YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Venematka.
— Jos viet Ruthin rantaan, Ted, niin tulemme ottamaan teidät sieltä veneellä.
— Kyllä, sen teen! — vastasi Ted. Valter ja Duncan lähtivät hakemaan Dick-nimistä merimiestä, jonka kanssa he olivat olleet usein venematkoilla. Ruth ei kuitenkaan ollut koskaan mukana. Kun ilma nyt oli niin tyyni, oli Duncan antanut tuon kauan odotetun lupauksen.
Määrätyllä ajalla lähti hän Tedin kanssa kohtauspaikalle. Päivän kuumuus ehkäisi Tedin riehumishalua, ja Ruth piti hänestä enemmän tuollaisessa hiljaisessa, järkevässä mielentilassa.
— Ruth — sanoi hän äkkiä — olisin toivonut, ettet olisi antanut kulua kahta vuotta meillä käymättä.
— En voinut sitä auttaa, Ted. Duncan on ne asiat järjestänyt, kuten tiedät. Yhden lupa-ajan hän oli kotona, toisen vietin erään vanhan enon luona, ja muut koululla, miss Longin luona.
— Niinpä niin! Olisit tullut tänne sen sijaan, että kärsit vanhan ikävän koulumamselin seurassa.
— Hänestä minä pidän kovin enkä salli häntä sanottavan "vanhaksi, ikäväksi koulumamseliksi". Et tiedä kuinka paljon hänestä pidän.
— Todellako? — kysyi hän ihmetellen. — No niin, tytöt ovat varmaan erilaisia, kuin pojat, — lisäsi hän ikäänkuin tämä olisi ollut ainoa selitys, — mutta minusta olisi todellakin ollut hauskaa, jos olisit tullut tänne, Ruth.
— Ehkä olisit kyllästynyt minuun, etkä olisikaan tällä kertaa ollut niin iloinen minua nähdessäsi?
— Ei, tiedätkös, Ruth, tuo on kohteliaisuuksien kalastelemista, mutta se ei nyt onnistu. Toivon sinun tulevan tänne erityisesti sentähden, että sinun läsnäolosi tekee minulle niin hyvää.
Ruth sanoi vakavasti: — Ted, sinä olet minun mielestäni tullut paljon paremmaksi sen jälkeen, kun minä viimeksi olin täällä, vaikka en ole ennen saanut tilaisuutta sanoa sitä — mutta ehkä teen tyhmästi…
— Miksi, Ruth?
— Kun olen kaksi vuotta sinua nuorempi; enkä olisi sitä ajatellut sanoakseni, vaikka muistin keskustelumme joulu-aamuna, ja — mutta se on varmaan hyvin tunkeilevaista minulta —
— Ei suinkaan, hyvä Ruth; olen sinulle hyvin kiitollinen — sanoi hän totisena, ja minusta tuntuu aina kuin sinä olisit vanhempi. Muistan mitä silloin sanoit, ja luulen, että Valterin sairaus teki minut, ajattelevammaksi, vaikkei sitä kukaan usko. Voi, Ruth! Luulen hulluuden kuuluvan luonteeseeni, vaikka en sitä tahtoisi.
— Totisesti, Ted, Duncan sanoi eilen, että huolimatta eloisuudestasi ja poikamaisista kujeistasi, on hän huomannut, että olet kovin hiljainen ja toimellinen silloin, kuin äitisi ja Valterin päätä kivistää. Ja hän sanoi vielä muutakin, jota en ehkä sano, sillä se tekisi sinut itserakkaaksi.
— Olisin todella peto, jollen koettaisi kaikkea silloin kun Valterin pää on kipeä, sillä tiedätkö, Ruth, se on vaivannut häntä sen onnettomuuden jälestä.
