SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Taas Beachfieldissä.
Seuraavana aamuna käveli Ruth ennen aamiaista "valkoiselle veräjälle." Hän kuuli kiireisiä askeleita takanaan ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli Duncan hänen vierellään.
— Vai niin, Ruth, oletko jo ulkona? Luulin olevani ensimäinen, mutta sen hauskempi, sillä emmehän ole saaneet puhua juuri mitään vielä, vai kuinka? — Huomattuaan avonaisen kirjan hänen kädessään lisäsi hän: — mutta sinä aiot lukea, en tahdo häiritä sinua.
— Ajattelin mennä "valkoiselle veräjälle," siellä on mielestäni hauska lukea virsiä, sieltä kun näkee ja kuulee meren. Voisimme lukea yhdessä, Duncan, jos sinulla ei olisi sitä vastaan, lisäsi hän kainosti.
Hän ei vastannut. He tulivat veräjälle ja istuutuivat kiville. Ruth haki aamuvirret ja he lukivat yhdessä. Kun he olivat lausuneet viimeisen "ijankaikkiseen", sanoi Ruth: — Meri muistuttaa siitä, eikö niin — ijankaikkisuudesta, tarkoitan.
— Niin pitäisi — sanoi hän, — mutta pelkään, että maailman kiertäminen karkoittaa sellaiset asiat päästä. On hauskaa saada asettua taas kerran vanhaan Englantiin asumaan.
— Mitä pikemmin, sitä parempi minulle, Duncan, mutta minä ihmettelen, että "maailman kiertäminen," kuten sanoit, karkoittaisi sellaiset ajatukset. Mutta minä en sitä luonnollisesti ymmärrä, kun en ole missään matkustanut.
— Miksi se sinua ihmetyttää?
— Minusta tuntuu, että silloin pitäisi olla niin iloinen, omatessaan jotain varmaa ja pysyväistä — jotain muuttumatonta, tarkoitan, jonka puoleen voi kääntyä. — Mutta sinähän sen paremmin tiedät, Duncan.
Duncan ei vastannut, istui vaan katsellen merelle, jossa näkyi pieniä kalastaja-aluksia pitkin rannikkoa. Hetken perästä sanoi hän: — Ruth, muistatko mitä lupasit minulle kauan sitten, ennen kouluunmenoasi?
— En ole sitä hetkeksikään unohtanut. Lupasin tulla hyväksi ja ymmärtäväiseksi, mutta en tiennyt silloin kuinka vaikeata se on! Olen todellakin koettanut, rakas Duncan, vaikken aina kaikin voimin, kuten sanoin. Oletko tyytymätöin minuun? — kysyi hän hiljaa.
— Tyytymätöin, Ruth? Ei — mutta — vastasi hän epäröiden.
— Pelkään, että olet, mutta sinun pitää olla kärsivällinen. Eihän kasvatukseni ole vielä päättynyt, kuten tiedät — sanoi hän hymyillen — olen vasta kolmentoista vanha, vaikka näytän jo täysikäiseltä naiselta, kuten Valter sanoo. Mutta — lisäsi hän vakavasti — minun täytyy muuttaa lupaukseni, Duncan, "paremmaksi ja ymmärtäväisemmäksi" — hyväksi ja ymmärtäväiseksi tulemiseen menee koko ihmisikä.
— Ruth — sanoi Duncan —, sinä ymmärsit väärin minun epäröivän ääneni. En ajatellut puhuessani niin paljon sinua kuin itseäni. Lupaanko sinulle, että kotiintultuani taas — — —
Eutli keskeytti hänet suudellen. — Ei, Duncan, et saa luvata mitään pikku siskollesi. Mutta jos — —
Tedin iloinen vihellys keskeytti hänet. — Hei! Kuka olisi uskonut?
Hyvää huomenta, Ruth! Kuinka voitte mr Leigh?
— Jos Ruth on Ruth, täytyy Duncanin olla Duncan, Ted. Olemmehan siksi vanhoja tuttavia, että voimme jättää tuon "mr Leighin." Siis siksi, kunnes tulen niin vanhaksi, että voin ottaa sinut ja Valterin kasvatukseeni ja "enona" kertoa teille jännittäviä ja opettavia kertomuksia vieraista maista, joissa en koskaan ole ollut ja ihmeellisistä asioista, joita en ole nähnyt, olen yksinkertaisesti Duncan, jos ei sinulla ole mitään sitä vastaan, Ruth — lisäsi hän kääntyen häneen. — Onko Ted mielestäsi muuttunut siitä, kun viimeksi näit hänet. Minusta hän ei ole kasvanut eikä muuttunut sen jälkeen kun minä tutustuin häneen, kun hän vielä käytti kolttua.
