KAHDEKSASTOISTA LUKU
Kilpa-ammunta.
Harjoituksista huolimatta ei ollut suurta edistystä tapahtunut tuota tärkeää päivää varten. Kutsun lähetti eräs rouva, jonka luona lady Douglas oli Ruthia kehoittanut käymään sillä ikimuistettavalla Sandy Lanen matkalla. Ruth muisti sen kovin elävästi nyt huomatessaan, että Duncan, Ted ja hän matkustaisivat sinne samalla, tahi saman näköisellä vaunulla ja vanhalla Taffylla, joka ei näyttänyt koskaan tarpeeksi vanhenevan unohtaakseen pelkuruuttansa.
Vaikkei Ruthilla ollut kokemusta Duncanin ajamistaidosta, ei hän epäillyt, ettei sekin kuuluisi hanan taipumuksiinsa. Siis Ted takana tien näyttäjänä ja Duncan sivullansa ajajana alotti hän matkan, josta hän toivoi sangen paljon nautintoa.
Lady Douglas ja Valter matkustivat isossa vaunussa, ja sinne olivat ampumatarpeet sälytetyt.
Ted oli kovin riemastunut ja hänestä oli erittäin hauskaa "mättää" kuulijoihinsa kaikenmoisia hullunkurisia juttuja kaikesta, mitä he matkan varrella näkivät. Ruth tiesi tuskin uskoiko hän tai ei niitä, sillä Duncan näytti alussa olevan liian herkkä pitämään niitä tosina. Mutta hän alkoi pian maksaa takaisin kertoen vielä niin paljon ihmeellisimpiä, että Ted selitti tulleensa voitetuksi, ja sanoi, ettei niitä historiallisia tosiasioita, jotka tähän huomaamattomaan paikkaan liittyivät, voinut verrata tuon matkustavan apinan mieltäkiinnittäviin kertomuksiin.
Viimeiset sanat kuiskattiin Ruthin korvaan, vaikka niin kovaa, että hänen seuralaisensakin ne kuuli.
— Ted, — sanoi Ruth äkkiä — toivon, että annat minulle kunnollisen vastauksen erääsen kysymykseen — teetkö sen?
— Milloin olen toisin tehnyt? Anna kuulua!
— Tiedän, että noilla pienillä kallioilla tuolla kaukana meressä on nimi. Ole hyvä ja sano se, mutta älä koeta narrata, sillä minä olen sen kuullut ennen, ja tiedän siis sanotko oikein.
— Mitä kallioita tarkoitat? Jaha, näen — tuo korkea ja nuo kaksi pientä, jotka juoksevat perässä. Hyvä, minä en sano niiden nimiä, mutta minä voin täydellisesti ja perinpohjaisesti kuvailla niiden luonnon. Minun täytyy muistuttaa sinua jostain, joka tapahtui sinun ensi kertaa täällä ollessasi. Et muista nähneesi näitä kallioita silloin — muistatko? Et, ja miksi? Niin, niitä ei ollut vielä silloin.
— Ei, Ted, kuulehan, puhu vakavasti!