Ruth säikähti. Hänen oma syyllisyytensä muistui niin elävästi hänen mieleensä, että hänen toverinsa katui sanoneensa sitä, mutta häntä lohdutti se, että hän kuuli lääkärin sanoneen hänen pääsevän siitä vähitellen, ja Tedin mielestä Valter oli parantunut viimeisen kuukauden ajalla.
— Mutta, Ruth — sanoi hän — oli miten oli, minä en voi voittaa laiskuuttani koulussa! Teen joka lukukauden lopussa päätöksiä, eikä niistä kuitenkaan ole mitään hyötyä — tulen aina kotiin vanhoine todistuksineni: "Edvard on surkean ajattelematoin; hänellä ovat keskinkertaista paremmat lahjat, mutta laiskuus ja tarkkaamattomuus estävät häntä niitä mihinkään käyttämästä". Osaan ulkoa nuo sanat, Ruth — aina samat — ja äiti näyttää niin vakavalta, että minä ihan inhoan itseäni. Sano nyt, mitä minun on tehtävä.
— Eikö siellä ole ketään isompaa toveria, joka tahtoisi auttaa sinua, kun sinun tekee mielesi laiskotella.
— Siellä on muutamia, jotka ovat sangen ystävällisiä pikkupojille, mutta minä olen siinä onnettomassa keski-iässä, näetkös, jolloin katsotaan voivan pitää huolta itsestään. Enkä minä kuitenkaan ole tarpeeksi suuri kelvatakseni seurattavaksi esimerkiksi.
— Oletko viimeisinä luokallasi?
— En aina, mutta se on vaan sattuma, kun minä ylenen. Toisinaan olen ensimäinen, mutta se ei tuota mitään iloa, sillä tunnen siten nöyryyttäväni poikia, jotka ehkä ovat kauan ahkerasti työskennelleet, kun minun edistymiseni on ollut aivan sattuma.
— Ted — sanoi Ruth vakavasti — et kai unohtane pyytää apua?
— Ei, Ruth, sitä en todellakaan unohda, mutta minä olen niin erilainen kuin muut. Rukoilen Jumalalta apua ja sitten unohdan sen, eivätkä rukoukseni näytä tulevan kuulluiksi — lisäsi hän surullisesti.
— Tulevathan ne, koskapa sinä edelleen toivot parantuvasi. Mutta etkö voisi käyttää jotain keinoa, joka auttaisi? Jumala vastaa rukouksiimme siunaamalla ne välikappaleet, joita käytämme.
— Mitä minä voisin tehdä?
— Tietäisin mikä olisi avuksi minulle, mutta luullakseni sinä voit parhaiten itsellesi valita.
— Mikä sitten?
— Auttaisin itse jotain hyvin pientä poikaa. Etkö voisi saada käsiisi jotain sellaista? Lukisit hänen kanssaan ja sinun täytyisi olla hänelle hyvänä esimerkkinä.
— Tiedätkös, Ruth, luulenpa, että se olisi hyvä keino — koetan sitä seuraavalla lukukaudella.
— Ja eiköhän olisi hyvä lukea vaikkapa vaan puolituntinen päivässä, kunnes koulu alkaa, jotta tottuisit?
— Luulen, ettei siitä tule mitään, jollei joku lue kanssani.
— Minä kysyn Duncanilta. Viivymme vielä kymmenen päivää, ja sinä lähdet kouluun samaan aikaan, kun me matkastamme. Eikös tuo ole vene, joka tuolta tulee, Ted?
Niin oli — ja muutaman minuutin kuluttua istui Ruth siinä käärittynä huiveihin, suojaksi venheen kosteutta ja likaisuutta vastaan. Duncan silmäili tuskallisesti mustaa pilveä, joka oli kohonnut taivaanrannalle, mutta Dick vakuutti ettei se ainakaan useaan tuntiin heidän tielleen tulisi. Pojat sanoivat, etteivät he välitä pienestä sateesta, mutta Duncanin katseesta huomasi, että hän välitti. Hän otaksui kuitenkin, että Dick parhaiten ymmärsi asian.
