuu.
— Minä luulin, etteivät mustalaisten ennustukset koskaan toteudu.
— Ehkei aina — mutta joskus. John kertoi, sanoi hän salaperäisesti kuiskaten — että kaikki mitä hänelle monta vuotta sitten ennustettiin, on toteutunut.
— Toteutuiko? Mutta sitä saa ehkä odottaa kuolemaansa saakka. Mutta eivätkö ne sano, kuinka kauan elää?
— En ajatellut odottamista. Noo, siinä tapauksessa ehkä kerromme; mutta saadaanhan kuulla ensin, mitä ennustavatkin.
— Toivoisin, ettet ollenkaan antaisi ennustaa, Ted. En siitä oikein pidä.
— Viis siitä! — Eikö tämä ole Sandy Lanen tie? Olen vaan kerran ollut täällä, ja olen sen unohtanut.
— En tiedä varmaan, se näyttää hirveästi kapealta. Eikö olisi paras valita joku muu tie? Tässä ei pääse ohi, jos joku tulee vastaan.
— Etkö luule minun näkevän aitojen yli, eikä täällä kulje muita, kun joku kärryillä.
— Mutta minä olen aivan varma, ettemme pääsisi kärryjenkään ohi.
— Ehkei juuri tässä, mutta veräjien kohdalla on leveämpää — ja niiden täytyy antaa tietä vaunuille.
Ruth katsoi parhaaksi olla vaiti.
— Ehkä ne ovat menneet tiehensä, nehän muuttavat usein paikkaa, kuten tiedät.
— Niin kyllä, mutta eilen ne vielä olivat, — ne ovat varmaankin etäämmällä.
Mutta mustalaisia ei näkynyt.
— Sanoitko, että he olivat täällä eilen, Ted? Siinä tapauksessa näkisimme heidän tuliensa jätteitä.
— No, en minä nyt ole ihan varma. Niin minä kuulin Johnin sanoneen, mutta lienen erehtynyt. Jatkakaamme matkaa.
— Eikö se ollut sadepisara, sanoi Ruth samassa. — Varmaan — taas!
— Se oli harmillista! Todellakin tulee sade. Meidän täytyy kääntyä takaisin, Ruth.
— Leveämmällä paikalla; tässä on liian ahdasta.
— Katsotaan onko tässä liian kapeaa.
— Ei, tässä ei voi kääntää, Ted! Aja vähän tuonnemmaksi, siellä on veräjä.
— Minä sanon, että tässä on aivan tarpeeksi tilaa, kuinka voit olla niin itsepäinen. Eteenpäin, Taffy!
— Varo! Me joudumme ojaan.
Raus! Raus!
— Mitä tämä on, Ted?
Raus!
— Kuule! Vaunu on varmaan rikki.
— Ei hätää! Pääsimmehän ympäri. — Enkö sanonut, että tässä on tilaa kylliksi?
— Toivoisin, että tarkastaisit, miten vaunun kävi.
— Noh, pidä ohjaksista. — Hän hyppäsi alas ja kurkisti hiukan vaunujen alle sanoen:
— En näe mitään olevan rikki. Kaikki on kuten pitääkin. Harmillista! Nyt sade lakkasi, olisi sopinut mennä katsomaan mustalaisia. Kerrassaan kiusallista!
— Eikö mitä! — sanoi Ruth, joka pelkäsi toista vaarallista käännöstä.
— Luulen, ettemme olisi heitä nähneet, ja on jo aika mennä kotiin.
— Mahtoiko vaunu todellakin vikaantua, Ruth? sanoi hän epäilevästi, — Ajetaan hiljaa, ehkä siellä on joku tärkeä osa rikki. Mutta älä sano mitään äidille ja Valterille siitä.
— Mutta ehkä, Ted; se voi olla vaarallinen käyttää. Eikö olisi paras tarkastaa sitä?
— Noh, sano sitten, jos haluttaa, en tiennyt, että pidät juoruilemisesta, sanoi hän ärtyneesti. — Voi, kerro kaikin mokomin, että minä rikoin vaunun, jos se sinua huvittaa!
— Minä en koskaan juoruile, vastasi Ruth tulipunaisena.
— Vai niin — sangen hyvä! Nähdäänhän!
— Sinä olet hyvin ilkeä poika, enkä minä lähde koskaan sinua kanssasi enää, sanoi Ruth kovemmalla äänellä, mutta hillitsi samassa itsensä. Loppumatkalla vastaili hän hyvin lyhyesti Tedin huomautuksiin.