Ruth nauroi. — Luulenpa, että olisin tuntenut hänet — sanoi hän.
— Mitä huvia pituudesta on, Ruth? Vakuutan, etten voi huomata muuta, kuin että pakotetaan tanssimaan kaikkien tyhmien tyttöjen kanssa, jotka ovat liian pitkiä pienille pojille. En minä sinua tarkoita, Duncan — sanoi hän tehden hullunkurisen kumarruksen tälle herralle — koska et käy lasten huveissa, enkä sinuakaan, Ruth — taas kumarrus — kun sinä et ole koskaan tyhmä.
— Oli hyvä, että selitit sen, Ted — sanoi Ruth — sillä muutoin olisimme pitäneet huomautuksiasi liiaksi mieskohtaisina. Mutta etkö todellakaan toivo kasvavasi?
— Kyllä, otaksun, että teen sen joskus, tahdonpa, tai en, näethän, eihän sitä voi kohtaloaan kukaan välttää. Mutta sinä olet, Ruth, syvästi loukannut minun tunteitani.
— Olen siitä kovin pahoillani, mutta miten?
— Miten, Ruth? Eikö se mitään merkitse että olen puhellut sinun ja Duncanin kanssa kuitenkin viiden minuutin ajan puhumatta ainoatakaan sanaa mongerrusta? Ja kuitenkin sanot, etten lainkaan ole muuttunut. Oi, Ruth, jospa tietäisit, kuinka minun sydäntäni raatelee. Mutta miksi et onnittele minua, Ruth?
— Minkätähden? Onnettomuutesiko? Mielelläni, jos tahdot.
— Ei, sinä paha tyttö — edistymiseni tähden kaikessa, mikä on herraskaista.
— Mutta aamiainen on valmis. Juostaanko kilpaa kotiin, Duncan.
— Olkoon menneeksi, saat alkaa ensimäisestä puusta, kun minulla ovat niin pitkät sääret.
Lähdettiin, ja pitkät sääret voittivat. Ruth ei jäänyt paljoa jälkeen ja he astuivat yhdessä ruokasaliin. Ruthin mielestä ei veli ollut koskaan näyttänyt niin komealta. Hänen kasvonsa olivat lämminneet juoksusta ja vaalean ruskea, aaltoileva tukka oli pyyhkäisty tavallista enemmän taaksepäin leveältä, valkoiselta otsalta, hymyily oli melkein naisellisen lempeä, mutta kookas ja hyvinmuodostunut vartalo oli miehekäs, samoin vapaa, hienostunut puhe ja käytös.
Lady Douglas käytti vielä surupukua eikä näyttänyt paljon muuttuneen. Valter oli kasvanut ja oli nyt melkein yhtä pitkä kuin Duncan, mutta hän oli hoikka ja poikamainen. Kaikki olivat iloisia nähdessään taas Ruthin. Ja vaikka Edvard ja Valter olivat melkein unohtaneet Duncanin, eivät he kuitenkaan voineet ujostella tuota melkein yhtä poikamaista miestä. Ruthin mielestä tuli Duncan vuosi vuodelta nuoremmaksi.
— Oletko kuullut suuresta jousella-ampumakilpailusta, joka tässä lähellä tulee neljäntoista päivän perästä, kysyi lady Douglas Ruthilta.
Ruth ei ollut kuullut, ja siitä tuli puheen ja neuvottelun ainetta. Valter ja Ted aikoivat kilpailla. He ihastuivat kovin kuullessaan että Duncan oli hyvä jousimies, ja he olivat varmoja, että neljäntoista päivän harjoitus hänen johdollaan oli aivan riittävä. Mutta mistä saada jouset, nuolet ja muut asiaan kuuluvat tavarat? Duncan oli antanut pois kaikki jousitarpeensa. Ne saatiin Lontoosta. Sopiva harjoituspaikkakin löydettiin ja sieltä tapaamme suuren seurueen melkein minä aikana hyvänsä päivästä näiden neljäntoista vuorokauden ajan.
Pian julistivat pojat Duncanin parhaaksi jousimieheksi paikkakunnalla, ja olivat varmoja siitä, että hän saa ensimäisen palkinnon. Ruth katseli mielellään hänen tyyntä ja mietittyä tähtäystään, varmaa ja määrättyä jännitystä sekä nuolen suoraa lentoa kunnes se sattui joko pilkkuun tai taulun sisimpiin ympyröihin. Toisellaisia olivat hänen oppilaittensa ensimäiset kömpelöt yritykset.
