KOLMASTOISTA LUKU.
Syntymäpäivä.
Alice oli sanonut Ruthia epäitsekkääksi, ja siinä oli hän oikeassa. Mutta hänen vanha ylpeytensä ja tulisuutensa tuotti hänelle monta huolta ja tuskaa — vaikka hän ei usein sitä näyttänyt. Ei liene koulussa ollut monta, joka ei olisi sanonut, että Ruth oli yhtä rakastettava kuin Alice, mutta kohteliaampi. Ja kuitenkin hän tiesi, että oli oltava varuillaan, ettei vihollinen valtaa saisi, ja Jumalan avulla päätti hän taistella saadakseen siitä lopullisen voiton. Toisinaan tahtoi hän aivan väsyä taisteluun, sillä luullessaan jo olevansa voitolla, tuli kiusaus siinä, missä hän vähimmin sitä odotti.
Nämä ajatukset kiertelivät Ruthin mielessä hänen kolmannentoista syntymäpäivänsä aamuna — muutamia päiviä puutarhakertomuksen jälkeen — mutta niitä seurasi toisia onnellisempia, toivorikkaampia, kun hän muisti sen avun, joka häntä oli tähän saakka tukenut. Ja hän tervehti iloisesti Alicea ja miss Longia kirjastohuoneessa, mihin heille kolmelle oli aamiainen järjestetty. Syntymäpäivän ja samaksi päiväksi sattuneen luvan johdosta aikoi miss Long viedä pienet ystävämme erääseen piispankaupunkiin, jonne juuri oli Mellestowista rantatie valmistunut.
Se oli kaunis päivä kesäkuun alussa, valoisa, mutta ei liian kuuma, yksi niitä päiviä, jotka kaikkia miellyttävät, jolloin raikas tuuli vilvoittaa heloittavaa auringon paistetta ja tumman sinisellä taivaalla liitelee jokunen pilven hattara. Ruth ei ollut koskaan nähnyt tuomiokirkkoa, ja hän toivoi matkastansa todellista nautintoa. Lähdettiin aikaisin ja ehdittiin perille aamujumalanpalvelukseen tuomiokirkkoon.
Kun he astuivat sisään läntisestä ovesta, teki rakennuksen suuruus ja majesteetillisuus Ruthiin sellaisen hämmästyttävän vaikutuksen, jommoista hän ei ollut koskaan tuntenut. Siinä seisoi hän silmät ihmettelystä loistaen, huulet liikkuivat, vaikka sanaakaan ei kuulunut, ja heikko puna kohosi hänen kalpeille poskilleen. Miss Long ajatteli katsellessaan häntä, että minkä maalarin hyvänsä täytyisi tunnustaa Ruthin kauniiksi. Samassa saapuivat valkopukuiset kuoripojat, joiden askelten kaiku heidän kiivetessään portaita ylös tuntui vierivän loppumattomaan avaruuteen.
Jumalanpalveluksen jälkeen jäi Ruth seurueineen katsellakseen tuon kauniin rakennuksen eri osia. Kun he jälleen pääsivät läntiselle ovelle, oli heidän vaikea muistaa, mikä kappeli ja kuvapatsas oli kuninkaan, mikä pyhimyksen, mikä valtiomiehen, oli vaikea toisistaan eroittaa ne monet pyhimystarut, joita heille kertoi eräs sodassa rammaksi tullut ristiretkeilijä.
Mutta sen pyhäinjäännösarkkusen, jota heille erityisesti näytettiin, muisti Ruth sangen hyvin. Sen ympäri käyvät portaat olivat täynnä syviä koloja, joita tuhansien pyhiinvaeltajien polvet olivat niihin kuluttaneet, rikkaiden, jotka tulivat uhraamaan puolet omaisuudestaan, ylhäisten naisten, jotka tarjosivat arvokkaimmat jalokivensä ja köyhien, jotka antoivat viimeisen roponsa.
Heidän käveltyään hetkisen äänettöminä Ruth huokasi syvään.
— Mitä se huokaus merkitsi, Ruth?
— Sitä tuskin voin sanoa! Luulen miettineeni, miss Long, ovatko ihmiset nykyään yhtä hyviä, kuin ennen.
— Miksi sitä tulit ajatelleeksi?
— Vaadittaisiin nykyään pitkä aika, ennenkuin portaat kuluisivat rukoilijain polvistumisista; ja miten suuria rikkauksia he antoivatkaan!
— Se on totta, Ruth, mutta ajat olivat taikauskoisia, ja tuhannet näistä pyhäinjäännösten rukoilijoista ymmärtäisivät nyt Jesuksen sanat samarialaiselle vaimolle, että tulee aika, jolloin Jumalaa ei yksin Jerusalemissa eikä pyhällä vuorella rukoilla, vaan hän etsii niitä, jotka häntä hengessä ja totuudessa lähestyvät.
— Mutta kummalliselta tuntuu, kun ajattelen, että tänään oli vaan kourallinen ihmisiä siinä, missä miljoonat ovat polviaan notkistaneet.