Pian oltiin matkalla. Päivä olikin sopiva merimatkaan, sillä auringonpaiste oli ihan polttava.
Ruth ei ollut aavistanut, että ranta ja kalliot näyttäisivät niin toisenlaisilta merellä, ja usein hän tunsi vasta monen väärin arvaamisen perästä paikat. Selityksiä hän varovaisuuden vuoksi pyysi Valterilta muistaessaan Tedin kummalliset kertomukset. Hänestä oli kovin hauskaa viilettää käsillään kylmää vettä. Ja Duncan lauloi voimakkaalla, raikkaalla äänellään, jota airojen ja veden loiske veneen reunaa vastaan säesti. Ja sitten alkoi Dick hauskan merimieslaulun, johon hän pyysi toisia yhtymään, ja Ted, joka mielellään pani käytäntöön äänensä koko laajuudessaan enemmän edisti yleistä sekamelskaa, kuin sointuisuutta, sillä hänellä ei ollut pienintäkään käsitystä säveleistä, ja tulos oli niin hullunkurinen, ettei Ruth voinut laulaa naurulta.
Lady Douglas oli tullut levottomaksi nähdessään mustan pilven, joka oli vähitellen levinnyt yli taivaan. Hän kääri huivin hartioilleen, otti päivänvarjostimensa ja meni valkoiselle veräjälle. Sieti hetken tähystellä ennenkuin hän huomasi pienen aluksen. Hän näki ilokseen heidän juuri kääntyvän takaisin. Tämä tapahtui heti Dickin laulun loputtua.
Duncan oli yhtäkkiä huomannut ja huomauttanut merimiehelle, että myrsky nousi ennen pitkää. He olivat kääntyneet heti ja riensivät kaikin voimin rantaa kohti.
Dickiä harmitti kovin, että hän oli näyttänyt olevansa niin huono ilmanennustaja, ja tätä jollain tavalla palkitakseen hän kiersi vedenpitävän takkinsa "nuoren neidin" ympärille. Duncan levitti omansa hänen päänsä yli ja Ted koetti kaikin neuvoin suojella häntä sateelta, joka alkoi virtoina valua. Airot olivat täydessä käynnissä, mutta siitä huolimatta edistyi matka sangen hitaasti. Sade kiihtyi kiihtymistään ja hetkisen perästä leimahti salama, jota seurasi kova, huumaava jyrähdys — ja taas, ja taas — raivoava myrsky oli puhjennut. Ruth katsoi Duncania — hänen kasvoillaan kuvastui tuska, Valter oli ihan kalpea, ja Ted pusersi häntä kovasti. Silmänräpäyksen pelkäsi hän, mutta sitten hän katsoi Tediä lempeästi hymyillen ja sanoi: — Jumala hallitsee myrskyn, emme tarvitse pelätä.
Pelko oli poissa. Taas valaisi salama laineita ja ukkonen jylisi, mutta suuremmoinen näytelmä, jommoista Ruth ei ollut edes unessakaan nähnyt, loihti ihastuksen punan hänen poskilleen ja myrskyn voima vaikutti häneen kymmenkertaisesti tuossa pienessä aluksessa aukealla merellä.
Vaahto alkoi roiskua heidän ylitsensä. Hän katsoi Valteriin. Tämä oli kalpea ja vapisi. Hetken innostuksessa sieppasi hän Duncanin takin yltään ja heitti sen Valterin ympärille.
Duncan ja merimies soutivat kaikin voimin aina väliin katsoen kuinka kaukana kalliot olivat ja löytääkseen sen ainoan paikan, missä voi maalle nousta. Vaahto ja sade sokaisi silmät, mutta sen lisäksi alkoivat laineet vieriä veneen yli.
Jonkun täytyy ajaa vettä veneestä — huusi merimies. Ted katsoi veljeensä, mutta Valter raukka näytti aivan voimattomalta. Ruth huomasi hänen katseensa.