Ruth nauroi niille, mutta hänen omansa eivät olleet paljoa parempia. Hän edistyi kuitenkin pian huomattuaan, että Duncanin neuvoma tapa oli paras.
Huolimatta ampumisinnostuksesta riitti kuitenkin melkein joka aamu aikaa kävelymatkoihin meren rannalle, missä Ruthilla oli myrskyn perästä tilaisuus lisätä meriruohokokoelmaansa, jonka hän oli alkanut talvivierailunsa aikana Beachfieldissä.
Eräänä päivänä istuivat Ruth ja hänen veljensä kahden kallioilla. Valter ja Ted odottivat erästä nuorta ystävää, jonka piti tulla harjoittelemaan jousella ampumista, ja jolle he antaisivat ennen Duncanin tuloa opetusta, koskapa hän luonnollisesti aluksi ujosteleisi sellaista Robin Hoodia, kuin mr Leigh oli.
— Ruth — sanoi Duncan — en ole kuullut, saitko mitään palkintoa viime lukukaudella.
— Yleisiä palkintoja ei jaettu, kun tytöt Maggien sairauden tähden lähetettiin niin äkkiä kotiin, mutta — hän keskeytti.
— Mutta mitä?
— Yksi palkinto annettiin meidän luokalle, mr Taylor antoi sen parhaasta kirjoituksesta.
— Etkä sinä saanut sitä, Ruth. Luulin sinun juuri siinä aineessa pitävän puolesi.
— Minä sain sen, Duncan — se tahtoo sanoa: luulin saavani, mutta se ei ole nyt minulla, se annetaan pois.
Hän oli hämillään. Miksi hän epäröi ja punastui?
— No, Ruth — sanoi hän katsoen vakavasti häneen — et varmaankaan ole tehnyt mitään epärehellistä?
Ruth raukka! Siis Duncankin epäili häntä! Mutta hän saisi kuitenkin tietää kaikki. Hän kertoi koko tapauksen, ja sanoi luulevansa, että Maggie tiesi, vaikkei häneltä sairauden tähden voitu kysyä. Hän oli koettanut olla kärsivällinen, mutta odotus tahtoi väliin tehdä luvan ja ajan Duncaninkin seurassa pitkäksi.
— Mutta, Ruth — sanoi hän — he olisivat varmaan uskoneet, jos olisit kertonut heille, mitä nyt olet minulle kertonut.
— En voinut kertoa heille sillä tavalla kuin sinulle, Duncan, sillä minä tiesin, että sinä uskoisit minua. Ja vaikka he olisivat melkein uskoneetkin, ei se olisi ollut täysi todistus, enkä minä olisi voinut ottaa palkintoa. Mutta minä olen oikein iloinen, että sinä tiedät sen — lisäsi hän.
— Sano minulle, mitä Maggie sanoi houriessaan, Ruth.
Hän sanoi niin hyvin kuin muisti.
— Olen aivan varma, että hän voi todistaa syyttömyytesi — hän on jollain tavalla nähnyt sen, vaikka et sinä voi käsittää miten.
— En sitä todellakaan voi. Olen varma, ettei etuhuoneessa ollut ketään, ja sitäpaitsi minä jätin hänet puutarhaan.
— Hyvä, Ruth. Ainoa, mitä voit tehdä, on olla kärsivällinen, mutta sitähän ei minun tarvitse sinulle opettaa, pikemmin päinvastoin. — Ja nyt, Ruth, menemme katsomaan miten pojat onnistuvat. — Hän kiersi kätensä hänen vyötäisilleen ja melkein kantoi häntä kallioiden yli ja jyrkkää mäkeä ylös. Oli kovin hauskaa luottaa kokonaan hänen miehekkääseen voimaansa, jolla hän usein oli Valteria ihmetyttänyt, ja minkä johdosta tämä oli hänelle antanut lisänimen "hirveän väkevä Quasind."
Ennenkuin he ehtivät ampujain luo, kuulivat he Tedin iloisen naurun.
Nähtyään heidät juoksi hän heitä vastaan pakahtumaisillaan naurusta:
— Duncan, olen iloinen, että tulit, sillä Charley Evansin opettaminen käy yli minun voimieni! Valter nauroi myös ja Charley-raukka yhtyi siihen vastahakoisesti näyttäen samalla surkean alakuloiselta.
