YHDESTOISTA LUKU.
Kilpailu.
Pelkään, ettei Jana Harding ole ensimäisen tutustumisemme jälkeen paljon edistynyt. Hän on kyllä kasvanut ja muutamien mielestä on hän ensi näkemältä kauniskin. Soitossa on hän edistynyt aika tavalla. Muuta parannusta ei ole tullut. Toisinaan näyttää hän pitävän Ruthista, mutta sekin on vaan itsekästä, Ruthin avuliaisuuden hyväkseen käyttämistä, sillä hänen poissa ollessaan sanoo hän, ettei hän ymmärrä, missä suhteessa Ruth olisi toisia parempi, ja että hänen hyvyydestään pidetään liian suurta melua.
He ovat nyt samalla luokalla, ja Jane, joka on kolmea vuotta vanhempi, saa usein tuntea nöyryytystä kun Ruthia kiitetään ja häntä vielä usein muistutetaan laiskuudesta ja tarkkaamattomuudesta.
Saman päivän aamupuolella, kun Alice matkusti, sanoi Jane erään tunnin loputtua: — Noo, Ruth, otaksun, että ajattelet saada palkinnon.
— Koetan kyllä parastani, Jane, mutta eihän minulla siihen ole suurempaa oikeutta kuin sinulla tai jollakin muulla.
— Kyllähän jokainen tietää, että sinä olet mr Taylorin lemmikki, ja sopiihan sitä olla vähän valtioviisas. —
Ruth aikoi vastata, mutta hillitsi itsensä ja järjesteli kirjojaan ja vihkojaan.
— Mistä palkinnosta sinä puhut, Jane? — kysyi Maggie Ferguson.
— Mitä sinä sillä tiedolla teet, pikku utelias? Kyllähän Ruth sinulle sanoo — mitä hyvänsä saadakseen hyväilyjä, syleilyjä ja suuteloja teiltä, pienet mukulat, tiedänhän sen.
— Jane — sanoi Ruth punan kohotessa hänen poskilleen — kerran kaikkiaan — hän hillitsi taas itsensä.
— Jatka — mitä tarkoitat "kerran kaikkiaan?" Saammeko kuulla komean ja lennokkaan puheen?
Ruth lähti äkkiä huoneesta. Maggie voi hädin tuskin seurata häntä puutarhaan. Maggie huusi häntä. Vihdoinkin hän seisahtui äkkiä, nyökkäsi ja sanoi ihmetellen: — Mitä, Brownie, oletko täällä? Pääsi tulee kipeäksi auringon paisteessa. Mene hakemaan hattusi.
— Sinäkin olet paljain päin, Ruth.
— Olenko? Unohdin sen. Odota tässä varjossa, minä haen molemmat. Kun hän palasi, sanoi Maggie:
— Sinun olisi pitänyt sanoa Janelle mitä aioit. Hän olisi sen ansainnut, hän puhuu aina niin epäystävällisesti.
— Olen iloinen, etten jatkanut mitä aloin, Brownie, olisin sanonut hyvin pahasti, mutta pelkään ajatelleeni sitä ja se oli melkein yhtä paha, Maggie. — Hän lisäsi surullisesti: — Varo, ettet suutu pienenä, siitä on isompana paljon ikävyyksiä.
Maggie katseli Ruthin kasvoja nähdäkseen oliko niissä pahan luonteen merkkiä, mutta nyt ei niitä ainakaan näkynyt — hän hymyili niin ystävällisesti.
— Ruth, sanotko minulle, mistä palkinnosta te puhuitte? Se ei ole uteliaisuutta — tahdon tietää kaikki mikä sinua koskee.
— Se on eräs palkinto, jonka mr Taylor aikoo antaa parhaasta ainekirjoituksesta.
— Toivon, että sinä saat sen, Ruth. Mistä te kirjoitatte?
— Lukukauden alussa luimme eräitä historiallisia luennoita. Niistä on mr Taylor valinnut yhden, joka meidän on muistista kirjoitettava, luonnollisesti omin sanoin.
— Saatteko katsoa kirjaan?
