KAHDESKYMMENES LUKU.
Viimeinen viikko Beachfieldissä.
Pelästymisestä ja kastumisesta ei ollut pahempia seurauksia. Valter oli hiukan väsynyt ja kärsi pään kipua. Eräänä iltapuolena, kun hän nukkui sohvalla — lady Douglas ja Ted olivat ulkona — sanoi Duncan hiljaa:
— Ruth, sinä olet hyvin rohkea! Näytithän tässä tuonnoin veneessä aivan tyytyväiseltä — ihmettelen, ettet pelännyt yhtä paljon minun takiani, kuin minä sinun.
— Pelkäsin aluksi kovin, mutta en sitten enää.
— Miksi et sitten enää?
— Kun muistin, ettemme ole yksin. — Mutta mihin olisimme joutuneet ilman sinun rohkeuttasi ja voimaasi? Ei kukaan olisi voinut hypätä sen vaarallisen paikan yli Valterin kanssa.
— Ja kuitenkin se oli enemmän pelkuruutta, kuin rohkeutta. Kun olin vienyt sinut Dickin luo, ja hän tahtoi että veisin sinut kallioille ja antaisin hänen mennä auttamaan toisia, esti minut tähän suostumasta vaan pelko siitä, mitä lady Douglas sanoisi, jos pelastaisin oman sisareni ja hänen poikansa hukkuisivat.
— Voi, Duncan, olen hyvin kiitollinen, ettet sitä tehnyt.
— Niin minäkin. Luulen olevani siitä enemmän kiitollinen, kuin konsanaan omasta pelastuksestani, sillä jälkeenpäin huomasin, ettei Dick olisi voinut pelastaa Valteria vaarasta. En ollut ollenkaan varma, että voisin tehdä sen hypyn sellaisen kuorman kanssa.
— Kun olin sylissäsi, Duncan, ajattelin vaan, että jos nyt hukkuisin, eivät he saisi koskaan tietää siitä ainekirjoituksesta. Eikö ollut kummallista, että niin vähäpätöinen asia tuli mieleeni sinä hetkenä?
— Siitä näkee, miten se sinua mieltäsi painaa, pikku-Ruthini, mutta minä toivon, että se pian selviää. Sinun täytyy kirjoittaa siitä minulle.
Sovittiin, että Ruth matkustaisi yhdessä Duncanin kanssa. Hän tulisi silloin kolme päivää miss Longin määräyksen jälkeen.
— En luule hänen siitä pahastuvan, kun tietää, että sinä matkustat pois — sanoi Ruth. — Etkö luule jo voivasi tulla kotiin pian Duncan? Ei vaan muutamaksi viikoksi, kuten nyt.
— No niin, nykyisten laskujeni mukaan toivon voivani asettaa asiat niin, että kolmen vuoden perästä voin todella palata.
Ruthin mielestä se oli pitkä aika.
— Se kuluu pian, ja minä olisin iloinen, jos sinä silloin voisit tulla hoitamaan talouttani, Ruth. Eikös se olisi ihanaa? Annas kun lasken, kuinka vanha silloin olet.
— Kuudentoista vuoden. — Olen silloin ollut koulussa niin monta vuotta, että luulen voivani lopettaa.
— Sepä hyvä! Jollei minusta olisi vastenmielistä niin kaukaisten suunnitelmien teko, pitäisin päätettynä, että sinä olet minun pieni taloudenhoitajattareni, ja me olisimme niin onnellisia, Ruth.
Ruth huokasi ajatellessaan vuosia, jotka vielä olivat kulumatta.
— Duncan — sanoi hän äkkiä — minä lupasin Tedille, että kysyisin sinulta, tahtoisitko lukea hänen kanssaan puolituntisen päivässä siihen asti, kun matkustamme.
— Miksi toivot hänen olevan niin ahkeraa?
Hän kertoi keskustelustaan Tedin kanssa niin paljon, kuin oli asian ymmärtämiseksi tarpeellista, ja unohtaen Valterin läsnäolon puhui hän kovemmin, kuin ennen, ja Duncanin sijaan vastasi Valter:
— Minä häpeän, Ruth, että jotain toista pyydetään sitä tekemään. — Duncan, sinun täytyy jättää se minun huolekseni; Ruth on muistuttanut minulle velvollisuuksiani, jotka minun täytyy itse täyttää.
— En luule sinun täytyvän. Työskentelet koko lukukauden, ja lupa-aika on sinulle välttämätöin, kun minä sen sijaan olen kauan ollut aivan laiska, joten on hyödyllistä muistella unehtuneita asioita.
Naurava naama näkyi avonaisesta akkunasta.
