YHDEKSÄS LUKU.
Tunnustus.
Lähes viikko kului, ennenkuin Valter voi palata kotiin. Tänä surullisena aikana täytyi Ruthin olla paljon yksin. Hänellä ei ollut tilaa tuvassa, sillä sen omistajienkin täytyi olla naapurissa. Lady Douglas ajatteli lähettää hänet miss Longin luo, mutta Ruth pyysi niin hartaasti saada tehdä, mitä tarvittiin ja juosta asioilla Beachfieldissä, että se aije raukesi. Ted kävi joka päivä kotona, mutta Valter ei voinut olla kauan ilman häntä. Onnettomuuden jälestä oli Ted jättänyt kaikki elkeensä, ja koetti hoitaa sairasta sekä säästää äitinsä vaivoja niin, että oli vaikea tuntea häntä entiseksi räyhääväksi ja ajattelemattomaksi Tediksi.
Tällä ajalla kirjoitti Ruth miss Longille pitkän kirjeen kertoen hänelle niin hyvin, kuin hän osasi koko tapauksen ja ilmaisten syyllisen, ja kysyi, oliko hänen tunnustettava syyllisyytensä lady Douglaalle ja Valterille. Pian sai hän hyvin ystävällisen vastauksen, jonka tuloksena oli pitkä keskustelu Tedin kanssa, kun tämä tuli Ruthille ilmoittamaan, että Valter oli paljon parempi ja saisi muuttaa kotiin seuraavana päivänä, sekä että Ruth saisi mennä hetkiseksi hänen luokseen.
— Mutta älä puhu sanaakaan hänelle siitä päivästä, Ruth, lisäsi hän, se voisi vahingoittaa häntä.
— Toivoisin, että kertoisit sen äidillesi, Ted, vastasi hän, että rikoimme vaunun, tarkoitan.
— Ei hyödytä nyt, Ruth; luulen, ettemme tee sitä toistamiseen.
— Ei, mutta minusta se olisi oikein, ja olen varma, että sinunkin olisi hauskempi jälkeenpäin. Tiedän, että tahdot sen mieluummin sanoa itse, muussa tapauksessa olisin minä tarjoutunut.
— Niin, luonnollisesti se oli minun syyni.
— Vaunun rikkoutuminen oli sinun syysi, mutta se oli pieni asia verrattuna siihen, etten edes sinulle sanonut, että he aikoivat lähteä sillä ajelemaan. Onnettomuus oli kokonaan minun syyni, Ted. Älä koetakaan saada minua ajattelemaan muuta.
— Minä en voi käsittää oikein, miksi et sanonut sitä, Ruth.
— Oi, Ted, en voi ajatella, kuinka paha silloin olin. — Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä. — En tahtonut puhua, kun sanoit minun haluavan kielitellä — se oli ylpeyttä kaikki.
— Hyvä, sanoi hän ystävällisesti, nyt huomaan oman syyllisyyteni selvästi. Oi, Ruth, ajattele, että Valter olisi kuollut!
— Se olisi todella ollut kauhea rangaistus! Kuinka Jumala on hyvä,
Ted! Nyt sen huomaan selvemmin, kuin koskaan ennen.
Ted ei heti vastannut. Sitten hän sanoi äkkiä:
— Eikö olisi paras kiitollisuuden osoitus hänelle, jos koettaisi tulla paremmaksi? Minä koetan olla kiusoittelematta Valteria tyhmällä huolimattomuudellani. Jospa tietäisit, kuinka kärsivällinen ja lempeä hän on nyt sairaana. Luulen, että koetan hänen tähtensä tulla gentlemanniksi, kuten hän sanoo, — ja tuo tavatoin ajatus pani Tedin hymyilemään.
He lähtivät yhdessä Valterin luo. Ruthia värisytti heidän astuessaan kapeita portaita. Olisivatko hänen kasvonsa yhtä kalpeat, kuin viimeksi nähdessä? Huone oli jotenkin pimeä. Hän istui sängyssä, Ruthin mielestä melkein yhtä kalpeana, mutta hänen silmänsä olivat nyt auki, ja hymyillen ojensi hän kättänsä ja sanoi väsyneellä äänellä:
— Mitä ajatteletkaan minusta, Ruth, kun pilaan sinun vierailusi tällä tavalla?
