XI.
Seuraavana aamuna läksi Simo pyytämään Rautasen ukko-Juhanalta rahaa lainaksi. Mennessään hän vähän epäili asiansa onnistumisesta, mutta meni kumminkin, ajatellen, että "käytyähän sen näkee." — Kun Simo oikein hyvästi haastoi ja selitteli asioitansa sekä helmansa alta työnsi konjakkipullon ukon turkin alle, niin heltisi kun heltisikin sataiset ruplat ukko-Juhanan takaa, jossa ne eivät olleet missään tuulen ajeltavana. — Simo näet ei pitänyt minään sopimattomana pistää pientä valetta, missä asian haarat sen vaativat. Niinpä hän nytkin Rautaselle lateli, niinkuin vaimolleenkin oli sanonut, että rahaa hänellä olisi muka kyllä, kun vaan saisi luvut tehdyksi Huiman kanssa. Erinomaisella puhetaidolla osasi hän selittää sitä valheeksi, että ihmiset hölyävät hänellä olevan velkoja. "Jos minulla" … sanoi hän … "on tuhat ruplaa velkaa, niin silloin aina on kaksituhatta ruplaa saatavaa." Tämän kaiken valheesen tottumaton ukko piti totena ja antoi rahat Simolle sillä ehdolla, että hänen pitää heti maksaman rahat takaisin, kun vaan saapi sokurit myödyksi.
Nyt oli Simo rahakas mies. Nyt hän taas omien sanojensa mukaan, ei ollut köyhä eikä kipeä. Kohta palkkasi hän kolmekymmentä hevosta, sekä meni erääsen Suomen kaupunkiin ja osti joka hevoselle kuorman suolaa. Sitten läksivät he miehissä menemään Pietariin. He tuumasivat, että jäätämyöten päästään paraiten "obessikkain" huomaamatta. Sen vuoksi he eivät ajaneetkaan tavallista maantietä myöten, vaan ajoivat erääsen kylään Suomenlahden rannalla ja odottivat siinä pimeän tuloa. Ennenkuin kylästä lähdettiin jäälle, niin käski Simo jokaisen varustamaan hyvän aseen rekeensä, jos tarvis sattuu tulemaan. Jokainen totteli käskyä. Kuka lienee tehnyt itselleen oivallisen koivukurikan, kuka taas otti vaan tavallisen kangen. Muutamat ottivat puntareja, toiset tuuria, toiset taas kiiroja. Simolla itsellään oli vanha venäjän puntari. Näin varustetiuna lähtivät he sitte ajamaan jäätämyöten Kronstadtia kohti. — Jää oli kirkas, aivan paljas lumesta. Siinä oli hevosten helppo juosta. Kovasti he ajoivatkin, kaikki rinnatusten, juuri kuin sotajoukko. Vapaasti he pääsivät ajamaan. Ei mikään muu häirinnyt ajoa, paitsi muutamat vanat, joista hevoset hypätä loiskahtivat ylitse, vaikka olisivat päässeet harppaamallakin. Jo luulivatkin kovin helpolla pääsneensä Kronstadt'iin, kun olivat jo muutaman puolenkymmenen virstan päässä määräpaikasta. Luulivat suotta niin kiirehtineensä ja ajaneensa turhaan hevosensa niin märiksi. Sen vuoksi he pysähtivät hevosensa ja antoivat niiden, kiivaan ajon perästä vähän huoata.
