KAHDESTOISTA LUKU.
"Minä pidän huolta sinusta, Polly!"
Polly istui tapansa mukaan odottaen ja kuunnellen samassa vanhassa huoneessa kuin kaksi vuotta sitten. Hän on vanhentunut, ja hänen kasvoissaan on levoton ilme. Hänellä on suuri, kulunut kirja polvillansa, ja sormet liikkuvat nopeasti pitkin riviä hänen mumistessaan: — Ja kaikki, mitä te rukoilette minun nimeeni, teen minä teille, — ja, — Rauhan minä jätän teille, minun rauhani minä teille annan, en minä anna teille niinkuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne murheellinen olko, älkää myös peljätkö. — Hän keskeytti kuiskaten: Ei, en pelkää. — Onhan hän sanonut: "Ja kaikki mitä te anotte minun nimeeni, teen minä teille!" Hän polvistui, kätki kasvonsa käsiinsä ja rukoili.
Hän ei kuullut lähestyviä askeleita. Tulija oli Debby. Hän näki hänet polvillaan ja kääntyi ympäri odottaakseen. Hän katseli ympärilleen puutarhassa. Yhtä ja toista oli sinne istutettu, mutta rikkaruoho oli ne tukehuttamaisillaan. Debby pudisti surullisesti päätänsä. Kun hän taas kurkisti sisään, oli Polly noussut, ja hän meni sisään.
— Olen iloinen, että tulitte mrs Burton, sanoi sokea tyttö; — tunsin tarvetta saada puhella jonkun kanssa.
— Sinulla on parempi lohduttaja, kuin minä, mutta sano, onko sinulla joku uusi huoli.
— Ei, se on se vanha. Isä on taas ottanut Joen mukaansa, ja minua peloittavat ne vaarat, joiden alaiseksi hän joutuu. Joe ei ole entisensä, sen näette puutarhasta.
— Minä katsoin sitä tullessani. Mutta etkö sinä voi vaikuttaa Joeen ja pitää häntä kotona.
— Mitä minä voin? Isä käskee, eikä hän uskalla vastustaa. Eivätkä he koskaan puhu teoistaan, jotta minä voisin Joelle todistaa, että olisi oikein olla tottelematta. Olen polvillani rukoillut, että hän antaisi pojan odottaa ja koettaa saada toisen paikan.
— Miss Long auttaisi häntä varmaan.
— Sen tekisi hän, se rakas miss Long. Hän on ollut minulle ystävällisempi, kuin osaan sanoakaan teille, mrs Burton, ja ne nuoret neitoset myös. Monta kertaa en olisi voinut maksaa vuokraa ilman heidän apuaan.
— Kuinka Joe menetti paikkansa?
— Oi, se oli hänen oma syynsä. En saanut häntä menemään säännöllisesti. Ja isä sanoi, ettei hänestä tule mitään niinkauan, kun hän istuu siellä takana, ikäänkuin jonkun ison herran palvelija-lurjus. Poika raukka! Ette tiedä, mrs Burton, kuinka paljon hänestä pidän. Ja minä luulin voivani häntä ohjata oikealle tielle — ja tyttö raukka purskahti itkuun.
— Mitä osasi Debby sanoa? Eihän sokea tyttö voinut mitään isää vastaan. — Polly, sinun täytyy jättää tämä asia korkeimman huostaan — sanoi hän hetken perästä. — Koeta vaan vaikuttaa häneen niin paljon kuin voit, lapseni.
— En koskaan ajatellut puhua huoliani kenellekään maalliselle ystävälle, mutta nyt olen iloinen, että ne tiedätte. Jumala tietää, että rukoilen heidän molempien puolesta. Mutta vastausta on niin vaikea odottaa, kun Joe noin turmeltuu.
Miss Long oli usein kehottanut Joea työskentelemään hänen puutarhurinsa johdolla, voidakseen kunnollisesti hoitaa maansa, mutta Joe ei ollut huolinut tarjouksesta.