Ruth-raukka! Mitä hän osasi vastata! Hän toivoi saada tunnustaa hänelle kaikki ja pyytää anteeksi, mutta hän muisti Tedin varoituksen. Ja tuskin voi huomata hänen sisällistä taisteluaan, kun hän hätäisesti sanoi: — Olen iloinen, että paranet.
— Huomenna tulemme kotiin jos Jumala suo, sanoi lady Douglas. —
Laitathan kaikki kuntoon meitä varten, hyvä Ruth?
Ruth ei vastannut, eikä huomannut, kuinka kalpealta ja surkastuneelta lady Douglas näytti, sillä hänellä oli täysi työ pidättää itkuaan. Ja hän oli oikein iloinen, kun Edvard taas saattoi hänet alas, sillä tuo heikko ääni, kalpeat kasvot ja huoneessa oleva puoli hämärä vaivasivat häntä.
Seuraavana päivänä muutettiin onnellisesti Beachfieldiin, ja Ruth oli seuraavan viikon melkein aina Valterin huoneessa lukien ääneensä ja huvittaen häntä parhaan kykynsä mukaan.
Eräänä iltana, kun he kaikki olivat kokoontuneet sinne, ja toiset luulivat hänen nukahtaneen, sanoi hän yht'äkkiä:
— En voi käsittää, kuinka se pyörä meni rikki, äiti, Taffy ei sitä kumminkaan mihinkään loukannut.
Ruth ei voinut enää pidättää itseään. Hän heittäytyi polvilleen sängyn viereen ja huudahti: — Oi, Valter, oi lady Douglas! Voitteko antaa minulle anteeksi? Se oli minun syyni!
— Mitä nyt, Ted? Mitä tämä merkitsee? — sanoi lady Douglas. Eilen sanoit, että olit rikkonut vaunun ja kieltänyt Ruthin kertomasta sitä. Mitä hän nyt tarkoittaa?
— Ei, ei, sanoi Ruth, — hän ei tiennyt, että aioitte mennä ajelemaan, mutta minä tiesin. Se oli aivan minun syyni, ja minä olen toivonut saavani pyytää sinulta anteeksi, mutta ethän sinä voi, Valter — ei, olen varma, ettet voi!
Mutta Valter kohotti hänen päätänsä ja suuteli häntä otsalle.
Pian kerrottiin tarkoin koko tapaus. Lady Douglas oli liian kiitollinen poikansa parantamisesta voidakseen olla vihainen rikollisille. Vihdoin Ted kysyi:
— Mikä pelästytti Taffyn?
— Se kulki aluksi hyvin, sanoi Valter, ja luulen, että minussa lopultakin on suurin syy. Me tulimme erään mustalaisleirin ohi — — —
— Lyönpä vetoa, että ne olivat juuri samat, joita me etsimme Sandy
Lanessa, keskeytti Ted.
— No, niin, tiedät, että Taffy vihaa kaikkea, mitä se ei ole ennen nähnyt eikä ymmärrä. Se rupesi arastelemaan, ja jos minä olisin taluttanut sitä tyynesti, olisi kaikki käynyt hyvin, mutta minun piti välttämättömästi näyttää äidille, kuinka hyvin minä osaan ohjata sitä, ja niin minä sitä pakotin ruoskalla. Mutta säikähdys ja piiska saivat sen alkuun. Olimme juuri mäen harjalla, ja — lopun tiedät. Mutta mihin Taffy on joutunut, äiti?
— Taffylla ei ole mitään hätää, sanoi Ted, — se pysähtyi pian. Se ei ole mikään pahaluontoinen, sen vaikutti varmaan pelästys. Vaunu, eli ainakin suurin osa siitä, jäi pieninä paloina maantielle, kuten voit arvatakin.
— Miten olet menetellyt koululasten suhteen, kysyi Valter pienen vaitiolon perästä.
— Olen lykännyt juhlan tuonnemmaksi.
— Mutta sehän tulee ennen Ruthin lähtöä, eikö niin, äiti?
