KYMMENES LUKU.
Postikonttoori.
Valter! — huudahti Ted, sinun pitäisi nähdä tahi oikeastaan kuulla Phoebe Smithiä. Minun täytyi tulla pois saadakseni oikein nauraa. Hän on kummallinen, pieni olento. — Ted nauroi vielä muistellessaan häntä, ja hänen iloisuutensa tarttui Valteriinkin. Tedin sanojen mukaan oli hän omituinen siten, että hän luuli aina pitävänsä niiata ja soinnuttomalla äänellään sanoa: "jos suvaitsette, sir," ja että hän tunsi vaan yhden laatusanan, jota hän vuoroon käytti laatu-, vuoroon määrä-sanana, se oli "hirveästi". Jos kysyn, sanoi Ted, — tahtooko hän enemmän kaakkua, niksauttaa hän ja sanoo: "jos suvaitsette, sir," jos hän tahtoo enemmän teetä, samoin, ja tämän on hän uudistanut jo lukemattomia kertoja. Hän on nähtävästi oikea sutkapää, sillä niin pian kuin minä sanon hänelle jotain, lakkaavat toiset syömästä ja kuuntelevat. Mutta hänen vakava naamansa ja silmissä oleva veitikkamainen katse se naurattaa.
— Sinun täytyy vähitellen tehdä meidät tuttaviksi. Mutta miksi et koeta toisten ominaisuuksia saada selville.
— Hän huvittaa minua enimmän. Hän on kummallinen pieni kapine, ja yhtä ruma, kuin omituinen. Kun kysyin, mitä hän piti teestä, pani hän pois kupin, nousi seisomaan, niiasi ja sanoi: "Se on hirveän kuumaa, jos suvaitsette sir." — "Pitäisitkö enemmän kylmästä vedestä?" — kysyin. Hän koetti sanoa "ei", mutta tulikin: "jos suvaitsette, sir." Ja kun kaasin hänelle vettä ja kysyin, oliko se hyvää, sanoi hän: "se on hirveän kylmää, jos suvaitsette, sir." — "Ottaisitko mieluummin haaleaa?" — Sama vastaus, ja minä toin sitä hänelle.
— Ted, sinun ei olisi pitänyt, sitä hän ei voinut tarkoittaa.
— En tiedä, tarkoittiko hän, vai ei, mutta hän sai sitä — mutta nyt on minun mentävä katsomaan, miten ne siellä voivat.
— Mitä Ruth tekee?
— Hän koettaa parastaan omalla, hiljaisella tavallaan. Luulenpa, että hän on valinnut kaikki ujoimmat joukosta, siellä on eräs pieni, hauska olento, jolla on pitkät, valkoiset kiharat… mutta minun täytyy nyt mennä, saat pian nähdä ne kaikki.
— No, niin, neuvoisin sinua seuraamaan Ruthin esimerkkiä ja antamaan miss Phoeben hoitaa itsensä, hän ei ole ujo.
— Ei, mutta hän on mitä hauskin pikku tyttö. — Ja Ted poistui.
Hetken perästä kutsuttiin koko seurue vierashuoneeseen. He tulivat sinne katsellen pelästyneinä ympärilleen ja miettien, mitä heille siellä tehtäisiin. Kaikista peloittavimmalta näytti huoneen yhdessä nurkassa oleva pieni, valkoinen teltti. — Mikä tuo on? Missä on sir Valter? Luulin, että tulimme katsomaan häntä. — Tällaisia kuiskauksia kuului joukosta. Silloin Ted huusi miehekkäällä äänellä: — Lapset, tämä on postikonttoori, ja mikä hauskinta — se on paras postikonttoori, minkä koskaan olette nähneet, sillä jokainen saa sieltä juuri sellaisen kirjeen, kuin tarvitsee. Hän lisäsi matalammalla äänellä: — Phoebe Smith, se on hirveän hyvä postikonttoori, toivon, että saat hirveän hyvän kirjeen. — Sanotaan Phoeben punastuneen ja mumisseen: — Jos suvaitsette, sir. — Kuka nyt tahtoo, — lisäsi Ted, — mennä ensiksi hakemaan kirjettä?