Ruth nauroi. — Eikä! Se oli miss Longin kirja, eikä se ole ollut kouluhuoneessa sen jälkeen, kun sen luimme.
— Tiedätkö, minusta se on kovin vaikeata! Toivon, että sinä saat palkinnon, sillä koko luokalla ei ole niin kyvykästä kuin sinä.
— Mistä sen tiedät, pieni imartelija?
— Kaikki sanovat niin. — Ruth, luuletko, että minä saan palkinnon?
— Älä siitä välitä, Brownie. Koeta parastasi ajattelematta palkintoa, Kerronko sinulle tytöstä, joka oli aivan varma palkinnosta, mutta lopuksi kuitenkin pettyi?
— Oi, kerro!
Ruth kertoi jutun, jonka jo tunnemme.
— Olitko sinä se tyttö, joka menetit sen?
— En.
— Sitte sinä sait sen.
— Odota tässä hiukan, minä tuon sinulle jotain, sanoi Ruth äkkiä.
Ruth muisti nyt vasta kielon, jonka hän oli haudalta tuonut. Mutta hän ei muistanut, mihin hän oli sen pannut. Hän katui jo että oli sen ottanut. Yhtäkkiä muisti hän hämärästi nostaneensa jonkun kirjan kantta ja pistäneensä sen sinne varmaan talteen. Nyt oli kuitenkin vaikea muistaa, minkä kirjan väliin ja missä huoneessa hän sen oli pannut. Viimeinen kuitenkin selvisi. Etuhuoneessahan odottivat kirjeet ja siellä ne avattiin. Hän riensi ja koputti ovelle. Ei vastausta. Hän meni sisään. Siellä ei ollut ketään. Hän alkoi selailla ja pudistella pöydällä olevia kirjoja, mutta kieloa ei löytynyt. Oliko hän sen kadottanut? Se kirja oli mahdollisesti pantu kaappiin — hän aikoi tarkastaa niistä muutamia. Sitä tehdessään luuli hän kuulleensa oven käyvän, mutta ei ehtinyt katsomaan taakseen. Hän löysi sen lopulta, mutta kun hän ei enää tavannut Maggieta puutarhassa, kätki hän sen uudestaan pannen muistiinsa kirjan. Hän unohti sen taas muiden puuhien takia.
Jane Harding oli päättänyt kaikin voimin koettaa estää Ruth Leighiä saamasta ainekirjoituspalkintoa. Hän oli hyvin mietityillä viittauksilla tehnyt toisille selväksi, että se olisi suuri nöyryytys heille vanhemmille, jos Ruth sen saisi. Janen tarkoitus oli saada se itse. Eikä hän valinnut keinoja tämän päämäärän saavuttamiseksi. Hän sai taipuvan omantuntonsa vakuutetuksi, ettei siinä mitään pahaa ole, vaikka hän silmäilee aineen vielä kertaalleen läpi, hänellä kun on huonompi muisti kuin Ruthilla. Hän ei tietystikään jäljentäisi sanaakaan, ei edes lukisi sitä, silmäilisi vaan pääkohdat, se olisi suuri apu ja pieni synti. Omatunto vaikeni, Jane riensi heti panemaan suunnitelmaansa täytäntöön. Tilaisuus oli sopiva, miss Long ulkona, tytöt luokalla, paitsi Maggie ja Ruth. Hän katsoi varmuuden vuoksi ympärilleen ja avasi sitten tyyneesti etuhuoneen oven. Hän hätkähti, pysähtyi silmänräpäyksen, pani varovasti oven kiinni ja moni hitaasti kouluhuoneeseen. — Onko se mahdollista? — sanoi hän itsekseen. — En voi sitä uskoa! Hän ei ole minun kaltaiseni — hänellä on hyvä muisti, eikä sitä kukaan usko, mutta minä en voinut erehtyä — se oli sama kirja — tunnen sen kansista. En ole koskaan tahtonut näyttää niin rehelliseltä — mutta Ruth! Mikä teeskentelijä! Hän päätti olla hänelle ilmoittamatta mitään ennen palkinnon jakoa, mutta toiset saivat sen hänen mielestään tietää, sillä nythän ei enää voi olla epäilystä tuloksesta. Omasta puolestaan päätti hän kirjoittaa jotain vain muodon vuoksi, olisi turhaa vaivata itseään. Hän meni luokalle, missä toiset keskustelivat mr Taylorin opetuksesta.
