NELJÄSTOISTA LUKU.
Alice jättää koulun.
Taasen, kuten kertomuksemme alussa, istuivat Alice ja Debby yhdessä. Kirjeen saapumisesta on kulunut neljätoista päivää, ja huomenna matkustaa Alice holhoojansa, erään isänsä entisen ystävän luo. Hän viettää viimeistä iltaansa Debyn luona. Lapsiraukka. Hän on muuttunut paljon. Hän näyttää kalpealta surupuvussaan eikä itse Debbykään saa häntä iloisesti puhelemaan.
Se oli hänen ensimäinen surunsa ja se oli sangen katkera. Miss Longin on vaikea erota hänestä nyt, mutta hän tietää että olinpaikan vaihdos voi parhaiten hänen suruansa lievittää.
Alice ei ollut nähnyt isäänsä sen jälkeen kun hän oli palannut Intiaan. Äiti oli kuollut muutamia vuosia aikaisemmin. Huolimatta isän liiallisesta hemmottelusta säilytti Alice rakastettavan luonteensa pilaantumattomana, ja siksi hän olikin isän mielestä täydellinen. Se toivo, että hän koulunsa lopetettuaan olisi päässyt isän luo, oli nyt murskaantunut, ja vaikka hän sangen vähän muisti äitiään, suri hän nyt heitä molempia katkerasti.
Debbykin näytti hyvin surulliselta, mutta se oli varmaan Alicen tähden, sillä hän ei juuri paljon tuntenut mr Athertonia.
— Debby — sanoi Alice — olen niin mielelläni täällä, aivan kuin kotona. Oi, kunpa en olisi liian suuri istumaan polvellasi, kuten ennen.
— En usko, että olisitte liian raskas, pikku Alice.
— Kyllä, väsyttäisin sinua, mutta minä istun tähän pikkutuolille, — ja hän pani päänsä hänen polvelleen — pane nyt kätesi pääni päälle ja puhele, rakas Debby! Olen niin pahoillani, kun täydyn matkustaa huomenna.
— Noo, mutta te tulette iloiseksi jälleen, olen varma, että se tekee teille hyvää.
— Mutta se ei ole tarpeellista. Tahtoisin mieluummin jäädä tänne pitkäksi aikaa. En välittäisi, vaikka kuolisin, Debby, minulla ei ole ketään, jonka tähden eläisin.
— Oi, miss Alice, älkää sanoko niin! Mutta eihän se ole ihme, että teistä tuntuu semmoiselta nyt aluksi, rakas lapsi.
— Debby — sanoi Alice hetken perästä —, miss Long sai tänä aamuna kirjeen siltä herralta, jonka luona minä tulen asumaan, ja hän sanoi, että minusta tulee rikas — niin, hyvin rikas, sanoi hän. Se ajatuskin peloittaa minua. Miksi hän sen nyt juuri tänään sanoi?
— Ehkä hän tahtoi sen sanoa itse, hän tiesi, ettette siitä nyt ylpeäksi tulisi.
— Ylpeäksi! Oi, ei, se tekee minut nöyremmäksi, kuin osaan sanoakaan — että minä, joka olen aina ollut niin heikko — se surettaa minua. Jospa Ruth olisi nyt minun sijassani, Debby.
— Ei kenelläkään muulla olisi sellaista syytä koettaa oikein käyttää näitä rahoja.
— Mitä tarkoitat?
— Niin, eivätkö ne ole teidän rakkaan isänne rahoja, ettekö tahdo koettaa käyttää niitä juuri niin, kun hän olisi käyttänyt.
— Voi, kuinka iloinen olen, että ajattelit niin! Mutta enhän niitä saa vielä moneen vuoteen, ehkä en eläkään niin kauan, että ne saisin, Debby.
— Mutta teidän täytyy sillä aikaa oppia, kuinka ne ovat käytettävät.
Enkä liene vielä sitä tärkeintä syytä sanonutkaan.
— Mikä se on?
— Ne ovat uskottu tavara Häneltä, jolle te olette suuremmassa kiitollisuuden velassa, kuin isällenne. Rikkaus on Jumalan antama laina. Luulen, että se on yksi niistä leivisköistä, joista Jesus puhuu.
— Mutta minusta on hauskempi ajatella, että isä on ne uskonut minulle,
Debby, minun ei pitäisi ajatella niin, mutta en sitä voi auttaa.
— Lapsi-raukka — sanoi Debby, silitellen hänen hiuksiansa, — no, no, pieni ystäväni, minä olen vanha, niin etten ehkä ymmärrä oikein, mutta, minusta tuntuvat Jumalan antamat kaikista rakkaimmilta. Ehkä tekin joskus niin ajattelette.
— Debby, yhden asian minä kuitenkin tiedän — hänen kasvonsa olivat iloisemmat kuin moneen päivään — tiedän, että sinä saat kaikki, mitä tarvitset — ei mitä ansaitseisit, sillä sitä en voisi antaa, vaikka olisin kuinka rikas.
— Noo, silloin minulla on kyllä kaikki, mitä tarvitsen — hän sanoi sen enimmän itselleen. — Minä voin odottaa Jumalan aikaa, sillä tiedän, että se on paras.
— Enkö voi antaa mitään sinulle, Debby nyt, ennenkuin lähden. En tule kotiin ennen luvan loppua, kuten tiedät.
— Ei, rakas Alice, ei, minulla on kaikki, mitä tarvitsen, mutta toivoisin, että lupaisit minulle yhden asian.
— Sen teen kyllä, mikä se on?