— Pelkään, että sinun opetuksesi on puutteellista, master Ted, näytähän Charley miten hän on sinua neuvonut.
Charley otti jousen ja näytti.
— Oikein — sanoi Duncan, — vakuutan että alku on sangen lupaava!
— Odota hiukan — nauroi Ted.
— Ted, jos sinä et anna Charleyn olla rauhassa, etkä lakkaa nauramasta, niin minä — —
— Mitä sinä teet?
— Kiinnitän sinut tauluun ja ammun sinua.
— No, enpä taitaisi siitä paljoa välittää, jos Charley sen tekisi. Mitä sanot Charley? Saat luvan ilmottaa, missä minun olisi paras seisoa — ehkä takanasi — siinä tapauksessa olisi sinulla kai paras toivo osata, ajattelen.
Hän oli vähitellen loitonnut Duncanista ja nyt katsoi hän viisaimmaksi turvautua jalkoihinsa. Duncan ajoi häntä takaa, saavutti kedon toisessa päässä ja viskasi matalan aidan yli niin kätevästi, että hän tuli jaloilleen toiselle puolelle. Sitten palasi hän Charleyn luo, joka jousi kädessä odotti seuraavaa ohjetta.
— Nyt — tähtää hyvin — pidä lujasti jänteestä vedä vakavasti. Oikein — anna mennä nyt!
Mutta nuoli pysyi paikallaan. Oli turhaa pitää silmällä, mihin se sattuisi, sillä Charley jännitti kaikki lihaksensa kunnes kasvonsa olivat tulipunaiset, pitääkseen jousen jännityksessä.
— Ei se käy, mr Leigh! En jaksa pitää sitä kauempaa!
— Anna mennä! huusi Duncan.
— En voi — en tiedä miten.
— Päästä jänne sormistasi, siinä kaikki.
Mutta voimien uupuessa oli jänne löyhtynyt, ja kun Duncan vielä kerran huusi: "anna mennä," totteli hän ja nuoli putosi — hänen jalkoihinsa.
— Mihin se meni, mr Leigh? Onko se taulussa?
Heidän oli vaikea pidättää naurua.
— Tässä se on — kuului äkkiä heidän takanansa — ja sinä olet ampunut minua, kuten sanoin.
Charley katsoi taakseen. Se nuoli, jonka hän toivoi olevan taulussa, näkyi Tedin liivin taskusta. Hän joutui hämilleen.
— Kuinka, Ted, mistä sinä sait sen?
— Jaloistasi, vakuutan. Onnittelen sinua, Charley, varman edistymisesi johdosta, minun tilapäisen, mutta ei vapaehtoisen poissaoloni aikana, ja teitä mr Leigh, oivallisen opetusmetoodinne tähden.
— Kas niin, Ted, oletko jo täällä? sanoi Duncan — heitinhän sinut ojaan, eikä se ollut minun syyni, jos et sinne joutunut.
— Otaksun, ettei miehen tarvitse jäädä ojaan, vallankaan jos hän joutuu sinne jaloilleen. En tunne myöskään mitään luonnonlakia, joka pakottaisi palaamaan samaa tietä kun on mennyt.
— Ole nyt siivosti, Ted, kymmenen minuuttia, jos ei mikään luonnonlaki, kuten pelkään, sitä estä. Nyt, Charley, vielä yksi yritys, se käy nyt varmaan paremmin.
Uudelle oppilaalle oli vihdoinkin selvinnyt, että nuolen piti antaa mennä juuri määrätyllä hetkellä. Hän koetti uudestaan. Duncan huusi "hyvä". Ja nuoli lensi helähtäen kultaiseen keskipisteeseen.
— Nyt, nuori hölynpöly, mene ja salaa noloutesi, äläkä naura, ennenkuin voit tehdä saman tempun! — sanoi ihastunut opettaja Tedille, joka heti lähti tuumien: — Nyt onkin pian aamiaisaika.
Charley olisi mielellään täydentänyt edistymistään, mutta hänen intonsa laimeni parin kolmen epäonnistuneen laukauksen perästä, ja hän suostui Valterin ehdotukseen, että mentäisiin kotiin vahvistamaan sisäistä ihmistä.
Ted tuli ovessa häntä vastaan ja sanoi: — sinun ei tarvitse ylpeillä,
Charley! Tää oli ensimäinen ja viimeinen laukaus tässä kuussa.
— Näen, että tahdot vielä yhden hypyn, Ted — sanoi Duncan, ja uusi takaa-ajo alkoi, mutta kuinka se päättyi, sitä ei tiedetä.