— Varmaa on, että taikauskon sijaan on tullut paljon uskottomuutta ja välinpitämättömyyttä, mutta kuitenkin minä uskon, että löytyy paljon todellista uskoa ja oikeaa itsensäkieltämistä, mistä meidän tulee kiittää Jumalaa ja saada rohkeutta. Kaikki voimme tehdä jotain sitä levittääksemme, Ruth.
Ruthin kasvot hehkuivat innostuksesta, mutta hän oli vaiti. Siinä iässä suuret tulevaisuuden unelmat panevat sielun väräjämään — usein unohtuakseen aikaisen nuoruuden kanssa.
Virkistettyään itseään ja levättyään, lähtivät he katselemaan kaupungin ympäristöä. He keksivät monta kaunista paikkaa tuomiokirkon ulkopuolella ja ympäristössä. Erästä kohtaa piti Alice tarpeeksi yksinkertaisena voidakseen sen piirtää. Miss Long oli myös taiteilija, ja sillävälin kun he piirustelivat, etsi Ruth aina jotain uutta ja koetti painaa kaikki näkemät tarkoin mieleensä, voidakseen tehdä niistä selvää veljelleen.
Lähellä sitä kenttää, mihin piirustajat olivat asettuneet, oli hautausmaa, minkä monet käytävät houkuttelivat tarkemmin ottamaan selkoa sen kauneudesta. Hänen huomionsa kiintyi heti yksinkertaiseen marmoriristiin, missä riippui tuore kukkaseppele, jonka alapuolella näkyivät sanat: kolmentoista vuotias. Ruth nosti seppeleen reunaa nähdäkseen, kuka oli juuri hänen ikäisenään kuollut. Hän säpsähti nähdessään nimen
FLORA FERGUSON.
Ferguson oli Brownien nimi ja Ruth muisti, että hänen kotinsa oli tässä lähellä, ja että häneltä oli kuollut sisar kaksi vuotta sitten. Tämä oli siis se lyhyt muistokirjoitus. Ruth taittoi ristin juurelta kielon viedäkseen sen muistoksi pienelle ystävälleen. Ja sitten hän ajatteli olisiko hän mielellään kuollut kolmentoista vuotiaana ja oliko hän oppinut ymmärtämään, että "kuolema on voitto." Hän oli niin täynnä elämänhalua, terveyttä, tulevaisuuden suunnitelmia ja tuulentupia, että tuntui aivan mahdottomalta niistä vapaaehtoisesti luopua. Mutta hän muisti Jumalan sanoneen, että hänen armonsa oli riittävä, ja olihan hän sen itse kokenut monta kertaa. Hän aikoi juuri kääntyä pois, kun hänen huomionsa kiintyi jaluskiven kaiverrettuihin sanoihin.
Minä rakastan niitä, jotka minua rakastavat, ja jotka minua varhain etsivät, ne löytävät minut.
Tässä siis oli Floran elämän tarina. Hän oli varhain etsinyt ja löytänyt, ei ainoastaan Jumalan, vaan ijankaikkisen elämän ja autuuden.
Ruth kulki ristiin rastiin aina välillä pysähtyen lukemaan jonkun hautakirjoituksen tahi heittääkseen etanan tai kiven haudalta. Hän aikoi juuri kääntyä hakemaan miss Longia ja Alicea, kun hän pienen matkan päässä kuuli äänekästä valitusta. Hyvin repaleinen ja surkean näköinen nainen seisoi siellä avonaisen haudan reunalla väännellen tuskissaan. Ruth seisahtui. Menisikö hän hänen luokseen? Ehkä oli parempi, ettei häiritse surua, jota hän kuitenkaan ei voi lievittää. Vaimo seisoi nähtävästi lapsensa haudalla.
Hän astui jonkun askeleen — vielä seisoi vaimo siellä. — Ruth ei voinut vastustaa haluansa: jos hän ei voikaan lohduttaa, voihan hän ottaa osaa hänen suruunsa. Hän lähestyi. Vaimo ei nostanut päätään, mutta Ruth eroitti sanat:
— Oi, lapsukaiseni, rakastettuni! Menitkö äitisi luota, joka sinua niin rakasti!
Ruth ei tiennyt, mitä hän sanoisi ja alkoi jo katua, että oli tullut, kun vaimo samassa nosti silmänsä.
— Oi, miss, sanoi hän murtuneella äänellä — minua on suuri suru kohdannut. Minun lapseni on täällä — enkä minä voi häntä jättää. Viisi tuntia sitten toin hänet tänne, tänä ihanana aamuna.
— Kuinka vanha hän oli? — kysyi Ruth kainosti.
— Neljän vuoden ensi Mikonpäivänä, miss — ainoa poikani! Eikä hänen haudalleen tullut ketään muita kuin hänen äiti-raukkansa ja pappi, Jumala häntä siunatkoon!
— Minä olen hyvin pahoillani, sanoi Ruth, tarttuen vaimon käteen, ja, tämä vaikutti häneen enemmän, kuin pitkät puheet.