— Ette tarvitse nähdä suurta vaivaa, ystävät, sanoi hän salaperäisesti
— Ruth on nyt aivan varma.
— Minkätähden nyt? — sanoi eräs. — Eihän hän liene kirjoittanut ja näyttänyt sinulle?
Jane kertoi inhoansa osoittaen, mitä hän oli nähnyt.
— Mutta älkää sanoko Ruthille, lisäsi hän — tahdon nähdä, ottaako hän todellakin vastaan palkinnon niin hävyttömän petoksen jälkeen.
— Miksi sinä menit etuhuoneeseen? — kysyi eräs.
Jane punastui. — Se ei kuulu sinuun!
— Tiedättekö, — sanoi toinen — minä en usko sanaakaan. Ruth on meitä kaikkia etevämpi, ja sinä kadehdit häntä. Toivon hänen saavan palkinnon.
— Sinun on hyvä sanoa, — sanoi Jane — jolla ei ole itsellä toivoa, mutta toisille se ei ole niin hauskaa!
— Miks'et sano sitä miss Longille?
— Siksi, ettei se mitään hyödytä. Tunnustan, että Ruth on sangen hyväsydäminen, enkä minä tahdo saattaa hänelle sellaista harmia. Mutta jos hänellä on hiukankaan omaatuntoa, ei hän sitä niin pian unohda, olkaa varmat.
— Tiedättekö — sanoi eräs tyttö, jota toiset kutsuivat Katherineksi, — tahtoisin kysyä Ruthilta asian laitaa. En usko sitä vaan niin.
Jane oli mennyt akkunan luo. — Tulkaa tänne sanoi hän äkkiä. — Noh, mitä nyt sanotte? — Mitä voivat he sanoa? Ruth kiipesi juuri etuhuoneen kaariakkunasta ulos ja juoksi ruohokentän poikki. Epäilijät tulivat sanattomiksi.
— Minä kysyn häneltä joka tapauksessa — sanoi eräs.
— Voit tehdä sen jälkeen päin — sanoi Jane — mutta ennen jakoa et. Se on minun asiani — minä näin hänet, etkä sinä olisi mitään tiennyt, jollen minä olisi kertonut.
Seuraavana iltana Jane ja Ruth kirjoittivat saman pöydän ääressä.
— Noo, Ruth, kuinka menee? — sanoi edellinen — olisi suuri apu, jos saisi edes kymmenen minuutin ajan tirkistää kirjaan, eikö olisikin?
Ruth ei huomannut toiselle tytölle tarkoitettua silmän iskua, ja punastumatta vastasi hän: — Olispa todellakin. Pelkään, että olen aika tavalla unohtanut, mutta kaikillahan meillä on siinä suhteessa sama vaikeus.
— Kuinka lie! Ehkä kaikki ovat rehellisempiä kuin yksi, tai miten
Ruth!
— Mitä tarkoitat, Jane? — Kysymys tehtiin tyynesti, mutta silmät salamoivat, ja se hiukan pelotti Janea.
— Noo, ei mitään, ei mitään, vakuutan, puhuin vaan ylimalkain.
Ääni oli pilkallinen ja naapuriin heitetty silmäys pani Ruthin äkkiä katselemaan tovereihin.
— Kas niin, älähän nyt taas suutu ja juokse tiehesi, kuten eilen — lisäsi Jane.
