KUUDESTOISTA LUKU.
Maggie on sairas.
Nuorempien lasten mentyä levolle, lähti Ruth hiljalleen huoneeseensa. Hän ajatteli — ja se hidastutti hänen askeleitaan — kirkkomaalla tapaamaansa naista ja Floran hautaa ja kukkaa, sitä kieloa, joka oli tuottanut niin paljon surua. Hän päätti antaa sen Maggielle, jollei tämä vielä nukkuisi.
Ovea avatessaan kuuli hän Maggien kovalla, levottomalla äänellä huudahtavan: — Sinäkö se olet, Ruth. Tule puhelemaan kanssani; minä en voi nukkua — olen niin voimaton ja kuuma.
Ruth oli silmänräpäyksessä hänen luonaan.
— Luulen, etten puhumalla voi saada sinua nukkumaan, mutta katsotaanhan mitä voin tehdä sinulle. Lapsi-raukka, olethan ihan kuuma. Annahan otan pois yhden peitteen — onko nyt parempi? Käänny toiselle kyljelle ja sulje silmäsi, niin nukut kyllä pian. Minä en vielä mene levolle.
— Älä mene luotani, Ruth!
— Mutta sinä et nuku niin kauan, kun minä olen täällä; tulen pian ja panen maata. — Ja Ruth suuteli häntä ja meni. Hän ei uskaltanut puhua kukasta nyt, kun hän oli niin levoton, sillä siitä olisi sukeutunut pitempi keskustelu.
Puolen tunnin kuluttua avasi hän hiljaa oven. Hän kuuli taas vähemmän rauhattoman äänen: — En voi nukkua, Ruth, en ole ollenkaan uninen, mutta ottaisin mielelläni hiukan vettä.
Ruth antoi sitä hänelle ja huomasi, että hänen pienet kasvonsa olivat vielä kuumemmat ja pelästyneemmät kuin äsken, eikä unen merkkiäkään ollut kirkkaissa silmissä.
— Ruth, — sanoi hän — minä olen kuvitellut, kaikellaisia kummallisia asioita — en tiedä, lienenkö nähnyt unta. Tuosta verhon ja akkunapielen välillä olevasta raosta näin kaksi tähteä, ja minusta toinen oli sisareni Floran näköinen. Ja ensin hän mielestäni hymyili, mutta se muuttui jonkunmoiseksi ivanauruksi. Toinen tähti oli Alicen näköinen — leskenmyssy päässään, eikö se ollut hullunkurista? Se peloitti minua, mutta en siitä välitä, kun sinä tulit ja toit valoa. Näin varmaan unta, vaikka luulin olevani hereillä.
Ruth pelästyi.
— Et saa kuvitella nyt enää mitään, rakas lapsi. Luulen, että on paras kutsua miss Long tänne antamaan sinulle jotain, joka ajaa sinusta joutavat ajatukset ja saa sinut nukkumaan. Ja hän riensi sanomaan miss Longille, ettei Maggie voi hyvin, ja että hän on kuumeinen.
Miss Longin tultua ei Maggie puhellut enää niin paljon, mutta hän sanoi päätänsä särkevän kovin. Hänellä oli usein hermokohtauksia, eikä miss Long ollut erittäin levoton hänen tähtensä. Hän hoiti itse häntä yön, mutta päätti aamulla hakea lääkärin, jos hän ei olisi parempi.
Miss Long sai vasta seuraavana päivänä tietää, että Mellestowin reunaosissa oli puhjennut tarttuva kuume, ja että Maggie oli muutama päivä takaperin ostoksille lähetetyn palvelijan kanssa liikkunut siellä, missä se pahimmin raivosi. Palvelija oli varomattomuudessaan mennyt samalla matkalla tervehtimään siellä asuvia omaisiaan. Jos miss Long olisi sen tänä yönä tiennyt, ei hän varmaankaan olisi viivytellyt hakiessaan lääkärin apua.
Ruth katsoi Maggieta vielä kerran ennenkuin meni levolle. Ensin hän luuli hänen nukkuvan, mutta hetken perästä kuuli hän ensin kuiskauksen: — Niin, niin, Flora, minä tulen, mutta älä katso minua noin! — Sitten kovemmin: — mene pois, mene pois! — jota seurasi kiljahdus. Ruth pelästyi kovin. Hourailiko hän. Hän hyppäsi vuoteeltaan. Maggie näytti ensin melkein hurjistuneelta, mutta tyyntyi sitten ja sanoi: — Pelkäänpä, että herätin sinut, Ruth — puhuinko kovaa? Luulen uneksineeni. Ole hyvä ja anna vähän vettä.