Heidän kotiin päästyään tulivat pian toisetkin, mutta Ruthin ja
Edvardin toimista ei puhuttu mitään.
Kun Ruth iltasella vierashuoneessa luki erästä satukirjaa, ja Ted oli jossain ulkona, kuuli hän Valterin sanovan: — Toivon, että huomenna on kaunis ilma, äiti. Tahtoisin viedä Sinut Sedburyyn ponivaunuilla.
— Luulin, ettei Taffya voisi käyttää.
— Kyllä, William sanoi eilen, että sen polvet ovat aivan terveet, ja minun tekisi mieleni näyttää sinulle, kuinka paljon olen edistynyt ajamisen taidossa.
— No niin, poikani, jos tahdot, ja jos ei ilma ole liian kylmä minulle.
Ruthin oli paha olla. Mutta luonnollisesti hän ei voinut sanoa mitään Tedin salaviittausten tähden. Hän ei kuitenkaan voinut lukea, ajatukset työskentelivät.
— Olen iloinen, ettei täällä ole niinkään vaikea olla hyvä, kuin luulin! Luulen, etten ole tehnyt vielä mitään sopimatointa. Mutta Ted en tahtoisi olla. Minun mielestäni hänen olisi pitänyt kertoa se, mutta sehän on hänen asiansa, eikä minun. Olisin kertonut sen, koska he aikovat huomenna sillä matkustaa, jos hän ei olisi ollut niin paha, mutta nyt hän luulisi, että tahdon kielitellä, ja sitä en tee! Mutta olen iloinen, ettei se ole minun asiani! — Ja hän luki kirjaansa edelleen.
Oi Ruth! Älä sekoita ylpeyttä ja rehellisyyttä toisiinsa. — Saat ehkä katua liian myöhään.
Kun Ted tuli sisään, ruvettiin keskustelemaan kemuista, jotka lady Douglas aikoi panna toimeen muutamille koululapsille. Valter oli kuullut eräästä huvittelutavasta, jota sanottiin "postikonttooriksi", ja hän sanoi, että oli eräitä siihen kuuluvia tarpeita mentävä hakemaan Sedburystä. Ruth oli pahoillaan, etteivät he sanoneet Tedille menevänsä ponivaunulla.
Seuraavana iltapäivänä pyysi Ted Ruthia mukanaan Sedburyyn hakemaan Valterille postikonttooriin tarvittavia esineitä, Ruth suostui mielellään, sillä ilma oli erittäin kaunis.
Heidän lähtiessään sanoi lady Douglas: — Tapaatte siellä ehkä Valterin ja minunkin, mutta älkää meistä välittäkö, tulkaa takaisin, milloin tahdotte.
— En tiennyt, että äiti tulisi sinne tänään, sanoi Ted heidän kävellessään, — mutta eihän se muuta asiaa. Olen varma, että kävelet mieluummin, kuin istut umpinaisessa vaunussa, minä ainakin teen sen.
Ruth oli vaiti ja Ted alkoi innokkaasti kertoa, mitä he tuolta pikkukaupungista ostaisivat, eikä hän ollenkaan huomannut, että Ruthin ajatukset harhailivat muualla.
Kun he tulivat sille paikalle, missä jalkapolku yhdistyi maantiehen, seisahtuivat he kuunnellen.
— Joku tulee mäkeä ales hirveätä vauhtia, huudahti Ted.
Ruth kalpeni.
— Kuule! — sanoi Ted, — se tulee yhä nopeammin! Etkö kuule huutoa? Pian se tulee näkyviin. Tällä puolella olet turvassa, Ruth, mutta minä menen portaan yli, ehkä voin pysähdyttää sen.
— Oi, älä mene! Hyvä Ted, älä mene! Mitä sinä voit? Oi, sinä voit menettää henkesi.
Ted aikoi astua ojan yli vievälle portaalle, mutta se oli myöhäistä. Jotain kiiti ohi, mitähän se oli? Ted syöksyi mielettömänä portaan yli ja mäkeä alas huutaen: — äiti! äiti! Valter!