— Kuulkaas, kuulkaas! Enpä uskonut saavani sitä kunniaa, että kaksi valistunutta henkilöä suorastaan riitelee kunniasta tulla minun opettajakseni. Vakuutan olevani teille molemmille hyvin kiitollinen!
— Mitä sinä täällä teet? Ei sinun pitänyt mitään kuulla — sanoi
Duncan nauraen.
— Tulin juuri parhaaseen aikaan kuullakseni Valterin puheen, joka oli niin kaunis, hyvin järjestetty ja niin mieltä ylentävä, ettet varmaankaan olisi sallinut minun häntä keskeyttää. Eikö olisi mielestäsi paras heittää arpaa, Duncan, ettei kateutta syntyisi?
He nauroivat, mutta Ruth otti kaksi paperinkaistaletta ja sanoi: — kas tässä — vetäkää nyt rehellisesti. — Duncan sai pitemmän. Ted hyppäsi akkunasta sisään, asettui kaunopuhujan asentoon ja saneli mahtavalla äänenpainolla:
— Master Leigh! Samalla kun onnittelemme teitä sen hyvin ansaitun ylennyksenne johdosta, minkä onni on teille suonut, emme voi olla lausumatta vilpitöntä osanottoamme sir Douglaalle! Mutta kun kohtalon jumalatar on sokea, kuten sananlasku sanoo, emmekä me tiedä miksi te, sir Valter, ette olisi onnellisimman ystävänne arvoinen — sanon onnellisemman, sillä eikö hän tällä hetkellä ole saavuttanut toivojensa päämäärää? — tässä tuli yskän kohtaus. — Hyvät naiset ja herrat! Meidän täytyy ikäväksemme huomata se kovin harmillinen seikka, että olemme alkaneet lauseen, joka kuten pelkäämme, ei koskaan saane loppua. Teidän luvallanne otamme vapauden alkaa uuden. Tahdomme sanoa, että meille erittäin mieluinen tehtävä on toisen kotiopettajan viran asettaminen erityiseksi armonosoitukseksi sir Valter Douglaalle, jonka me täten nimitämme meille itsellemme toiseksi opettajaksi. Hänen ja mr Leighin velvollisuudet täytetään sillä tavalla, jonka me kypsyneen harkitsemisen jälkeen, eli toisin sanoen nukahdettuamme ensin, katsomme sopivimmaksi. — Puhuja katosi samaa tietä, kuin oli tullutkin.
Seurauksena näistä oli Tedin jokapäiväinen sulkeutuminen huoneeseensa noin tunnin ajaksi. Eikä hän tahtonut päästää sinne virkaan vihkimiänsä opettajia. Hän sanoi sallivansa heille erikoisoikeuden tutkia häntä viimeisenä päivänä arvellen, että heille siinä toimessa oli aivan tarpeeksi työtä. Kun määräpäivä tuli, hämmästyivät he vallan sitä tietomäärää, minkä hän niin lyhyessä ajassa oli ehtinyt hankkia. Ted oli myöskin tullut siihen vakaumukseen ettei työ ollut niinkään "hirveä kuorma", kuin hän oli luullut.
Viimeinen viikko kului Ruthin mielestä aivan kuin siivillä. Ne päivät olivat hänelle erityisesti hauskoja, sillä hän sai nyt mielestään olla niin paljon veljensä seurassa ja hän huomasi hänen luonteessaan aina enemmän ihailtavia ja rakastettavia puolia. Hän olisi ollut hyvin iloinen tietäessään hänen aina etsivän taivaallista mestaria. Hän ei ollut, kunnioituksesta vanhempaa veljeä kohtaan uskaltanut puhua hänen kanssaan pyhistä asioista muuta kuin sen kerran valkoisella veräjällä, jolloin hän vaihtoi puheen aihetta. Hänen mielestään tuntui eron välttämättömyys joskus katkeralta, mutta hänellä ei ollut tapana kuluttaa aikaa ja voimia turhaan valitukseen, vaikka eronhetken pikainen lähestyminen antoi hänen kasvoilleen ja käytökselleen vakavan ja melkein surullisen leiman.
Lähtöpäivän edellinen ilta tuli. Piti tulla yleiset erojaiset, sillä samana päivänä matkustivat Valter ja Ted kouluun.
Oli kaunis kesä-ilta, ja vaikka ystävällinen lady Douglas oli huomisten puuhien takia käskenyt kaikkien mennä aikaisin levolle, jäi Duncan vierashuoneeseen. Ruth tuli myöskin sinne hakemaan erästä kirjaa, kuten hän sanoi. Mutta Duncan avasi akkunaluukut nähdäkseen minkälainen yö oli ja istui matalalle ikkunalaudalle Ruthin ollessa polvillaan hänen vieressään.