— Jos niin tahdot, mutta meidän täytyy sitä viivyttää niin paljon, kuin voimme sinun tähtesi.
— Älkää minua ajatelko. Jos en jaksa olla joukossa, niin voinhan sen aikaa oleskella yksin yläkerrassa. Pidetään se ennen, kuin Ruth matkustaa, jos ei äiti vastusta.
— Odottaako miss Long sinua koulun avauspäivänä, Ruth?
— Lupasin tulla siksi. Siihen on viikko ensi keskiviikosta.
— Silloin määräät ehkä tiistain, äiti, minulla on siihen hyvää aikaa vahvistua.
Niin päätettiin. Ja viikko kului kaikenmoisessa puuhassa niin nopeasti, että Ruth oikein ihmetteli.
Hänestä oli kovin hauskaa tavata miss Longia, Alicea ja Lizzietä, mutta ikävä oli jättää Edvard ja Valter. Hän ei tiennyt oikein, kuka häntä nyt enimmän miellytti. Alice oli kirjoittanut hänelle ja kertonut, että Pollyn kirjarahat olivat kerätyt, ja että hän Debyn kanssa oli vienyt Johanneksen evankeliumin, jonka miss Long oli Pollyn toivomuksesta ostanut hänelle. Polly oli ollut kovin iloinen lahjasta. Hän lisäsi, että miss Long epäili Pollyn isän elävän entistä pahemmin, mutta mitä hän oli tehnyt, sitä ei Alice tiennyt. Kaikkia näitä Ruth ajatteli tiistaiaamuna pukeutuessaan.
Koko päivä käytettiin juhlan valmistuspuuhiin. Valter oli mukana antamassa määräyksiään Ruthille ja veljelleen. Lady Douglas toimitti joka talvi juhlan koululapsille. Edellisenä talvena oli suuri joulukuusi tuottanut suurimman hauskuuden, tällä kertaa vaihdettiin se postikonttooriin, jonka Valter tahtoi itse järjestää.
Neljän tienoissa menivät pienet ystävämme palvelusväen huoneeseen tarkastamaan, oliko kaikki kunnossa vieraita varten. He laskivat kolmella kapealla, valkoisella liinalla päällystetyllä pöydällä olevat astiat, riittivätkö ne noille neljällekymmenelle kutsutulle. Tuntui uskomattomalta, että neljäkymmentä lasta voisi tehdä lopun noista voileipä- ja kaakkuvuorista, sekä höyryävien teekattiloiden sisällyksistä. Ted ja Ruth saivat kahden jäädä ottamaan vieraita vastaan. Pian kuulivat he kaukaa hiljaista hyminää, joka vähitellen selveni niin, että siinä voi eroittaa erään tunnetun koululaulun sanat. Muutaman minuutin kuluttaa marssi tuo pieni seurue tyyneesti ja hyvässä järjestyksessä opettajattarensa seurassa huoneeseen. Ne olivat enimmäkseen tyttöjä, joukossa joku aivan pieni poika, eikä Ruth ollut mielestään koskaan nähnyt niin puhtaita talonpoikaislapsia. Neljännestunnin kuluttua olivat kaikki ahkerassa toimessa tehden kukin parastaan pienentääkseen noita syötävistä aineista muodostettuja pyramiideja ja tyhjentäen suuria teekattiloita. Ted riensi kertomaan Valterille olevansa varma, että niillä oli hauskaa, sillä ne nauroivat kaikelle, mitä hän sanoi, olipa se sitten naurettavaa tahi ei. Lapset eivät tarvitse paljoakaan ennenkuin heillä on kylliksi naurun aihetta, mutta tällä kertaa oli Tedillä loppumaton varasto sukkeluuksia. Ja vaikka ne eivät olleet niin suuriarvoisia, että niitä tässä kannattaisi kertoa, voimme sanoa, että — jos otamme huomioon ystävämme iän — ne siihen katsoen olivat kyllä täys ikäisten keksimien arvoisia.
Hän tahtoi, että Valter olisi ottanut osaa heidän huviinsa, ja sentähden tuli hän hänen luokseen veitikkamainen ilme kasvoillaan.