Viittaus oli riittävä, Ruth hillitsi mielenliikutuksensa ja jatkoi tyynesti kirjoitustaan. Hän tiesi, että Jane tarkoitti enemmän, kuin sanoi, ja olisi mielellään tahtonut tietää mitä se oli, mutta hän ei tahtonut sanoa sitä, mitä hän jälkeenpäin katuisi. Jane ei puhunut mitään kirjoituksesta, ja vaikka Ruth toisinaan huomasi toisten tyttöjen olevan häntä kohtaan tavallista kylmempiä, ei hän joutunut tutkintokiireiden takia siitä välittämään. Kun mr Taylor toi kirjoitukset, kuiskailivat tytöt, mutta Ruth ei ollut osallinen siinä salaisuudessa. Hän punastui hiukan, kun mr Taylor kääntyen häneen sanoi: — Minun ei ole vaikea päättää näistä papereista, jotka minulla tässä ovat. Näissä on kirjoitus, joka todistaa niin perusteellista historian totuuksien tuntemista, on niin hyvin järjestetty (Jane kuiskasi: — ei ihmekään), sekä niin oikein, jopa kaunopuheisesti kirjoitettu, etten ole hetkeäkään epäillyt antaa palkintoa — miss Leighille. Miss Leigh — lisäsi hän — minä onnittelen teitä tämän kirjoituksen johdosta.
Mutta hänen esimerkkiään ei seurattu. Katseltiin toisiaan, mutta kukaan ei puhunut. Mr Taylor jatkoi: — Jos luulette minun menetelleen puolueellisesti, saatte itse päättää, — ja hän luki kaikki kirjoitukset. Ei voinut olla epäilystäkään siitä, kenen paras oli. — Enkö ole oikeassa? — sanoi hän. Ei kukaan vastannut. — No niin, ehkei minun pitäisi pyytää teitä tunnustamaan omienne huonommuutta. — Mutta itsekseen ajatteli hän, ettei ollut koskaan nähnyt katehisempaa tyttöjoukkoa. — Miss Leigh, olen hyvin iloinen saadessani antaa tämän kynän teille, ja jos te jatkatte alkamallanne tavalla, voin sanoa, että se ansaitsee tulla kerran kuuluisaksi, — ja hymyillen hän ojensi Ruthille kultaisen, komealla hopeaisella varrella varustetun kynän. Ruth punastui ja hänen silmänsä loistivat. Mutta mr Taylorin mentyä tunsi hän pettymystä, sillä yhdenkään kasvoilla ei näkynyt iloista hymyä.
— Kas niin, Ruth — sanoi Jane, — toivon, että olet tyytyväinen nyt.
— Kyllä, enemmänkin, kuin tyytyväinen! En sitä odottanut.
— Koetit kuitenkin kaikin voimin.
— Luonnollisesti; kai me kaikki koetimme?
— Ei sillä tavalla kuin sinä, toivon ma.
— Jane, en ymmärrä sinua, viittailit jo silloin ja nyt taas — tekisit ystävällisemmin, jos sanoisit suoraan, mitä tarkoitat.
— Tiedät hyvin, mitä tarkoitan — et tarvitse peloitella minua voimakkailla ja suorilla sanoillasi — kuten niitä nimität — sillä vakuutan, että ne ovat tehottomia.
— Vielä kerran Jane, pyydän, sano, mitä tarkoitat! Joku teistä sanonee kuitenkin — sanoi hän kääntyen toisiin. Hän puhui nöyrästi — siinä ei ollut vähääkään intohimoa.
— No niin, Ruth — sanoi Katherine. — Jane näki sinun samana aamuna, kuin lähdit vihaisesti luokalta, selailevan etuhuoneessa — —'n teoksia. Emme tahtoneet uskoa häntä — enkä minä vieläkään usko! Sano, että se on joku erehdys — ettei se ole totta.
Äkkiä selvisi Ruthille kaikki. Hän muisti nyt, että ovessa käytiin, kun hän etsi kukkaa. Hän lienee selaillut juuri sitä kirjaa. Kummallista! Ei ihme, että he häntä epäilivät. Ja hän muisti samalla, miksi hän oli kouluhuoneesta lähtenyt. Mitä voi hän sanoa? Miten todistaa syyttömyytensä.
— Onko se totta, Ruth? Katselitko todellakin kirjaa?
Hän vastasi hiljaa: — Kyllä, luulen, että se on totta — mutta —
— Ehkette epäile sanojani ensi kerralla niin täydellisesti? — sanoi
Jane.
— Mutta mitä, Ruth, mitä aioit sanoa?