— Kuinka minä voin kertoa, kun tuolla tavalla keskeytät? Muistat kai, että minä sangen kohteliaasti pidin huolta erään vanhan rouvan matkalaukusta? — Älä keskeytä. Pidämme päätettynä, että sinä tähän ja kaikkiin muihin kysymyksiin vastaat: "aivan niin." No, kuten sanoin, otin hänen matkalaukkunsa ja ajattelin, kuten muistelet (eikö niin?) että sinä tiesit ystävällisyyteni ja kiitit minua. No niin, sen sijaan kuulin kauan jälkeenpäin, ettei hän koskaan saanut takaisin sitä, vaikka minä olin siitä ainoastaan pitänyt huolta, kuten tiedät. Mitä teki tämä hupsu rouva, joka muuten asui tuossa kukkulan toisella puolella olevassa talossa — mitä — hän luuli tuota laakeaa kalliota, jonka ehkä näet, onnettomaksi matkalaukukseen, josta minä olin niin hellää huolta pitänyt, kuten ymmärrät. Jos sillä vanhalla rouvalla olisi ollut hiukankaan järkeä, olisi hän luonnollisesti lähettänyt hakemaan minun arvokasta apuani, vai kuinka? Mutta hänellä et ollut järkeä. Hänellä oli vaan kaksi pientä koiraa Flipsy ja Flopsy. Hän kutsui ne pienet koirat, pani niille pienet nutut ylle, etteivät vilustuisi, riisui kenkänsä ja aikoi hurjistuneena syöksyä suolaiseen syvyyteen, saadakseen takaisin kadotetun laukkunsa, jossa, kuten olen kuullut, olivat Flipsyn ja Flopsyn parhaat vaatteet. Hän astui kolme askelta veteen, Flipsy kaksi ja Flopsy yhden. Hän katsoi taakseen nähdäkseen, olivatko rakastettujen nutut paikallaan, silloin, oi, voi! Suolainen merivesi huuhtoi heitä ja kaikki kolme kivettyivät kauhusta ja ovat jääneet siihen kivettyneinä. En ihmetteleisi, jos sanoisit, ettet voi eroittaa vanhan rouvan muotoja tuossa korkeassa kalliossa, eli kivettymässä piti sanomani, mutta geoloogit uskovat sen olevan seurauksena… olen sen unohtanut! Duncan voi sanoa sen varmaan. Mutta jos tarkemmin tutkit, näet, että Flipsyn ja Flopsyn nutut kuvastuvat selvästi — niin, voinpa, sanoa — oikein kauniisti. Ja, ihmeellistä kyllä, laukku ei ole vielä tullut rantaan. Jos tämä ei ole tosi satu, Ruth, saat kutsua minua hölynpölyksi.
— Aivan niin — nauroi Ruth. Ted nauroi myös sekä Duncan, joka sanoi: — No, hyvä, Ted, tunnustan, että olet voittanut minut. Mutta miksi nuo toiset seisahtuvat. Onko tämä Deer Park?
— Kyllä, täällä ollaan! Hei! Kas niin — huusi hän — eteenpäin siellä, ettekö voi, antakaa tietä päällystöllenne!
Vaunut kääntyivät veräjästä taloon. Mutta me jätämme kertomatta vieraiden vastaan oton ja kestitsemisen.
Sillä aikaa kun toiset lähtivät kävellen kilpailupaikalle, lähetettiin Ted hakemaan vaunusta jousia ja muita tavaroita. Hän saavutti pian toiset kantamuksineen mutta kasvoillaan surkea ilme. — Voi, Duncan, voitko uskoa? Valterin ja minun jouset ovat unohtuneet, täällä ovat vaan Ruthin ja sinun. Mitä nyt teemme?
Se oli todellakin kova onni. Duncanin jousi oli paljon vaikeampi jännittää, kuin se, johon pojat olivat tottuneet, ja erittäinkin Valterin käsivarret olivat heikot.
— Minä en siitä niin välitä — sanoi Valter — koska minulla ei ole voiton toivoa, ja minä voin tarjoutua merkitsijäksi, mutta olen pahoillani Tedin tähden.
— Ted — sanoi Duncan — luulisitko voivasi jännittää minun jouseni?
Siinä tapauksessa voisimme olla yhdessä ja sinä voisit käyttää sitä.
Mutta ovatko nuolet mukana?
— Kyllä, kaikki nuolet olivat korissa. Kiitos, Duncan, olen aika väkevä, jotta luulen voivani käsitellä sitä, tahtoisin koettaa nyt, saanko? Hän otti jousen esiin ja Duncan ihmetteli kuinka helposti hän sen jännitti.
— Kas niin, Ted — sanoi Duncan — sinä olet todellakin väkevä. Mutta sinun pitää olla varovainen, ettet riko jousta. — Muutoin on se asia päätetty.