— Ruth, — sanoi hän — eikö se ole kummallista, ettemme me, jotka olemme niin täydellisesti orpoja, saa olla yhdessä, vaan täytyy aina erota ja tavata ainoastaan taas erotaksemme?
— Tultuani täysi-ikäiseksi lasken kouluvuoteni sinun matkojesi mukaan. Ne tulevat olemaan ainoat suuret tapaukset niiltä ajoilta. Mutta tapaamisemme ovat olleet niin hauskoja, että niiden takia olen poissaoloni unohtanut. Oi, kuinka Jumala on hyvä meille.
— Ruth, sinun täytyy opettaa minua, kun tulen takaisin. Huomaan joka hetki, että sinä olet oppinut sitä, mitä minä en ole, ja sinä olet opettanut minut kaipaamaan samaa viisautta. Tiedän, että Jumala on hyvä, mutta en tunne, kuten sinä, Ruth, jokaisessa pikku asiassa hänen johtoansa.
— Älä usko — sanoi Ruth liikutettuna, — oi, älä usko, että olen sitä vielä oppinut. Koetan vasta oppia sitä, kuten monia muitakin asioita.
— Opimme yhdessä, rakas Ruth, sitten kun tulen. Silloin alan minä alusta, kun sinä sitävastoin…
— Ei, ei! Siihen saakka et saa odottaa, rakas Duncan. Sinun pitää oppia ennen; tiedän, että teet sen.
— Auttoiko miss Long sinua, Ruth?
— Kyllä osaksi, mutta erittäin Lizzie Spencer.
— Kuka on Lizzie Spencer?
— Hän oli vanhimpia koulutyttöjä silloin, kun minä tulin kouluun, mutta hän pääsi aikoja sitten ja matkusti Länsi-Intiaan, enkä minä ole hänestä kuullut mitään sen jälkeen.
Duncan lähetti Ruthin pois, kun oli jo myöhäinen, mutta itse istui hän avonaisen akkunan ääressä vielä kauan.
Seuraavana päivänä oli Ruth hyvin aikaisin ylhäällä. Hän kävi ennen aamiaista sanomassa jäähyväiset valkoiselle veräjälle, merelle ja puistossa oleville mielipaikoilleen. Duncanin täytyi matkustaa kaupunkiin, joten hänen oli pakko luopua edeltäpäin suunnitellusta hauskuudesta saada vielä kerran viedä Ruth miss Longin luo. Heidän oli erottava Mellestowin asemalla.
Douglasin perheestä tuntui ikävältä erota vieraistaan, ja Ruthin täytyi luvata tulla taas seuraavana kesänä.
Molemmat pojat katselivat heidän lähtöänsä. Ja kun Ruth junan lähdettyä liikkeelle vielä kerran katsoi vaunun akkunasta, näki hän Tedin peittävän kasvonsa käsillään. Hän teeskenteli näin hillitöntä surua omituisella tavalla peittääkseen todellista ikäväänsä.
Pian oltiin Mellestowissa. Miss Long oli asemasillalla, mutta Ruth ei voinut puhutella häntä mielenliikutukseltaan. Juna oli myöhästynyt, kaikki oli epäjärjestyksessä ja sekaisin. Duncan ehti tuskin tuoda Ruthin tavarat, suudella häntä ja astua junaan, kun se jo lähti.
Ruth seisoi hetkisen kuin hämmentyneenä siinä, mihin Duncan oli jättänyt hänet. Ohi kiitävä juna herätti hänet — hän syöksähti muutaman askeleen sitä kohti, mutta se oli myöhäistä — se kääntyi erään kulman ympäri ja Duncanin rakastetut kasvot katosivat näkyvistä koko — kolmeksi vuodeksi!
Hetken perästä hän huojui läpi kaupungin samoissa vuokravaunuissa, kuin ensi kerralla Duncanin kanssa. Alice odotti heitä ovella. Hän oli entisen kaltainen, ja iloinen hän oli tavatessaan vanhan koulutoverinsa. Hän saattoi hänet ylös portaita ja otti hänen hattunsa. Ruth kiersi kätensä hänen kaulaansa ja antoi vallan kauan pidätetylle surulle.
Puolen tunnin kuluttua hän kysyi:
— Onko Jane Harding tullut takaisin?
— Ei, hän ei tule enää.
— Entä Maggie Ferguson?
— Ei, hän ei ole vielä terve, oleskelee meren rannikolla.
Kärsivällisyyttä vielä, Ruth-raukka!