— Pyhä neitsyt teidät palkitkoon, miss. Mutta lapsi raukkani! Kuinka voin jättää sinut, rakastettuni! Hän heilutti ruumistaan edestakaisin. Hän ei itkenyt enää mutta hän oli aivan väsynyt seisomisesta. Ruth ei ollut koskaan nähnyt sellaista surua eikä hän tiennyt mitä olisi tehnyt. Vihdoin sanoi hän:
— Lapsenne on nyt onnellinen — hän ei enää tunne mitään puutetta.
Eikö se lohduta teitä?
— Niin, niin, minä tiedän. Hän ei tule minun kanssani kotiin, missä ei ole leipää, ei puita pesään — ja kaikki on tyhjää. Ei, ei, minä en voi tulla, älkää pyytäkö. Tahdon jäädä tänne, levätä hänen haudallaan. Oi, rakastettuni, jalokiveni, mitä minun on tehtävä?
Ruth joutui epätoivoon. Hän tarttui taas vaimon käteen. — Ettekö tule istumaan tähän kivelle? Tästä voitte nähdä haudan. Se tuottaa teille lepoa. Tulkaa, minun tähteni!
Hän oli liiaksi väsynyt vastustellakseen. Ruth asetti hänet kivelle ja kysyi: — Ettekö tahdo jättää poikaanne Jumalalle ja mennä kotiin?
— Jättää niin, pyhälle neitsyelle! Täytyykö minun jättää? Ei, antakaa minun jäädä! Ja taas hän purskahti katkeraan itkuun.
— Koettakaa jättää hänet Jesukselle, sanoi Ruth. — Hän rakasti häntä ja siksi on hän hänet ottanut pois.
— Niin, niin, hän rakasti häntä! Ja minä rakastan häntä — ja hän rakasti minua, niin, paljon, paljon!
Ruth kuuli nuo sanat kuiskauksena. Hän ei voinut viipyä kauempaa. Hän pisti vähän rahaa vaimon käteen ja lähti lausuen: — Toivon, että Jumala teitä lohduttaa!
Hän tapasi piirustajat samalla paikalla. He olivat juuri lopettaneet, eivätkä olleet ollenkaan ajatelleet ajan kulkua. Nyt huomasivat, että oli jo kiirehdittävä asemalle. Alice huomasi Ruthin vakavuuden, ja tämä kertoi matkalla kohtauksensa hautausmaalla. Alice ei kuitenkaan osannut aavistaa toisten surua ja pian unohti koko asian.
He ennättivät juuri hädin tuskin asemalle. Junaan tultuaan muisti Ruth katsoa oliko hänellä tallella kielo, vai puristiko hän tyhjää noin kovin. Olihan se, vaikka lakastuneena. Mutta Brownie kyllä sen mielellään semmoisenakin ottaisi.
Tämä oli ollut hyvin hauska syntymäpäivä. Sitä muistellessa liiteli ajatus edellisiin. Ja nyt hän muisti ensimäisen syntymäpäivänsä koulussa — saman päivän, jolloin hänen suojelijattarensa Lizzie jätti koulun, hän, jonka vaikutus ja neuvot olivat paljon vahvistaneet niitä hyviä ajatuksia ja päätöksiä, joihin miss Long oli perustuksen laskenut. Lizzie oli nyt ulkomailla eikä Ruth ollut hänestä pitkään aikaan kuullut mitään, mutta hän muisti häntä aina rukoillessaan ja uskoi varmasti joskus saavansa nähdä hänet. Vieläkin aikaisemman syntymäpäivän hän muisti — hänen piti mennä Duncanin kanssa katsomaan dioraamaa, mutta oli menettänyt huvin sentähden, että oli samana aamuna ollut paha. Hän oli kieltänyt hoitajaansa sanomasta sitä veljelle, ei dioraaman takia, sillä sinne hän ei nyt tahtonut mennä, mutta siksi, ettei veli olisi saanut tietää, kuinka paha hän oli ollut syntymäpäivänänsä. Hän oli sen kuitenkin kertonut itse, sillä hän ei voinut muuten saada Duncania ymmärtämään, miksi hän olisi mielellään mennyt hänen kanssaan eikä kuitenkaan voinut. Silloin oli veli puhunut hänelle niin kauniisti, mutta ei kuitenkaan ottanut mukaansa. Se rakas Duncan! Hän oli aina tehnyt parastaan sisaren kasvattamisessa, mutta Ruth tunsi, että hänen sisäistä elämäänsä oli johtanut toinen, korkeampi, kuin hän tai joku muu maallinen ystävä.
Hän heräsi unelmistaan junan pysähtyessä.
— Mellestow! Mellestowin matkustajat!
Kotona odotti kaksi kirjettä — toinen Ruthille Duncanilta. Syntymäpäiväkirje, jossa kerrottiin, että laatikko, joka sisälsi lahjoja, oli myös tulossa, sekä että Duncan luultavasti tulisi kotiin kesäluvan ajaksi tai ainakin ennen sen loppua. Toinen kirje oli Alicelle. Se oli Intiasta, mutta keltä? Käsiala oli vierasta ja se oli sulettu mustalla lakalla.
Hänen isänsä oli kuollut.