Debby kysyi tahtoisiko Polly, että hän lukisi hänelle jonkun kappaleen tahi virren, sillä Johanneksen evankeliumi oli ainoa, mitä Polly itse voi lukea, eikä Joella enää ollut tapana hänelle lukea. Mennessään sokean ystävänsä luota ajatteli vanha Debby tyttöraukkaa sekä Joen rehellisiä kasvoja ja toivoi että hänestä pian oli tuleva sisaren turva ja lohdutus jälleen.
Polly jatkoi vieraan mentyä lukemistaan, odottaen joka hetki isän ja Joen tulevan kotiin. He olivat harvoin säännöllisiä, mutta Joe tuli kuitenkin aina huolimatta isästään, sillä hän tiesi Pollyn häntä odottavan. Kerran oli Polly polttanut kätensä koettaessaan yksin tulla toimeen, ja silloin oli Joe luvannut aina tulla ja oli tähän saakka sen tehnytkin. Mutta hän ei ollut koskaan viipynyt näin kauan. Tuli pimeä, mutta Polly ei voinut sitä nähdä. Hän luki jonkun rivin ja meni aina välillä ovelle kuuntelemaan. Ilma alkoi muuttua kylmäksi. Hän meni vielä kerran veräjälle kuunnellakseen. Hän kuuli ääniä etäältä ja luuli eroittavansa niistä Joen; mutta kun ne tulivat lähemmäksi, olivat ne kaikki vieraita. Varmentuakseen odotti hän siksi, kunnes ne olivat menneet ohi. Väsyneenä ja tuska sydämessään meni hän sisään sulkien oven. Mutta hän ei voinut saada rauhaa, usein avasi hän sen taas kuunnellakseen.
Vihdoinkin avattiin ovi varovasti mutta nopeasti ja sulettiin jälleen. Se oli Joe. Polly nousi ja ojensi kätensä tulitikkuja hakeakseen, mutta Joe kuiskasi hätäisesti: — Polly, älä sytytä tulta! Isä tulee kotiin. — Ja hengästyneenä jatkoi hän: Hän on nyt kujassa; hän on ollut pari tuntia piilossa poliiseilta, jotka menivät juuri tästä ja hakevat nyt häntä kaupungista.
Polly kalpeni. Hän oli tätä odottanut kauan. Hiljaa kysyi hän: — Joe, sano, mitä hän on tehnyt? Eihän vaan murhannut, oi, sano, ettei hän ole murhannut ketään! Metsävahti — — —
— Ei, ei, Polly, ei se sellaista nyt ole, heillä on ollut jotain yhteistä Ben Brownin kanssa. Mutta minä en tiedä mitään. Olen ollut poissa koko päivän, viiden penikulman päässä täältä. En olisi tiennyt mitään, jollen olisi tullessani nähnyt isää piiloutuneena kalkki-uuniin.
— Milloin hän tulee, Joe? kysyi hän hätäisesti.
— Hän odottaa siksi, että kaikki on rauhallista. Yksi poliisi meni juuri tästä ohi kaupunkiin päin. Ihmettelen, ettei hän tullut tänne. Kuule, Polly! Joku avaa veräjän.
— Juokse katsomaan, Joe! Käske hänen pian tulla, minä kätken hänet — isä-raukan! Täällä ei kukaan häneen koske.
Joe avasi oven ja näki lyhdyn valon veräjällä ja kuuli lyhyen käsikähmän jälkeen poistuvia askeleita. Pollykin kuuli kaikki.
— Juokse, Joe, ja katso oliko se hän. Voi, minä luulen, että he ovat vanginneet hänet juuri, kun hän pääsi kotiin.