Hänen ja Ruthin ihmeeksi tarjoutui se pieni, pitkäkiharainen tyttö, hän, joka oli niin ujo, ensiksi menemään. Hän astui rohkeasti telttiin ja soitti pientä kelloa, mutta juoksi samassa takaisin huutaen: — Oi, musta mies, musta mies! Kauhu valtasi pienokaiset, mutta eräs aikoi tuumia, että se oli varmaan naamioittu, ja eräs toinen tarjoutui koettamaan. Hän soitti kelloa, eikä pelästynyt tuota punaiseen päähineeseen ja vihreään takkiin puettua mustaa miestä. — Mitä tahdot? kysyi karkea ääni. Vähän pelon alaisesti ilmoitettiin haluttavan kirjettä. Nimi ilmoitettiin, ja pian palasi hän suuren kirjeen onnellisena omistajana. Se sisälsi kauniin neuloma-askin kaikenmoisine tarpeineen ja kirjeen. Se oli todellakin ihmeellinen postikonttoori, sillä tällä tyttösellä oli tapana tulla kouluun yllään repeytynyt esiliina ja päässään nauhaton myssy; ja kirjeessä selitettiin, että "yksi oikealla ajalla tehty neulanpisto säästää kymmenen." Mutta ennenkuin tämä kirje oli luettu, palasi yksi toisensa perästä loistavin silmin teltiltä, jokaisella mukanaan liian suuri paketti sisältääkseen vaan kirjeen. Siinä sitä oli paperin rapinaa ja ihastushuutoja! Vihdoin uskalsi se valkokiharainen kerran "mustan miehen" luo, eikä hän yritystään katunut, sillä kun kirje avattiin, sisälsi se pienen "Kristuksen ihmetyöt"-nimisen kirjan. Sen joka sivulla oli kaunis taulu, joista yksi esitti pientä, makaavaa tyttöä, minkä vieressä seisoi henkilö, jonka hän ymmärsi tarkoittavan Vapahtajaa, koska hänen päänsä ympärillä oli valokehä, ja koska hän niin lempeästi ja rakkaasti katsoi tyttöä pitäen häntä kädestä. Hänen tyytyväisyyttänsä lisäsi se, että kirjeessä puhuttiin juuri tuosta taulusta. Kun hän ei saanut kaikesta oikein selkoa, kysyi lady Douglas, tahtoiko hän, että se hänelle luettaisiin, ja siinä hän huomasi, että Valter oli joku päivä sitten näyttänyt hänelle tämän ilmoittaen sen laatineensa juuri tätä tilaisuutta varten. Sanat kuuluvat:
Kuin kuihtunut toivo on tyttönen,
Niin kylmä, kaamean hiljainen,
Mut Jesus hänt kätehen tarttuen
Nyt lausuvi: "nous ylös, tyttönen."
On kylmä, kuollut mun sydämein,
Vaik lapsesi saan olla, Jesuksein.
Sä lämmitä kolkko syömeni mun,
Mä tahdon elää lapsena sun.
— Noh, Phoebe, sanoi Ted mennen hänen luokseen, mitä sinulla sitten on?
— Jos suvaitsette, sir, luulen, että se on elävä. Se on hirveän — tarkoitan hyvin ruma, jos suvaitsette, sir.
Hän nauroi. — Miksi et käyttänyt mielisanaasi, Phoebe?
— Jos suvaitsette, sir, se on kauhean… se on hyvin pitkä kirje. Hän ojensi lahjan ja kirjeen hänelle. Edellinen — hirveän suuri hämähäkki, joka jousen avulla ponnahti laatikosta ulos — ei häntä miellyttänyt, mutta kirje, se hämmästytti häntä. Ted tuskin uskoi silmiään nähdessään kolme sivullista "neuvoja hirveälle lapselle." Siinä oli selitetty syy, miksi hän ensi kerran eläissään sai nähdä jotain todella hirveää, ja neuvo, että hän vastaisuudessa käyttäisi sitä sanaa ainoastaan tästä hirveästä puhuessaan.
Tedin aluksi hämmästynyt katse muuttui hymyksi ja hän sanoi itsekseen:
— Kas, niin, Valterhan onkin sukkelampi mies, kuin olin luullutkaan.
Luettavia kirjeitä ja ihailtavia lahjoja riitti aivan ylenmäärin. Eräs pieni poika sai lasisoittimen ja neuvon, että hän vastaisi yhtä lempeästi, kuin sekin. Eräs pieni tyttö sai nuken ja seuraavat rivit:
Hollannin lapsi tekee ja laittaa,
Englannin lapsi rikkoo ja taittaa.
Mutta meillä ei ole aikaa tehdä selkoa joka esineestä. Siinä oli kirjoja, palloja, hyrriä, neulakoteloita, kynänteriä ja kaikellaisia tavaroita, mutta vaan yksi hämähäkki! Kun kirjeet olivat luetut ja lahjat tarkastetut, siirryttiin jälleen teehuoneeseen leikkimään "sokkoa", "kätken kiveä" ja viimeksi "Isoa Muftia," missä leikissä Ted erityisesti kunnosti itseänsä. Lausuttaessa sanat "näin tekee Iso Mufti" he hyppäsivät, loikkasivat, pyörivät ympäri, konttasivat, löivät käsiään, nipistelivät nenäänsä, huusivat, kirkuivat ja nauroivat. Viimeisestä täytyi antaa pantti. Kun nämä olivat lunastetut, seurasi uudistettu laitos ruokia ja juomia — eikä se ollut leikkiä, vaan täyttä ja selvää totta.
Vasta maata mennessään oli Ruthilla aikaa ajatella. Koko illan oli hän tuntenut sisäistä iloa Valterin parantumisesta, mutta nyt hän sen sanoiksi puki.
Lupa-aika oli kulunut nopeasti ja — lukuunottamatta tätä tuskallista viikkoa — sangen onnellisesti, ja hänestä tuntui hauskalta saada tavata miss Longia, Alicea ja niitä muita. Hän huokasi tahtomattaan ajatellessaan, ettei saa nähdä Duncania, ja rukoillen Jumalaa suojelemaan häntä, nukahti hän.