— Kas niin, Ted — sanoi hän — älä minusta välitä. Tulen yksinkin toimeen, näetkös — ja hän työnsi hänet luotaan. Hän totteli. Ruth veti Valterin käden ikäänkuin turvaksensa, vaikka todellisuudessa hän tuki Valteria ja kuiskasi lohduttavia sanoja hänelle. Eikä Valter kuitenkaan ollut mikään pelkuri, mutta ukon ilma oli hänet lapsuudesta saakka tehnyt aivan kykenemättömäksi.
Ranta oli nyt aivan lähellä, mutta heidän oli kierrettävä rivi mereen pistäviä kallioita päästäkseen siihen pieneen lahdelmaan, missä he toivoivat löytävänsä turvallisen maalle-nousupaikan. Valkoinen vaahto roiskui korkealle kallioiden yli, ja Duncan kysyi katseellaan merimieheltä: — voimmeko kiertää. Hän vastasi sanoin: — meidän täytyy, sir, muutoin… loppuosan keskeytti rätisevä jyrinä heidän päidensä kohdalla, kovempi edellisiä. Vaikkei Valter sanonut mitään eikä säpsähtänyt, tunsi Ruth, että värähdys kävi läpi hänen ruumiinsa, ja taas hän hymyillen kuiskasi hänelle. Ja he soutivat vielä, vaikka aironvedot tulivat heikommiksi. Dick sanoi: — kestäkää viisi minuuttia, niin olemme pelastetut, mutta samassa vyöryi mahdottoman suuri aalto alusta kohti — he eivät voineet hallita sitä ja seuraavassa silmänräpäyksessä heittivät aallot sen kuin pähkinän kuoren erästä tuskin näkyvää kalliota vastaan, minkä yli jokainen aalto kieri. Vene ponnahti takaisin heittäytyäkseen uudesta kahdennetulla voimalla sitä vastaan. Dick hyppäsi suoraan kalliolle, heittäytyi pitkälleen ja tarttui veneen reunaan juuri kun se oli siitä irtautumaisillaan. Hän olisi tuskin voinut sitä, jollei Duncan olisi ehtinyt avuksi. Veneessä oli aukko ja se alkoi äkkiä täyttyä. Ruth näki että nopea toiminta oli tarpeen. Ted hyppäsi pois venheestä ja hänen vahvan käsivartensa avulla saivat Valter ja Ruth jalansijan kalliolla. He tulivat juuri parhaaseen aikaan, sillä seuraava aalto riuhtasi puoleksi vedellä täyttyneen veneen ja löi sen pirstoiksi kallioita vastaan.
Nyt vasta huomasivat he, etteivät olleet kalliollakaan turvassa, sillä se oli jo melkein peitossa ja vesi nousi yhä. Duncan näki heti, että jos he voisivat päästä seuraavalle suurelle kalliolle, olisi sieltä helppo kiivetä seuraaville, jotta virta ei saavuttaisi heitä. Mutta miten päästä. Siinä kysymys. Hän olisi tuskin yksin voinut hypätä sinne, ja toinen selässään olisi se ollut mahdotonta. Aaltojen välissä luuli hän näkevänsä pienemmän kallion, jota olisi voinut käyttää astuimena, vaikkei hän tietänyt tarjoaisiko se tukevan jalansijan.
— Tunnetko nämä kalliot — sanoi hän Dickille,— onko tämän ja tuon kallion välillä jalansijaa?
— En tiedä, sir, mutta katsotaan — ja urhea merimies hyppäsi veden peitossa olevalle kalliolle:
— Kaikki hyvin, sir! — sanoi hän koetellen jalallaan kiven laajuutta — täällä on tilaa kahdelle, mutta ei useammalle, ja tästä on hyvä hyppäys seuraavalle kivelle.