Siinä seisottaessa ja levätessä eräs miehistä huomasi Kronstadtista päin ajavan kaksi ratsastajaa. "Nyt ne pirut tulevat" … hän kohta huudahti. Toisetkin huomasivat sen ja että vielä toista kaksi ratsastajaa ajoi ensimmäisten perästä. Kaikki ymmärsivät ilman selittämättä mitä miehiä ne olivat. Jokainen hyppäsi kiireesti rekeensä ja alkoi ajaa täyttä laukkaa Pietariinpäin. Sinne heidän täytyi kääntää suuntansa. — Ratsastajatkin näkyivät huomanneen miesten kiireen ja senvuoksi hekin kiirehtivät kulkuansa. Pian olivatkin he pakenevien kintereillä, kun näiden väsyneet hevoset eivät ennättäneetkään jättää ratsastajia. Kun ratsumiehet, jotka olivat venäläisiä tullimiehiä, "obessikkoja", olivat päässeet pakenevien rinnalle, niin käskivät he miehiä seisauttamaan hevosensa, vaan ei miehet olleet sitä kuulevinansakaan. Ajoivat vaan minkä ennättivät. Silloin yksi ratsastajista ajoi ensimmäisen kuormamiehen rinnalle ja löi sapelillaan sen vempeleesen, joka samassa liistoillen meni poikki, ja miehen täytyi ajaminen seisauttaa. Saman konstin tekivät toisetkin ratsastajat. "Nyt ovat hevoset ja kuormat meidän", huusi yksi "obessikka". Kaksi hyppäsi heistä maahan ja jäi vahtimaan seisattuneita hevosia ja kuormia sillä aikaa, kun toiset menivät ahdistamaan muita pakenijoita. Huomattuaan, että muutamia hevosia "obessikat" pysäyttivät, seisauttivat he kaikki hevosensa nähdäkseen mikä niillä on muka mielessä. Ne kaksi "obessikkaa", jotka jäivät kuormia vahtiin, eivät niinkään hevillä päässeet kuormien isännäksi. Miehet eivät lähteneet pois kuormiensa päältä, sieltä vaan huiskivat pitkillä koivusilla kangillaan, kun "obessikat" rupesivat rekeen nousemaan. "Obessikat" kyllä koettelivat pelotella miehiä sapeleillaan, vaan eivät päässeet niin lähelle, että olisivat voineet miehiä vahingoittaa. Toisetkin "obessikat" tulivat näiden ensimmäisten avuksi.
— "Pojat! lähtäänpäs tekemään loppu tuosta mokomasta näytelmästä ja päästämään meidän miehet vapaaksi. Viisi miestä saapi jäädä hevosien luo" … komensi Simo.
Kaikki olivatkin valmiina tottelemaan päällikön käskyä. Jokainen läksi ase kädessä juoksemaan kamppaileviin päin, huutaen ja kiroten: "vai että te sen vietävät eroa meidän miehistä; kyllä me teidät p——leet opetamme." — Kun "obessikat" huomasivat semmoisen lauman juoksevan päällensä, niin olisivat he menneet matkaan, jos olisivat ennättäneet, vaan nyt se oli myöhäistä. Heidän siis täytyi taistella. — Jopa ryntääjät pysähtyivät hämmästyneenä, kun sotamiehet liehuivat heidän edessään sapeliensa kanssa. Ja olivatpa aikeessa jo pötkiä samaa tietä takaisin, mitä olivat tulleetkin. Silloin Simo huusi: "nääkös p——leet meitä tässä tämän yötä viivyttävät", ja samassa juoksi vähän syrjään ja läimäsi puntarillaan yhtä sotamiestä käsivarteen. Silloin sitä sapeli helähti jäälle. Tästä voitostaan innostuneena tekivät toiset miehet toisille vihollisille samalla tavalla. Nyt oli heillä "obessikat" aseettomina käsissään. Saivat tehdä vangeilleen mitä vaan tahtoivat. "Vai te lurjukset säritte meidän vempeleet ja te tässä meitä tämän yötä pyörittelette … aa 'mossainiekat'" — ärjyivät he "obessikoille". — "Mutta teillä on kiellettyä tavaraa ja sentähden teidät otetaan kiinni" … sanoivat sotamiehet puolustuksekseen.
— "Vai te lurjukset vielä käytte pullikoimaan… Pojat! kaksi avantoa joutuin, niin kohta päästään näistä roistoista" … huusi Simo, pidellen kiinni yhtä "obessikkaa."
— "Eikö helkkarissa! Eihän tässä murhaan pidä tehdä suotta itsiään syypääksi. Päästäänhän näistä oikiallakin" .. sanoi eräs miehistä. — "Vaiti Ei puhumistakaan! Kaksi avantoa joutuin! — Jos me laskemme heidät valloilleen, niin käyvät he hankkimassa koko sotajoukon meitä jahtimaan kiinni ja silloin saapi meistä ihka varmaan jokainen raudat kaulaansa."