Hän oli taas hetkisen tyyni. Sitten Ruth kuuli hänen puhelevan hiljaa:
— Niin, minä istutin sen, kauan, kauan sitten! Kielo!
Ruth hätkähti ja kuunteli tarkasti. — Se oli sinun lempikukkasi, eikö ollutkin, Flora? Mutta se ei sinua pistä — miksi kirkaset? Etkö näe opastasi? Hän ei salli sen vahingoittaa sinua! Se on varmaan joskus ollut kaunis kukka — mutta miksi sinun piti niin kauan sitä hakea? Miksi selailit niin monta kirjaa? (Ruthin sydän sykki kovasti, hän jännitti kuulohermojaan, mutta ääni heikkeni ja sanat tulivat epäselviksi). — Eihän sitä niin kauan tarvitse hakea! Se kukkii aina hänen haudallaan — aina, kesät, talvet. Mutta nyt se on rypistynyt — ihan kuollut! Ja Flora on kuollut — ja Alice on kuollut — ja — Ruth ei kuullut enää. Oliko se mahdollista! Oliko lapsi todella nähnyt hänen hakevan kukkaa, vai oliko se vain sellainen harvinainen sattumus, jommoisesta hän joskus oli kuullut puhuttavan. Jospa Maggie voisikin pelastaa hänet epäluulosta! Hän toivoi saavansa kysyä sitä häneltä, mutta huomasi olevan itsekästä häiritä hänen levotonta untansa. Hän oli päättänyt olla kärsivällinen, ja se olisi ollut huono alku, jollei hän olisi malttanut odottaa huomiseen. Ehkäpä Maggie olisi silloin terve.
Päivän valetessa tuli miss Long. Kuume oli kohonnut, ja Maggie oli melkein horroksissa, vastasi vaivaloisesti kysymyksiin ja mumisi lakkaamatta käsittämättömiä sanoja.
Kärsivällisyyttä vielä, Ruth-raukka. Miss Long lähetti hakemaan tohtori Martinia, ja tämä sanoi taudin olevan samaa, mitä kaupungissa oli levinnyt. Hän ei vielä voinut sanoa mitään sen vaarallisuudesta tämän sairaan suhteen, mutta kaksi lasta oli siihen jo Mellestowissa kuollut. Hän kehoitti miss Longin lähettämään viipymättä kaikki tytöt pois koulusta, mutta sen, joka oli maannut Maggien kanssa samassa huoneessa, luuli hän jo tulleen saastutetuksi.
Kun lukukausi oli aivan lopussa, ei ollut vaikea lähettää toisia kotiin. Miss Long ei tiennyt, mitä hän Ruthin kanssa tekisi, mutta hän suostui lopulta Ruthin pyyntöön saada jäädä, sillä lääkäri oli sanonut olevan vaarallista antaa hänen tulla toisten lasten seuraan.
Ja Ruth jäi, toiset matkustivat kotiin.
Hän ei nähnyt heitä, sillä hän oli koko aamun Maggien huoneessa. Miss Longilla oli niin paljon puuhaa, ettei hän ehtinyt kun joskus kurkistamaan huoneeseen.
Ruth istui kärsivällisesti pienen suojattinsa vuoteen vieressä. Maggie tuskin kykeni ottamaan lääkkeitä, eikä Ruth siis voinut häiritä häntä omilla asioillaan. Ei, hän valmistautui odottamaan, kunnes Maggie paraneisi — ja jos ei — Ruth ei ajatellut loppuun sitä.
Vaikka miss Long väliin vuorotteli hänen kanssaan, tuntui tämä ensimäinen päivä sangen väsyttävältä, ja sitä seurasi monta samanlaista päivää.
Maggie houraili usein ja puhui Florasta ja Aiméesta, mutta kukasta ei
Ruth hänen kuullut mitään mainitsevan.
Kuume oli jonkun verran laskenut, mutta selvästi huomasi, ettei tohtori Martin ollut tyytyväinen taudinoireisiin. Mrs Ferguson lupasi tulla, jos tauti kääntyisi vaaralliseksi, vaikka hän olikin sairaaloinen.
Useita päiviä kului eikä mitään muutosta näyttänyt tulevan sairaan tilassa.
Eräänä aamuna oli Ruth hetkisen istunut hänen vieressään luullen hänen uinahtaneen, kun hän äkkiä avasi suuret silmänsä (ne näyttivät suuremmilta, kuin koskaan ennen) ja sanoi:
— Ruth, annatko minulle sen kukan?
Ruth säpsähti. — Minkä kukan, rakkaani?