— Että ette unhoita rukoilla joka päivä Jumalaa, että Hän opettaisi teitä käyttämään rikkauksianne Hänen kunniakseen.
— Lupaan sen, Debby. Mutta oliko sinulla joku erityinen syy sen lupauksen pyytämiseen.
— Ei muuta, kuin se vaara, että voitte unohtaa, että rikkaus on jotain pelättävää. Älkää antako ihmisten pilata itseänne, pikku Aliceni.
— Minä pidän siitä, että sanot minua pikku Aliceksesi. Mutta sinä et tarvitse pelätä, että joku pilaisi minut, sitä ei kukaan vielä ole yrittänyt.
— Ehkä — sanoi Debby hetken perästä — ajattelen liiaksi vastuunalaisuutta. Minä unohdan, että on ero vanhalla muorilla, joka ei ole saanut oppia muualta kuin raamatusta ja nuorella neitosella, joka on saanut hyvän kasvatuksen.
— Rakas Debby! Et saa sanoa niin. Toivoisin, että minä osaisin puoletkaan siitä, mitä sinä. Ja kuinka miss Long nauraisikaan sille ajatukselle, että minä olen saanut kasvatuksen! Hän sanoi minulle juuri tänään, ettei se vielä ole alkanutkaan, ja että meidän pitää toiste puhua siitä asiasta enemmän. Mutta nyt minä pyydän sinua — jatkoi hän hyväillen — kertomaan äidistä. Pelkään, että meillä on liian vähän aikaa.
Debby otti pöydältä vanhan nukkakantisen raamatun, avasi sen ja otti sieltä kellastuneen kirjeen, ohuelle ulkomaalaiselle paperille kirjoitetun.
— En ole koskaan näyttänyt teille tätä kirjettä, mutta nyt toivon, että luette sen ääneen.
— Onko se minun rakkaalta äidiltäni? Oi Debby, kiitos, että näytät sen minulle!
Hän alkoi lukea sitä vapisevalla äänellä. Toisinaan täytyi hänen keskeyttää, sillä silmät himmentyivät, eikä hän voinut eroittaa sanoja. Vihdoin pääsi hän loppuun. —
— Debby, — sanoi hän — sinä olet nähnyt minun armaan isäni, kuten äiti toivoi. Olen iloinen siitä, sillä minä voin nyt puhua hänestä kanssasi, ei nyt, mutta sitten kun tulen takaisin. Onko sinulla muita kirjeitä, joita voit näyttää minulle?
— On yksi, rakas Alice, ja se on aivan erilainen, kuin se ensimäinen. Sain sen silloin kun hän tuli kouluun. Debby otti esiin sen pyöreällä lapsen käsialalla kirjoitetun kirjeen, jossa puhuttiin neulatyynystä, sekä pienen käärön, jossa tuo lahja oli. Alice katseli sitä kauan. Kun he olivat hetkisen puhelleet muista asioista, sanoi Alice yhtäkkiä:
— Lainaisitko Debby minulle tuota neulatyynyäsi. Pitäisin sitä hyvin varovasti, tahtoisin niin mielelläni katsella sitä poissa ollessani.
— Mielelläni, jos annatte sen muistuttaa teitä lupauksestanne ja jos annatte sen minulle takaisin kun kylläännytte siihen tahi tahdotte rikkoa lupauksenne.
— Minä pidän sen muistuttamassa äidin kirjeestä ja lupauksistani, kuten sanoit, ja annan sen takaisin, jos rikon lupaukseni. Muistelen mielelläni, mitä olemme tänään puhuneet, sitäkin, että sinä opettaisit minua, Debby, kuten kirjeessä oli.
— Toivoisin, että olisin voinut tehdä sen paremmin, rakas Alice. Kunpa minä olisin saanut paremman kasvatuksen!
— Ei, ei, Debby, en tahtoisi sinua hituistakaan toisenlaiseksi — sanoi hän suudellen häntä ja silitellen vanhuksen kasvoja, ja lisäsi: Pelkäisin ehkä sinua, jos olisit oppineempi, etkä silloin olisi minun vanha, rakas Debbyni.
Alicen mentyä jäi Debby miettimään. Hän oli lukenut tuon kirjeen kolme vuotta sitten, ja hän koetti saada selville, kasvoiko Alice todellakin sellaiseksi, kuin hänen äitinsä toivoi ja Debby myöskin.
Debby oli, kuten luulemme lukijan jo huomanneen, ymmärtäväinen ja terävä-älyinen nainen. Hän oli huomannut, ettei suurikaan suru aina jätä kovin syvää vaikutusta sellaisiin luonteisiin, kuin Alicen oli. Se voi olla raju, mutta se haihtuu usein jättämättä pysyvämpiä jälkiä.
Hän iloitsi vilpittömästi kuullessaan Alicen perinnöstä. Olisi melkein luullut sen uutisen päinvastoin häntä peloittavan. Mutta Debyn mielestä liittyi rikkauteen niin suuri vastuunalaisuus, ettei hän luullut kenenkään voivan sitä taakkaa ajattelemattomasi kantaa. Sen lisäksi hän oli varma, että Alice miss Longin hoidossa saisi oikean käsityksen sen taakan painosta ja tulisi johdetuksi hänen luokseen, jolta voimia tulee.
Pääasia oli, ettei Alice unohtaisi "pelätä," kuten Debby oli hänelle sanonut, ja että hän pitäisi lupauksensa. Lopun jätti Debby Jumalan haltuun.
Alice matkusti, jättäen yleisen kaipauksen "kotiin", kuten hänen oli tapana nimittää koulua, ja sai lähtiessään monta varoitusta, että hän kirjoittaisi hyvin pian.