Nyt oli Simon esiintuoma syy niin todenmukainen ja kamala laadultaan, ett'ei kukaan enää uskaltanut vastustaa hänen käskyänsä. Pian oli miehissä hakattu sanotut avannot. — "Pää alaspäin lykätään riiviöt avantoon" … komensi taas Simo.
Nyt näkivät sotamiehet, että heidän loppunsa lähestyi. Tähän asti he olivat rauhallisina kuunnelleet miesten neuvotteluja, luullen vaan niitä lausutun heille peloitukseksi, eikä muka toden perästä, vaan nyt he huomasivat, että tässä olikin tosi käsissä. Väkivoimalla oli heidän mahdoton päästä vapaaksi. Ei apuakaan ollut mistään saatavissa, kun olivat etäällä jäällä kaukana ihmisasunnoista. Ei siis muuta neuvoa, kuin vedota jalojen valloittajainsa omiin tuntoihin ja lähimmäisrakkauteen. He rupesivat hyvin nöyrtyneinä rukoilemaan Simolta ja hänen tovereiltaan armoa ja lupasivat vielä olla virkkamatta koko tätä asiata kenellekään. Tämä sydäntä särkevä, kuoleman hädässä olevien rukous vaikutti Simon tovereihin ja he kaikki yhdestä suusta sanoivat, että: "päästetään pois; ei hukuteta, kun he vielä lupaavat olla puhumattakin tästä asiasta."
— "No, päästetään heidät sitte, kun niin tahdotte, vaan joku rangaistus heidän pitää tästä saaman. Pistetään heidät kainaloitaan myöten avantoon, niin on heille vähäksi aikaa housujen kuivaamista, eivätkä jouda rauhallisia matkustajia hätyyttelemään."
Miehissä pistivät he sitte "obessikat" kainaloitaan myöten avantoon ja pitivät heitä avannossa niinkauvan kunnes toiset miehet ennättivät laittaa asiat kuntoon ja pääsivät jatkamaan matkaansa edelleen Pietariin. Kronstadtiin eivät uskaltaneet mennä.
Pietarissa sai Simo kohta suolat myödyksi hyvään hintaan. Kotiinpäin vietäväksi hän osti viidelletoista hevoselle sokuria. Toisille osti mille tupakkaa, mille "tshaijua" mille mitäkin pientä tavarata.
Kun kaikki kuormat olivat laitettuna, niin sitte lähdettiin ajamaan kotiin päin, vaan ei samaa tietä mistä tultiin, sillä he sitä pitivät vaarallisena. He meinasivat paremmin pääsevänsä maata myöten. Hiljaiseen he ajoivat maantietä piikin erääsen Venäjän-puolen kylään. Siinä he menivät muutamaan taloon syöttämään hevoisiaan ja vartoamaan pimeän tuloa. — Kun olivat itsekin syöneet, sekä "tshaijut" ja pienet "norssu" kupitkin ottaneet, niin sitte sitä taas kelpasi lähteä. Ja kylläpä sitä kykenikin, vaikka karhujen kanssa painia heittämään. — Kaikki olivat valmiina lähtemään. Viimein sanoi Simo: "koska olette semmoisia jäniksen poikia, niin tulkaa perästä" … ja hyppäsi samassa kuormansa päälle ja alkoi ajaa. Toiset seurasivat häntä. Vatsallaan se Simo loikoi kuormansa päällä ja lauleli erästä venäläisten "pesnin" tapaista reki-renkutusta. — Kun matkalaisemme tulivat erään mäen alle, niin Simo seisatti hevosen, nousi seisoalleen kuormansa päälle ja matalalla äänellä neuvoi miehiään, miten heidän pitää käyttäidä, jos sattuisi vaara tarjolle.