— Ainoastaan, että olin kadottanut erään kukan, jonka muistin panneeni erään kirjan väliin, ja hain sitä etuhuoneessa katselematta edes kirjojen nimiä, enkä aavistanut että se oli joukossa. Mutta minä en voi sitä millään todistaa — ja siksi kunnes voin sen, vaikkei kenelläkään vielä liene ollut syytä epäillä sanojani — ei kukaan voi saada minua vastaanottamaan palkintoa. Annan sen illalla mr Taylorilla ja pyydän kirjoitukseni takaisin, sekä että hän valitseisi toisen.
— Se olisi melkein naurettavaa — sanoi joku. Luonnollisesti luulisi hän silloin sinun harjoittaneen petosta ja kertoisi miss Longille.
— En voi tehdä toisin, — sanoi hän tyynesti. — Se on pieni asia, mitä mr Taylor ajattelee siihen nähden että te luulette minun ottavan palkinnon, jota en ole ansainnut.
— Minä uskon sinua, Ruth — sanoi Katherine.
— Kiitos, Katherine — sanoi Ruth hymyillen.
Jane nauroi katkerasti — toiset olivat vaiti.
Ruth pani kynän pöydälle ja poistui iloiten, ettei ollut näyttänyt eikä tuntenutkaan suuttumusta.
— Jane, — sanoi Katherine — olen varma, että Ruth puhui totta, ja että hän sen kerran voi todistaa, enkä siis hyväksy sitä, että kynä annetaan mr Taylorille. Miks'ei joku meistä voisi ainakin jonkun aikaa sitä säilyttää, esim. vanhin.
Toiset suostuivat siihen, eikä Jane voinut sitä vastustaa. Hän oli vanhin ja hänen huostaansa kynä uskottiin.
Ruth meni mielipaikalleen puistoon. Lapsiraukka! Hän oli aluksi niin onneton, että häntä, Ruthia, joka oli itse rehellisyys, epäiltiin sellaisesta. Ehkäpä ei hän koskaan saisi jälleen sitä luottamusta, mitä hän tiesi nauttineensa. Hän purskahti itkuun. Ruth-raukka!
Hän oli kuitenkin varma, että totuus tulisi ilmi, että hän, se opas, josta hän oli lapsille kertonut, puolustaisi kyllä kunniaansa. Hän päätti heittää huolensa hänen huostaansa; olihan hän kokenut hänen rakkauttaan.
Hän koetti saada selville, mitä seurauksia tästä koetuksesta voisi olla. Se tuottaisi sangen pitkäaikaista tuskaa — niin, voiko hän toivoa siitä koskaan pääsevänsä? Mutta hän ei ajatteleisi sitä, vaan koettaisi vihastumatta kärsiä Janen pistospuheita — kärsiä pitkällistä epäluuloa — kärsivällisesti kasvattaa luonnottansa totuuteen ja rehellisyyteen. Ja kaikki ilman toivoa pikaisesta avusta, sillä asianhaarat tekivät kaiken avun mahdottomaksi. Täytyi odottaa, kunnes kaikki oli kulunut toisten muistista, ja sittenkin jäisi sinne vielä tahra jälelle. Se oli raskas kuorma — korkea vuori, jonka huipulle pääsemisestä oli vähän toivoa. Ja Ruth huokasi sitä ajatellessaan.
Ehkä hän oli ollut liian ylpeä kirjoituksen tähden, ja tämä koetus oli lähetetty nöyrryttämään häntä. Sellaisena tahtoi hän mielellään tämän ristin kantaa, ja pyytää voimaa siitä lähteestä, josta kukaan ei ole tyhjin käsin palannut.
Illalla huomasivat pienokaiset, että Ruth oli heille entistä ystävällisempi — hän näytti nyt tahtovan kokonaan uhrautua heidän tähtensä.
Nämä pienokaiset eivät nähneet, että Ruthin mennessä paikalleen, syntyi puheliaiden toverien joukossa hetken hiljaisuus. Ruth huomasi sen. Oliko tässä koettelemuksen alku? Hänen täytyi olla kärsivällinen ja kantaa se rohkeasti!