Marssin sävelet osoittivat heidät kilpailupaikalle, joka oli pienen mäen takana. Samassa seisahtivat he katsomaan metsävuohilaumaa, joka matkan päässä kiiruhti pakoon. Ne olivat kauniita eläimiä, ja Ruth olisi muun huvin sijaan mieluummin tarkastellut tämän kauniin puiston kätköjä. Mutta he olivat ehtineet kukkulan huipulle, ja näköala oli niin huikaisevan kaunis, että se karkoitti kaikki muut ajatukset hänen päästään. Hän laski kuusi maalitaulua, joiden ympärillä liehui herroja ja hienosti puettuja naisia. Kenttä oli viitoitettu monen värisillä lipuilla. Yhdellä puolella oli soittolava ja toisella puolella teltti katselijoita varten. Tutut marssin sävelet saivat väen rientämään eri suunnilta puistoa paikalle. Isäntä itse oli mainio jousimies, mutta hän jätti tällä kertaa kilpailuhuvin vieraillensa. Niitä varten, jotka eivät ampuneet oli muita kilpailuja järjestetty. Useimmat kuuluivat ampumayhdistykseen; ja Douglasin seurue ynnä muut vieraimmat osoitettiin alimman taulun luo, mihin Valter oli pyynnöstään päässyt merkitsijäksi.
Palkinnoita oli yksi herroille ja kaksi naisille. Ne olivat nähtävinä teltissä ennen kilpailun alkua. Katsellessaan komeata hopeamaljaa, ei Ruth voinut olla ajattelematta: — Ehkä tuo tulee olemaan Duncanin! — mutta ei ollut yhtä ihastunut rannerenkaaseen ja rintaneulaan, joita naiset innokkaasti katselivat.
Ampumamatkat olivat lyhyet, sillä osanottajissa oli monta poikaa ja aivan nuorta neitosta.
Kilpailu alkoi. Herrat ampuivat ensin yksitellen. Ted pelkäsi jännittävänsä liiaksi, eikä yksikään kolmesta nuolesta lentänyt tauluun saakka. Duncanin vuoro oli viimeisenä. Hänen ensimäinen nuolensa kävi taulun ulkoreunaan, toinen — Ruth ei voinut seurata sitä silmillään mutta hän kuuli sen sattuvan johonkin, ja soittajat tärähyttivät torviansa, mitä se mahtoi merkitä? Hän ei jäänyt kauan epätietoiseksi, sillä Ted huudahti: — pilkku, Jupiter avit'! Taas helähti jousi — Ruth odotti hengähtämättä — uusi torventoitotus! Ja kaikki kääntyivät nähdäkseen, ja kysyäkseen kuka se mainio ampuja mahtoi olla.
Ruthin vuoro tuli. Hän vapisi ilosta Duncanin menestyksen tähden, ja vaikka tämä vakavasti kehoitti häntä ajattelemaan mitä teki, vapisi hänen kätensä niin, että kaikki nuolet lensivät kauaksi taulusta, yksi niin ettei sitä voitu löytääkään. Lienee vieläkin piiloutuneena sammaliin ja sanajalkoihin Deer Parkissa.
— Ammuttu — julistettiin kovalla äänellä. Marssin soidessa siirryttiin toisten taulujen luo. Tällä kertaa seurasi torven toitotus ensimäistä laukausta. Valter riensi ottamaan selvää ja palasi kertoen, että eräs jousimies-"suuruus" oli odottamatta tullut erään herran mukana, ja että tämä oli saanut palkinnon Yorkshiren suurissa kilpailuissa. Ruth kuunteli innokkaasti uutisia — hän pelkäsi, ettei Duncanilla ollut enää mitään toivoa — mutta hänen vuoronsa oli nyt ampua ja Ruth seurasi sitä tuskallisesti. Hän ei ollut koskaan nähnyt häntä niin onnellisena. Ei ainoakaan nuoli hairahtunut, ja muutamien laukausten perästä lakkasi hän laskemasta hänen osumiaan. Useat kertojat kerääntyivät heidän ympärilleen, ja Valter oli oikein ylpeä merkitsijän paikastaan sillä taululla.