— Sen, jonka otit kirjan välistä. Se on Floran, ja hän sanoi minulle viime yönä, että saan sen. — Ruthin kasvot synkistyivät, — hän hourailee — ajatteli hän. — Se on Floran haudalta — minä istutin sen itse, Ruth. Istutin sen hänelle, siis se on nyt hänen — mutta hän antoi sen minulle, — toivoisin, että löytäisit sen, Ruth. Mikset hae sitä?
— Se on Floran haudalta, Maggie — sanoi Ruth tyynesti.
— Tiedän sen, Ruth; mutta se on nyt kuollut — se ei enää kasvaisi siellä — mikset anna sitä minulle? Flora tahtoo sen, sanon minä!
Ruth vei kukan hänelle.
— Niin, se on se, Ruth, mutta ota se pois — en tarvitse sitä; sinun pitää istuttaa se haudalle — älä pane sitä vaan kirjan väliin — se vahingoittaa sitä!
Ruth otti sen ja pani raamattunsa väliin, ja sinne se jäi moneksi vuodeksi.
Kun Maggie taas hetken perästä puhui, oli hän jälleen entisensä.
— Ruth, sinäkö kerroit minulle Aiméesta? Oliko se vaan kertomus, vai onko se tapahtunut? En ole sitä voinut saada selville sen jälkeen kun sairastuin.
— Se oli kertomus, rakas Maggie. Sinä pyysit minua kertomaan, ja minä keksin sen.
— Mutta voiko se olla totta, Ruth?
— Kyllä, se voi olla totta siinä merkityksessä, mitä se kuvasi.
— Niin, arvasin sen. Minusta on hyvä, että se on tosi. Ruth, minä en ole voinut lukea rukouksiani sairauteni aikana. Luuletko, että minun oppaani menee pois sentähden, kuten Aiméen teki?
— Ei, rakkaani! Olen varma, ettei hän mene! Hän on luonasi niin kauan, kun toivot — ja sittenkin olisi hän ehkä, vaikket voisi häntä nähdä.
— Ruth, minä luulin nähneeni hänet viime yönä — ja sitten hän muuttui äidiksi. Eihän äiti ole tullut?
— Ei, kultaseni! Äitisi ei ole täällä. Ilmoitamme usein hänelle, miten voit, mutta hän tulee vaan siinä tapauksessa, jos sinä kovin toivot ja ikävöit, hän on niin heikko.
— Mutta minä ikävöin häntä niin kovin; eikä hänen tarvitsisi viipyä kauan kerralla. Olisi niin hauskaa, jos hän tulisi. Kysytkö miss Longilta?
— Kyllä, jos nyt koetat hiukan nukkua ennenkuin sinun on otettava lääkettä.
Hän kääntyi ja koetti nukkua, mutta hän liikkui usein ja valitteli. Ruth kertoi miss Longille mitä Maggie oli sanonut äidistänsä, ja hän päätti viipymättä lähettää hakemaan häntä, jollei Maggie olisi tänään parempi lääkärin mielestä. Hän ei ollut, ja illalla kohosi kuume taas. Kun mrs Ferguson saapui, ei pienokainen tuntenut häntä eikä ketään muitakaan.
Koko seuraavan yön valvoi Ruth huoneessaan, aina väliin mennen sairashuoneen ovelle kuuntelemaan. Miss Long ja mrs Ferguson olivat molemmat siellä. Maggie nukkui ja Ruthin piti kärsivällisesti odottaa aamua. Kerran ajatteli hän: Jumala tahtoo kai tälläkin tavalla opettaa minulle kärsivällisyyttä. Aamun sarastaessa tuli miss Long hänen luoksensa. Maggie ei ollut parempi eikä pahempi. Ruth sai mennä sinne nyt — mrs Ferguson oli mennyt levolle. Mielellään hän meni, mutta hänet valtasi toivottomuus nähdessään, miten kauheasti tauti oli kalvanut yhtenä ainoana yönä sairasta. Hän tuskin tunsi häntä, Maggie makasi hiljaa. Kerran hän sanoi:
— Flora, miksi et minua odottanut? En tahdo käydä yksin. Milloin se loppuu? Olen niin väsynyt ja janoinen myös. — Sitten muuttuneella äänellä: — äiti, ole hyvä ja anna vähän vettä!
Ruth antoi, mutta hän ei huomannut hoitajan vaihdosta. Jonkun ajan kuluttua tuli mrs Ferguson ja Ruth poistui. Hän astui koneellisesti ja tuli miss Longin kirjastohuoneeseen. Kuinka tyhjältä ja autiolta se näytti!
Ovikello soi — se oli tohtori Martin. Hän meni huoneeseen ja Ruth odotti häntä melkein henkeä vetämättä. Hän ei tullut, mutta miss Long tuli.