— "Ajakaa kaikki hiljaa minun perästäni" … sanoi hän … "tässä ei mahdu ajamaan rinnatusten. Mutta jokaisen pitää olla vältämättömästi niin hiljaa kuin kala meressä. Ja silloin kun minä huudan: 'hei pojat!' niin silloin pitää jokaisen ase kädessä paikalla juosta minun luokseni. Ja sitte älkää vähällä heittäkö … ymmärrättekös nyt?" — — "Ymmärretään." — vastasivat miehet. — Simo rupesi polvilleen rekeensä ja käänsi hevosensa pois maantieltä kaidalle korpitielle. Verestä jälkeä ei tuntunut yhtään tiellä, mutta hevosten tarkat jalat tunsivat vanhan tien pohjan. Tie, jos sitä siksi sopii sanoa, kulkea luikerteli monimutkaisesti ryhevien kuusien alatse, jotka oksistaan olivat muodostaneet monta monituista juhlaporttia, seurueemme kunniaksi Solakkavartaloinen, valkeapintainen koivun keikarikin, joka kesällä oli päätään kohotellut ylemmäksi mahtavaa kuusta, oli nyt nöyrästi kumartanut päänsä aivan yli korpitien, maahan asti, muodostaen oikein aimo vempeleen, jommoista eivät vempeleen painajat kykenekään tekemään, Silot petäjät seisoivat tien kahdenpuolen, ikäänkuin sotamiehet, komennettuna kunniavahdiksi jollekin suuriarvoiselle seurueelle.
Tämmöistä oli se tie, jota matkalaisemme kulkivat, Se meni selänteeltä notkoon ja notkosta taas selänteelle, mäen mykkylälle ja niin yhä eteenpäin, Hitaasti edistyi joukkion matkan teko tällä umpisella ja mäkisellä tiellä. Mutta aina sitä vaan sentään kumminkin eteenpäin päästiin, vaikka vaivemmalla. Usein piti käydä kirveen kanssa karsimassa puita, jotta kuormat mahtuivat niiden välitse. Tällä tavoin olivat he jo päässeet kappaleen matkaa yli rajan Suomen puolelle. Hiljalleen ajaessa töytäsi erään mäen päältä metsästä mies ja hyppäsi suoraan Simon kuorman päälle. — "Nyt olen minä isäntä tälle hevoselle. Käy joutuin jalkamieheksi tahi muuten ei hyvä peri" … sanoi mies ja alkoi työntää Simoa pois kuorman päältä.
— "Ei tästä niin hevillä lähdetä" … sanoi Simo, otti miestä vantterasti kiinni ryntäistä ja koetti työntää häntä maahan. Hevoset astuivat hiljalleen tietä myöten ja Simo vaan mylläköi miehen kanssa kuormansa päällä.
— "Jos et häviä pois tästä kuorman päältä, niin minä ammun; tiedät sinä että minä olen tullimiehiä" … sanoi mies ja alkoi ottaa revolveria toisella kädellä taskustaan, kun toisella kädellä piti kiinni Simoa ryntäistä.
— "Ole mitä miehiä tahansa, kyllä minä nyt näytän ampujille sekä kolistajille" … sanoi Simo, alkoi voimiensa takaa tullimiestä potkia rintaan ja sai miehen siten vatsalleen kuormansa päälle, Sitte hän vielä pari kertaa antoi aika laukauksen leuvoille kengän koroilla; sitte se vahtimestari hervahtikin itsestään pois kuorman päältä. — Tämä kaikki tapahtui vähemmässä ajassa, kuin sen kertomiseen on mennyt.
— "Ajakaa nyt h——vetissä joutuin! Viskaalin p——leet ovat täällä vahdissa. Yks' kupertui jo tuonne tien viereen" … huusi Simo tovereilleen ja hakkasi hevostaan selkään joka askeleella.
Simon huudosta säikähtivät toisetkin ja alkoivat Simon tavalla hakata hevosiaan niillä kangilla, mitkä olivat ihmisiä vasten varustaneet. Hirmuisella kyydillä he kiisivät rinnettä alas notkoon. Vaan kun tuli sieltä taas noustavaksi ylös mäelle, niin eivätpä hevoset enää jaksaneetkaan samaa kyyttä ylöspäin mennä. Astua siinä täytyi antaa hevosten, vaikka olisi kuinka kiire ollut. — Kun he alkoivat päästä jo mäen päälle, niin törmäsi taas metsästä, ei enää yksi, vaan kolme miestä, joista yksi seisatti hevosen ja toiset raastoivat Simon kuorman päältä maahan.