Levottomuus ja jännitys olivat vieneet Ruthin ampumataidon kokonaan veljen suureksi harmiksi. Ei kukaan hänen oppilaistaan tuottanut hänelle suurta kunniaa, sillä huolimatta Tedin ruumiin voimista oli jousi hänelle liian kankea, ja samalla outo, joten hän puolentoista tunnin ajalla ei saanut ainoatakaan sattumaa — ainoa, joka osui tauluun, tuotti enemmän häpeää, se sattui n.s. "kartiiniin". Duncan ja "suuruus" olivat pian kaikkien edellä. Innostus ja jännitys, joilla näitä molempia seurattiin, kasvoi jokaisen sarjan jälkeen. Kerrottiin, että mr Leigh oli osunut useimman kerran kultaiseen pisteeseen, mutta hänen kilpailijansa voitti taas osumisilla punaiseen. Toiset luulivat tämän, toiset tuon tulevan voittajaksi. Neitoset olivat varmoja siitä, että mr Leigh oli paras ampuja — jos he tarkoittivat: miellyttävin, niin olivat he oikeassa, ja olisivat olleet siinäkin, että hän oli kaunein.
Vihdoin tuli viimeinen sarja.
Nyt, Ted — sanoi Valter — suo minulle se hauskuus, että saan merkitä sinulle edes "valkoisen raidan". Tämä on ainoa mahdollisuus, ole varuillasi!
Kaksi ensimäistä nuolta eivät lentäneet tauluun saakka, veikka tähtäys oli jotenkin hyvä.
— Olen päättänyt, että tämän täytyy mennä tarpeeksi kauas — sanoi hän pannen viimeisen nuolen jänteelle. Hän jännitti kaikin voimin. — Seis! Ole varovainen! — huusi Duncan, mutta se oli myöhäistä — hän oli jo jännittänyt liian kovasti? nuoli putosi maahan hänen jalkoihinsa ja jousi oli rikki! Ted raukka! Hänen kasvonsa lensivät tulipunaisiksi. — Rakas Duncan, mitä nyt teet? Kuinka se voi noin käydä? Mitä sinä nyt teet, Duncan? Ja hän oli purskahtamaisillaan itkuun.
Kaikki lähellä olevat tiesivät että se oli Duncanin jousi, ja tapauksien johdosta syntyi oikea suru ja valitus, mutta Tediä ei kukaan voinut torua, niin onnettomalta hän näytti. Valter koetti alkaa aika nuhde-sarjan, mutta lopetti kesken.
Ruth kalpeni, mutta ei puhunut mitään, Duncan yksin oli tyyni. Hän hymyili ja koetti lohduttaa Tediä, mutta mitä ystävällisempi hän oli, sitä katuvaisemmaksi tämä tuli.
Niinpian kuin tapaus tuli toisten ampujain tietoon, tarjottiin Leighille tusina jousia, mutta hän ei tahtonut lainata keneltäkään, ensiksi — kuten hän sanoi — sentähden, ettei hän voinut ampua vieraan jousella ja toiseksi sentähden, että rikottu jousi oli ollut erään hänen ystävänsä oma, eikä hän aikonut enää lainata. Joku sanoi: — Vahinko, ettette päättänyt myöskin olla lainaamatta muille joustanne, — mutta joko Duncan ei sitä kuullut, tai ei tahtonut kuulla. Hän sanoi tyyneesti: — menkäämme nyt katsomaan minun kilpailijani viimeisiä laukauksia. Seurue lähti liikkeelle ja ehti toisen taulun luo juuri nähdäkseen hänen osaavan kerran kultaiseen pisteeseen ja kaksi punaiseen. Ruth katsoi Duncania; ei pettymyksen varjoakaan näkynyt hänen kasvoillaan, ja hän ajatteli: — Duncan on oikea sankari! — Mutta hän tunsi, ettei hän itse ollut suinkaan sankaritar kuullessaan, että "tämä ratkaisi tuloksen" ja että Duncan hävisi ainoastaan Tedin tyhmyyden ja huolimattomuuden tähden. — Hän koetti olla sitä ajattelematta, mutta itserakkaus ja riemuitseva ilme "suuruuden" jotenkin "jokapäiväisillä" kasvoilla, ärsytti häntä.