— Ruth — sanoi hän — tänään on ratkaiseva käänne taudissa. Tohtori
Martin odottaa kunnes hän herää — ja silloin tulee se tärkeä hetki.
Paljon riippuu siitä, ettei häntä häiritä ja minä jätän sinut vahdiksi.
Älä anna kenenkään astua jalallansakaan portaisiin ennenkuin tohtori
tulee. Tiedän voivani luottaa sinuun.
— Voitte varmaan! Oi, rakas miss Long, jospa hän ei parantuisikaan!
— Meidän täytyy rukoilla, rakas Ruth — mutta tapahtukoon hänen tahtonsa!
Hän hiipi hiljaa portaita ylös, ja taas oli Ruth yksin. Tunti kului tunnin perästä. Palvelustyttö tuli tarjottimen kanssa ovelle, mutta Ruth viittasi, että hän veisi sen pois, peläten että pieninkin ääni voisi kuulua.
Ja tunnit kuluivat. Iltahämärä alkoi jo saapua, kun hän kuuli äänen, jota hän oli kauan odottanut. — Tuttu ovi avattiin. Ruth katsoi ulos. Tohtori Martin ja miss Long olivat portailla.
— Tulen muutaman tunnin kuluttua taas — kuuli hän tohtorin sanovan. Hän eli siis! Jumalan kiitos! Samassa tuli miss Long. — Hän on parempi, Ruth, ja hetken perästä toivomme vaaran olevan ohi. Ruth purskahti itkuun.
— Lapsi-raukka — sanoi miss Long — tämä on ollut rasittava aika sinulle. Olet aivan uupunut. Ja hän pakoitti hänet syömään hiukan.
— Saanko mennä hänen luokseen — kysyi Ruth.
— Mrs Ferguson ei tahdo kuulla levosta puhuttavankaan ennen tohtori Martinin seuraavaa käyntiä. Jos nyt tahdot hiukun levätä, saat sitten ottaa hänen paikkansa. Maggie ei vielä jaksa puhua, mutta kuume on kokonaan poissa ja tohtori sanoo hänen jo alkavan parantua.
Astuessaan hiukan myöhemmin huoneeseen kohtasi Ruthia iloinen hämmästys. Maggien kasvojen ilme oli kokonaan muuttunut, vaikka hän ei vielä jaksanut puhella. Hetken uinahdettuaan näytti hän heräävän voimistuneempana.
— Ruth — kuiskasi hän. — Onko äiti mennyt levolle?
— Kyllä, rakkaani.
— Olen niin iloinen! Näin niin pitkän unen rakkaasta äidistä, hän istui koko ajan vieressäni — ja niinhän hän tekikin, sillä hän istui siinä kun nukuin ja oli vielä, kun taas heräsin. — Hän väsyi kovin tästä puhelusta, ja oli hetkisen aivan hiljaa. Sitten hän sanoi: — Uneksin, että Flora kutsui minua, mutta Jumala ei tahtonut vielä tällä kertaa.
— Hän on erittäin hyvä, kun antoi sinun parantua, rakas Maggie.
— Niin, hyvä minulle ja rakkaalle äidille. Olen hänen ainoa pieni tyttönsä, ja hänellä olisi kovin ikävä jos minä menisin pois.
Ja — näin hän jatkoi vuoroon uinahtaen ja vuoroon hourien, kunnes mrs Ferguson tuli takaisin. Hän hymyili kiitollisesti Ruthille, joka ystävällisesti hoiteli hänen lastaan.
Illalla ajatteli Ruth: Ehkä voin muutaman päivän perästä kysyä häneltä kukasta.
Hän tuskin tiesi kuinka monta päivää luvasta oli kulunut, ja oli melkein unohtanut että Duncan voisi ehkä pian tulla. Mutta kun hän seuraavana päivänä kuuli erään herran kysyvän häntä, hyökkäsi hän hehkuvin poskin Duncanin syliin.
Kun Ruth oli kertonut syyn kasvojensa kalpeuteen ja miss Long vakuuttanut, ettei hän enää tarvinnut "pientä apulaistaan," päätti Duncan matkustaa seuraavana päivänä hänen kanssaan Beachfieldiin, missä hän sanoi jo häntä odotettavan.
Ruthin olisi ollut ikävä jättää Maggieta, jollei hän olisi tiennyt hänen muuttavan kotiinsa niin pian, kun hän voi kestää sen pienen matkan vaivat.
Maggien jäähyväiset olivat: — Koetan tulla terveeksi niin pian, kuin voin, Ruth, voidakseni tulla takaisin silloin kuin sinäkin.