— "Hei pojat! Nyt on täällä tekemistä!" … huusi Simo kohta, kun vaan näki viskaalien juoksevan metsästä, Samassa juoksivat miehetkin ase kädessä Simolle avuksi. Simo oli pois reestään hangessa ja yksi vahtimestari mylläköi hänen kanssaan siinä koettaen saada käsiä kiinni. Mutta kun semmoinen miesjoukko kiroten ja huutaen juoksi vahtimestarien päälle, niin kääntyi heidän huomionsa tykkänään ryntääjiin ja he jättivät Simon rauhaan. Huomattuaan joukon niin mahdottoman suureksi ja hurjaksi, niin alkoivat he kohta ampua ryntääjien parveen. Mutta se vaan enemmän ärsytti miesten kiukkua ja he, monikin haavoitettuna, sitä hurjemmin ryntäsivät huutaen ja kiroten kurikoineen, kankineen ja kiiroineen vahtimestarien kimppuun. Simokin oli sillä aikaa kömpinyt ylös hangesta ja hapuroinut puntarinsa käsiinsä. Silloin alkoi hirveä näytelmä. Ei vahtimestaritkaan joutaneet enään ampumaan, vaan ne sapelit kädessä hakkasivat vihollisiaan minkä ennättivät. — Se neljäs vahtimestari, jonka Simo oli tienviereen potkinut, joutui jo hänkin yhteen kähmään. Hän kanssa alkoi sapelillaan tehdä työtä minkä jaksoi.
Hirmuinen se oli se meteli ja kyllä siinä olisivat viimeinkin vahtimestarit tappiolle jääneet. Mutta hätä aina neuvoja keksii. He rupesivat huutamaan "upsyninksman'ia" tulemaan toisten miesten kanssa avuksi heille; vaikka häntä ei ollut tilamaillakaan. Kun "kontrapantsiksi" kuulivat, että heillä on vielä apumiehiäkin tulossa, niin he vähä kerrassaan alkoivat pötkiä pakoon. Viimeisenä liehui Simo puntarinsa kanssa tappelutantereella, vaan viimein sortuivat hänenkin voimansa. Puntari hervahti maahan, ja hän alkoi lakittomin päin juosta korpea myöten pakoon. — Siten jäivät vahtimestarit kolmenkymmenen hevosen isännäksi. He sitoivat kaikki hevoset toistensa perään kiinni ja läksivät ajamaan pois. Kahdelta heistä oli kädet hakattu niin mäsäksi, etteivät kyenneet hevosiakaan ajamaan, yhdeltä oli jalat ja sivut lyöty vaivasiksi. Sitäpaitsi oli heillä millä pienempiä, millä suurempia verihaavoja. — — —
Pakolaiset harhailivat pitkin korpea sinne tänne. Kymmenen miestä heitä oli sattunut yhteen joukkoon. Ne juoksivat edeltäpäin maantienviereen piiloon ja ryöstivät muutamia hevosia viskaaleilta takaisin. Toiset hevoset ennättivät maantielle, millä viskaalit ennättivät pakoon. — —
Seuratkaamme seurueen komentajaa Simoa. Tappelussa hän oli menettänyt jo lakkinsa silloin, kun hän joutui kuormansa päältä maahan. Sitte olivat viskaalit tappelussa hakanneet hänen päänsä sapeleillaan kaikki haavoja täyteen. Käsivarsissa ja olkapäissä oli hänellä monta haavaa, mutta pahimmat kumminkin olivat pään haavat. Niistä ensin juoksi sanomattomasti verta, ennenkuin pakkanen ne jäädytti paksuun verijäähän, Siten oli hänen päänsä muuttunut suureksi verimöhkäleeksi; hiuksia ei tuntunut ollenkaan. Tämmöisessä tilassa olisi voimiltaan ja ruumiinrakennukseltaan heikompi mies jo ammoin sortunut, vaan Simo vielä juoksi kovasti korvessa, vaikka hänellä ei enää ollut selvillä, mihin hän juoksi ja mitä varten. Kauvan hän vielä juoksi väsymättä. Viimein tuli hänen eteensä pieni aukeama, ahon tapainen. Siinä hän huomasi torpan, jonka pienestä yksiruutuisesta ikkunasta pilkoitsi tuli. Tulta kohden hän suuntasi juoksunsa ja pian olikin torpan tuvan edessä.