Ruth peitti kasvonsa käsillään. Mutta kuule! Äkkiä lakkaa rätinä. Oi, pysähtyikö se? Ruth juoksi portaalle. Pysähdys kesti vaan silmänräpäyksen — eteenpäin riennetään taas, mutta hitaammin, mikähän siihen lie syynä? Hän näkee vaunun heiluvan puolelta toiselle ja hidastuttavan ponin kulkua, hän näkee, että pyörä on rikki, mutta huomatessaan, että se on tyhjä, pöyristyttää häntä, eikä hän voi paikalta liikahtaa. Vaunu pirstautuu askel askeleelta, mutta missä ovat he? Silmät etsivät koneellisesti jotain. Tuossa on tumma pilkku tiellä, se on pyörä. Mutta mikä tuo on? Kuka se on? Ted rientää, kuin lentäen eteenpäin, ja hän kuulee hänen huutonsa. Mutta tuo liikkumaton, musta kasa! Hän hyppää tielle ja rientää, — ei huutaen — hänen säikähdyksensä on liian suuri. Eikö hän nyt sitä saavutakaan? Tuossa näkyy se. Vihdoinkin on hän jo lähellä. Äkkiä huomaa hän, että Edvard ja lady Douglas siinä ovat kumartuneena Valterin yli. Hän se siis oli — onko hän kuollut? Kasvot ovat hyvin kalpeat, silmät kiinni eikä hän liikahda.
— Juokse, Ruth, tuonne tupaan hankkimaan vettä ja apua!
Edvard hänet lähetti. Lady Douglas istui maassa ja piteli haavoittunutta päätä sylissään. Säikähdys oli huumannut hänet, hän ei tuntenut kipua, vaikka kasvot olivat täynnä verinaarmuja. Ruth koetti juosta, mutta jalat tuntuivat liikkuvan kuin unessa, ja tupa oli niin kaukana. Mutta apua tuli — kaksi miestä ja vaimo tulivat juosten. He olivat kuulleet huudon. — Kuka se on? — kysyivät he nähdessään Ruthin. — Mitä on tapahtunut? Onko joku vahingoittunut?
— Sir Valter Douglas — hän on kuollut — ei maksa vaivaa — mutta, oi, tuokaa vettä!
— Menkää te, sanoi vaimo toisille, — ja tuokaa nuori herra meille, minä hankin vettä ja lähetän Sallyn hakemaan lääkäriä. Tulkaa kanssani, rakas lapsi, sanoi hän Ruthille, ette voi itse käydä, tarttukaa käsivarteeni.
— Ei, minun täytyy mennä hänen luokseen! Ette tiedä, se oli minun syyni, ja hän on kuollut, tiedän, että hän on kuollut! Oi, hakekaa pian vettä ja antakaa minun viedä sitä hänelle! — Jospa hän vaan avaisi silmänsä!
— Lapsi-raukka! Minun täytyy kantaa teitä. Kas niin, älkää nyt olko niin hädissänne, rakkaani! Hän kyllä siitä virkoaa, hän on varmaan vaan pyörtynyt.
Ystävällinen vaimo kantoi Ruthin huoneeseen. Hän jaksoi tuskin seisoa, mutta hän huusi: — Minun täytyy viedä vettä! Minun täytyy — minun täytyy! Ted sanoi!
— Kyllä, kyllä ystäväiseni, odottakaa yksi minuutti, että noudan sitä.
Hän jäi yksin eikä vaimo tullut takaisin. Hän kuuli hänen menevän oven ohi, mutta hän oli liian heikko voidakseen lähteä hänen jälkeensä. Hän ainoastaan istui ja odotti. Hetken kuluttua kuuli hän useiden tulijain askelia. Hän ei voinut mennä heitä vastaan, vaan hiipi erääseen nurkkaan, josta hän voi nähdä heidät ja istuutui lattialle. Hän kuuli nyyhkimistä. Oi, jospa se olisi ollut Valter! Mutta ei, hän makasi kahden miehen käsivarsilla yhtä kalpeana kuin siellä maantiellä. Hänen äitinsä itki. Ruth peitti kasvonsa käsillään, mutta hän tiesi kaikki mitä tapahtui. Hän tiesi, että he kantoivat hänet yläkertaan ja nostivat sänkyyn, hän kuuli raskaat askeleet, miesten poistuessa, mutta hän ei liikahtanut. Lyhyt talvipäivä oli loppumaisillaan, mutta yhä istui hän siellä hämärässä yksin. Kaikki olivat siellä ylhäällä — lady Douglas, Edvard ja vaimo — hän kuuli heidän siellä liikkuvan väliin.