Hän ei uskaltanut liikahtaa, sillä pelästyessään hän aina unohti suunnan. Joe juoksi niin nopeasti kuin ehti, ja vaikka poistuvat kävelivät rivakasti, saavutti hän pian heidät. Niin, se oli totta. Keskimäinen oli isä — toiset poliiseja. Vanki kuuli hänen askeleensa ja sanoi päätään kääntäen: — Joe, oletko se sinä? Mene kotiin ja pidä huolta Pollysta.
Poika empi. — Kuuletko, mene! — Tuo hurja ääni pakotti nyt, kuten ennenkin tottelevaisuuteen. Joe palasi hitaasti. Polly kuuli pian hänen askeleensa ja huusi: — Onko se isä, Joe, onko?
Joe ei vastannut heti, hän kietoi kätensä hänen vyötäisillensä ja ohjasi hänet tupaan.
— Minä pidän huolta sinusta, Polly, — sanoi hän. Se oli kaikki, mutta heidän kyyneltensä vuotaessa tunsi Polly, että hän oli taas löytänyt oman rakkaan veljensä, ja hän rakoili ja toivoi, että tämä suru johtaisi hänet pois huonolta tieltä.
He istuivat kauan pimeässä puhellen. Polly silitteli hänen viereensä polvistuneen veljen hiuksia. Hetken vaitiolon jälkeen sanoi hän: — Joe, minä rukoilin tänään isän puolesta, ja ehkä Jumala on vastannut tällä tavalla. Se oli ehkä ainoa keino saada häntä kääntymään. Rukoilemmeko taas hänen puolestaan?
Nyyhkytysten seasta eroitti hän veljen "kyllä." Ja hän rukoili kauan ja palavasti isälle anteeksi antoa ja lohdutusta Joelle ja itselleen.
Sitten pyysi hän Joea käymään levolle.
— Polly, kuiskasi hän, sanoessaan sisarelleen hyvää yötä — huomenna täytyy minun tehdä työtä.
Ja hän teki, ei ainoastaan sen päivän, vaan monta muuta.
Bill Steel, hänen isänsä, oli jo kauan sitte jättänyt salametsästyksen. Hän jätti ansansa ja loukkunsa aikaisin kehittyneelle Joelle, yhtyäkseen erään huonomaineisen Ben Brownin kanssa varastamaan lampaita. Ben suunnitteli varkaudet ja Bill, joka sai suhteellisesti pienen osan "voitosta," otti osalleen vaikeimman ja vaarallisimman tehtävän. Ben oli kauan ollut epäilyksen alaisena, ja nyt oli hänen syyllisyytensä tullut todistetuksi hänen omassa asunnossaan. Kiinniotettaessa ilmoitti hän Billin, joka silloin oli lähimmässä ravintolassa. Eräs ystävä kertoi hänelle vaaran, ja hänen onnistui paeta taka-oven kautta ja piilottautua. Nähtyään Joen, lähetti hän tämän tarkastelemaan, oliko seutu turvallista, ja päätti mennä kotiin muutamiksi tunneiksi — pitikö hän sitä turvallisimpana, tahi tahtoiko kenties vielä kerran nähdä sokeata tytärtään, on vaikea sanoa. Hän hiipi ja pääsi juuri veräjälle kohdatakseen ne poliisimiehet, jotka luultavasti erehdyksessä olivat menneet mökin ohi ja palasivat nyt sitä hakemaan.
Lopun tiedämme jo.
Seuraavana päivänä todistettiin onneton mies rikolliseksi ja hänet asetettiin tuomioistuimen tutkittavaksi.
Seuraavana aamuna meni Joe miss Longin luo. Hän kertoi kaikki hänelle ja lupasi kyyneleet silmissä koettaa kaikin voimin pitää huolta sisarestaan. Miss Long antoi hänelle työtä ja väliajat työskenteli hän omassa puutarhassaan. Polly oli tullut kalpeammaksi, mutta hän ei valittanut. Hän oli aina iloinen Joen kotiin tullessa, vaikka hän viettikin unettomia öitä ja päivin vuodatti kyyneliä.