Kuluttaakseen puolituntisen ennen virallista palkintojen julistusta lähtivät Ruth, Duncan ja Ted etsimään metsävuohia. Valter ei voinut tulla mukaan, sillä hänellä oli joukko laskuopillisia tehtäviä suoritettavana toisten merkitsijäin kanssa. Lady Douglas oli istunut teltissä koko iltapäivän, eikä tiennyt nuoren ystävänsä voitoista, mutta kun Ted itse kertoi kauhean onnettomuuden, lisäten että Duncan oli ollut yhtä varma voitosta, kun hän nyt oli häviöstä, näyttivät hänen tyyneet kasvonsa tavallista levottomammilta.
Ted-raukka oli sangen alakuloinen. — En koskaan voi unohtaa tuota onnetonta laukausta — sanoi hän. — Toivoin varmaan yhtä hartaasti, kuin sinä itse, että voittaisit tuon vanhan veijarin, — olin minä aika aasi, se on varma.
Ruthin sydän heltyi.
— Tarpeetonta antaa itsellesi haukkumanimiä, Ted, vaikka olitkin varomaton — sanoi Duncan. — — Mutta hiljaa! — lisäsi hän. — Tulemme juuri keskelle laumaa. Katso pensaiden raosta, Ruth!
He pysähtyivät. Mikä kaunis näky! Yli viisikymmentä metsävuohta yhdessä joukossa! Katsos tuota valkoista — kuiskasi Ruth — eikö se ole kaunis? Mutta samassa nosti yksi päätään, kuunteli, haisteli ilmaa ja katseli suurilla, pelokkailla silmillään. — Syntyi yleinen pelästys, kaikki pakenivat, ja askelten kaiku kuului vielä kauan sen jälkeen kun nuo kauniit elukat olivat näkyvistä kadonneet. Ruth ei ollut koskaan ollut näin lähellä metsävuohilaumaa.
He istuivat lepäämään. Ruth ja Duncan puhelivat, mutta Tedin iloisuus oli tuon ikävän tapahtuman jälkeen mennyttä. Aika kului heidän huomaamattaan, kunnes kaukainen tornikello huomautti heille, että puolen tunnin sijasta oli kulunut kokonainen.
Tultuaan talon näkyville syöksyi Ted sanakaan lausumatta ja juoksi ovesta sisään, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hyökkäsi hän jo heitä vastaan kovasti huutaen. He eivät kuulleet sanoja, mutta näkivät ihmeekseen hänen lakkinsa lentävän ilmaan. Hän ei ehtinyt ottaa sitä, vaan töytäsi eteenpäin. Kun hän tuli lähemmäksi, erottuivat he sanat: — Hei, Duncan! Ruth! Hän on saanut sen! Toinen kokonaan lyöty! Kiiruhda, kaikki kyselevät sinua!
Ruth katsoi Duncaniin — hän oli tullut ihan kalpeaksi, — hän oli siis välittänyt siitä! Ruth iloitsi nyt siitä. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä ei näkynyt mitään harvinaisemman liikutuksen jälkeäkään hänen kasvoillaan, vaikka hän näyttikin olevan huvitettu odottamattomasta tuloksesta.
Se oli totta. Huolimatta lopussa tapahtuneesta käänteestä, oli hän kymmenen pistettä edellä, ja hän sai onnitteluja joka puolelta samalla, kun yksi ja toinen pyysi saada nähdä maljaa. Lady Douglas oli hyvin tyytyväinen. Valter sanoi: — Luonnollisesti ei kukaan voinut voittaa "hirveän väkevää Quasindia". Ted kävi ympäri kysellen jokaiselta, eivätkö he olleet iloisia. Ruth ei sanonut mitään, mutta hänestä tuntui, kuin olisi hän tahtonut pusertaa jotain; ja Duncan näytti — ainakin hänen puolueellisen pikku siskonsa mielestä — sankarimaisemmalta myötä- kuin vastoinkäymisessään.
Paluumatkalla oli heillä tarpeeksi puheenainetta. Ja päivän vaivoista väsyneinä nukkuivat he seuraavan yön makeasti.