— Se on ainoa pelastuksemme — sanoi Duncan. — Mene nyt seuraavalle kalliolle ja odota minua.
Hän totteli, mutta hyppyyn tarvitsi hän kaiken voimansa. Duncan huomasi, että yritys oli vaarallinen, mutta se oli uskallettava, sillä se oli ainoa pelastuskeino. Hän silmäsi rannalle — ei apua näkyvissä. Ja jos olisi ollutkin, hän tuskin olisi sitä nähnyt sateen ja vaahdon läpi. Sanaa lausumatta tarttui hän Ruthin vyötäisiin ja hyppäsi kivelle, henkäsi silmänräpäyksen ja kokosi kaiken voimansa seuraavaan hyppyyn. Dick odotti tuskallisesti. Taas hyppy — hän seisoi Dickin rinnalla kuormineen. — Vie hänet kuivalle ja tule takaisin niin pian, kuin mahdollista.
— Viekää hänet, sir, ja antakaa minun mennä auttamaan nuoria herroja.
— Mutta Duncan oli jo veden peittämällä kalliolla.
Dick puoleksi kantoi, puoleksi laahusti kuormansa kuivalle ja palasi paikalleen.
Ruth ei voinut nähdä mitään, ja hänen tuskansa oli sanomatoin, kunnes
Ted, kiiveten ja taas kaatuen ehti hänen luokseen.
— Ruth — kuiskasi hän käheästi — rukoile, voi rukoile, että Valter tulisi pelastetuksi.
— Duncan! — huudahti hän.
— Hänestä ei pelkoa, Ruth, hän on väsymätöin, mutta Valter! Voi Valter raukka! Vaikka hän tuskin voi seisoa sillä kalliolla, tahtoi hän välttämättömästi, että minä tulisin ensin. Voi, Ruth, jos aallot huuhtovat hänet mereen ennenkuin Duncan ehtii. Duncan pakoitti minut tulemaan tänne nähdäkseni olitko turvassa. — En voi nähdä heitä täältä.
— Kiipeä ylemmäksi, Ted, ehkä näet.
Ruth koetti myös, mutta hän ei voinut. Ted oli jo ylhäällä. — Näen heidät, Ruth! — huusi hän. — Duncan on kalliolla Valterin luona, mutta voi, hän ei tahdo tulla! Valter, kiiruhda! Hän viittaa Duncanille, jotta hän menisi yksin. Ehkä hän pelkää, ettei Duncan voi häntä auttaa, voi, he hukkuvat molemmat! — Ruth peitti kasvonsa. — Ted kertoi edelleen havannoitaan: — Mutta Duncan ei lähde, hän on ottanut Valterin selkäänsä, he ovat ensimäisellä kalliolla!
Ruth muisti toisen hypyn, ja häntä pöyristytti.
— Ne ovat pelastuneet! Ei! Hän luiskahtaa takaisin! Voi, missä on Dick? Tuolla — hän tarttuu heihin kiinni — nyt he ovat pelastetut, hei! Ruth sanoi samassa: — Jumalan kiitos! Se oli tavallinen sanantapa, mutta nyt se tuli sydämestä.
— Niin, Jumalan kiitos, Ruth — Sanoi Ted, — Duncan on kunnon mies! — Ja hän hyppäsi alas ottaakseen vastaan puoleksi tainnoksissa olevaa Valteria, joka virkistyi muutaman minuutin kuluttua. Dick lähti hakemaan apua ja palasi melkein heti kahden miehen seurassa, jotka Lady Douglas oli lähettänyt tuomaan sadetakkeja ja suojia. Hän ei luullut heillä olevan vaaraa, ja toivoi heidän päässeen johonkin sateen suojaan.
He palasivat pian ja Tedin tervehdys äidillensä, kuului: — Taas on se vanha sananlasku toteutunut, Äiti: "Ne, jotka hirtettäviksi syntyvät…" tiedäthän…