Yht'äkkiä kuuli hän Edvardin tulevan alas ja hän ryntäsi ylös ensi kerran.
— Elääkö hän? — kysyi hän arasti? Onko hän parempi? Oi, sano!
— Kyllä, hän elää, mutta hän ei ole avannut silmiään. Voi, milloin lääkäri tullee?
Ruth tunsi tuskin tuota syvää, pidätettyä ääntä. — En tiennyt sinun olevan täällä, lisäsi Ted, — tulin hakemaan sinua, Ruth. Hetken perästä sanoi hän:
— Tiesitkö, että he aikoivat ajaa tässä vaunussa?
Hän myönsi tuskin kuuluvasti.
— Oi, Ruth, miksi et sanonut, että se oli rikki?
— Sinähän kielsit, Ted.
— Kielsinkö? Niin, nyt muistan — se oli siis minun syyni! — Ja hän peitti käsillään kasvonsa.
Kavioiden kopse havahdutti heidät, ja Ted huudahti: — Voi, lääkäri tulee vihdoinkin — Jumalan kiitos!
Lääkäri tuli huoneeseen ja Ted saattoi hänet sanaakaan lausumatta yläkertaan. Ruth jäi taas yksin. Hän ei voinut vielä oikein ajatella — ei ollut vielä varma, oliko syy hänen vai Tedin. Mutta hän rukoili vakavasti Valterin puolesta. Ja sitten tuli kyynelten vuoro. Samassa tuli lääkäri alas. Hän hypähti seisaalleen.
— Voi, paraneeko Valter? Sanokaa, olkaa hyvä!
— Toivotaan, sanoi hän, — hän on virvonnut tainnoksesta, mutta hänen täytyy jäädä tänne yöksi ja ehkä huomiseksi. Sinun täytyy mennä kotiin, lapsi — lisäsi hän, pannen kätensä hänen olalleen, — lähetän vaunun, ja sinun täytyy palata Beachfieldiin.
— Ei, antakaa minun olla täällä! Istun täällä hiljaa, jos vaan saan.
— Ei, ei, tyttäreni, voisit tulla sairaaksi, eikä se sovi — hän katsoi Ruthin silmiin.
— Koetan olla kiltti, jos minun täytyy mennä, sanoi hän.
— Sinä olet hyvä lapsi! Aamulla aikaisin voit tulla ja ottaa mukaasi mitä Valter tarvitsee. Olen varma, että hän on mielissään tietäissään tuollaisen pienen vartijan olevan läheisyydessään.
Ruth oli vaiti.
— Ted jää tänne, jatkoi tohtori, hän on tarpeellinen, sillä lady
Douglas ei jaksa paljoa.
— Eihän hän ole haavoittunut, vai?
— Ei paljon toivoakseni, mutta töyttäys oli hyvin ankara. Luulen hänen pudonneen pensastoon, mutta sir Valter-raukka lienee pudonnut pää edellä kovaan tiehen.
Ruthia pöyristytti.
— Kas niin, kas niin! Älkäämme puhuko siitä, huomenna on hän jo parempi ja ylihuomenna voi hän jo kiittää sinua ja toisia. Tohtori ratsasti pois, Beachfieldiin päin.
Vaunua odotellessaan Ruth mietiskeli tuota hirveätä tapausta. Hän huomasi, että hänen ylpeytensä oli ollut kaiken syynä. Silloin hän kiitti Jumalaa, ettei Valter ollut kuollut hänen rikoksensa, hänen suuren rikoksensa tähden. Ja muistaessaan sen anteeksiantamuksen ja rakkauden, joka ei koskaan lopu, sanoi hän sydämensä syvyydestä: — Oi, Jumala! Anna suuri syntini anteeksi ja tee minut nöyräksi Jesuksen tähden.
Ennenkuin hän lähti kotiin, tarjosi ystävällinen vaimo hänelle teetä ja koetti lohduttaa tyttöraukkaa. Mutta kauhunsekainen ilme oli jo kasvoilta kadonnut ja taivainen rauha antoi hänelle levollisen unen noissa tyhjissä huoneissa. Hän tiesi että Jesus vielä rakasti häntä, ja tämänkin surullisen tapauksen kautta tahtoi tehdä häntä nöyremmäksi ja valppaammaksi itsensä suhteen.