Torpan väki oli juuri noussut makaamasta, isäntä halkoi pärehalkoja "pirkaleiksi" pankon nenässä lattialla. Emäntä seisoi lieden ääressä kohennellen tulta pienen "kiperänokkasensa" alla. Kolme lasta, jotka eivät olleet aamutorkkuja, istuivat paitasäkissä isänsä "pirkaleiden" vieressä odottamassa milloin se hyvä isä joutuisi niiden selästä heille silkkiä kiskomaan. Vanha harmaahapsinen äijä istui perämaalla sänkynsä laidalla, kököttäen nuuskasarveansa peukalonsa selälle.
Ei vielä kukaan torpan väestä ollut käynyt ulkona tällä aamupuhteella.
Tukeva ramppi oli vielä viritöksissään yöllistä tietään.
Simo nykäsi ulkoapäin ovea, mutta se ei liikahtanut. "Laskekaa hyvät ihmiset lämmittelemään" … sanoi Simo hiljaisella rukoilevalla äänellä ja kopisti hieman ovea.
— "Kuka sinä olet" … kysyi emäntä.
— "Voi! … voi! voi! voi! Laskekaa, vellukat, sisään. Viskaalit minun tappavat … voi! voi, voi!" … vaikeroi Simo.
— "Laske tupaan, olkoon hän kuka tahansa" .. käski isäntä.
Silloin emäntä aukasikin oven.
— "Voi! … voi! voi! voi! Viskaalit tappavat" … voivotteli Simo ja tulla hoiperteli tupaan.
— "Hui!! uh! … nyt syöp' … voi! voi!" kirkuivat lapset ja vilistivät kilpaa uuninpäälle, kun näkivät Simon hirmuisen muodon. Vähän hämmästyivät aikaihmisetkin, kun semmoinen verimöhkäle pölähti tupaan.
— "Kuka sinä olet? ja missä sinä olet tuommoiseksi tullut?" … kysyi isäntä Simolta. Vaan Simo ei kyennyt muuta sanomaan kuin: "voi! … voi! voi! viskaalit tappavat minun, voi! … voi! voi!" … ja sitte vaipui pitkälleen penkille ja pyörtyi siihen.
Torpan väki kyllä arvasi Simon sanoista, missä löylyssä hän oli ollut. — Emäntä lämmitti vettä, ja äijä pesi sillä veriä pois Simon päästä. Sitten voiteli hän haavat puuöljyllä ja luki niille verensulkusanoja ja raudan lukuja, syleskeli niihin vielä kolme kertaa ja sitoi ne sitte kiinni liinaisella rievulla. Niin hän teki kaikille haavoille. Vielä kantoi lunta ulkoa ja virutteli sillä Simon päätä ja polvia ja sai hänet siten vähän virkoamaan pyörryksistä. Jo alkoi vähän tuntua veren liikettä hänen kasvoissansakin, jotka tähän asti olivat olleet kalmankalpeat.
Sillä aikaa kun Simon haavoja sidottiin, teki emäntä vuoteen kolpitsalle, johon he sitte Simon nostivat.
— "Voi raukkaa!… Pitääpäs näet mennä semmoisiin paikkoihin… Kyllä tämä kohta kuolee" … sanoi emäntä, kun laski Simoa jaloista kolpitsalle.
— "Sen Jumala yksin tietää, kuoleeko hän vai virkoaa" … sanoi äijä.
Siinä loikoi Simo koko sen päivää jäsentäänkään liikuttamatta. Hieno hengitys vaan todisti, että vielä oli elonmerkkiä rinnassa. Seuraavana yönä alkoi veri punottaa poskissa. Veren liikunto eneni enenemistään, ruumis kuumeni jokapaikasta ja Simo alkoi houria minkä mitäkin. Äijällä oli pippuriviinaa pullossa hyllyn nurkassa. Sitä hän laski muutamia nielauksia Simon suuhun. Se asetti häntä vähän. Senjälkeen hän nukkui rauhallisemmin.
Kovaksi kuumeeksi kääntyi Simon tauti. Hänen täytyi viikkokausi maata torpassa. Torpan vanha vaari ja emäntä hoitivat häntä suurella huolella ja rakkaudella. Viikon perästä tuntui jo sairas vähän paremmalta. Hän alkoi haluta päästä omaan kotiinsa. Hän ei olisi tahtonut vaivata köyhää torpan perhettä enää kauvemmin. Senvuoksi pyysi hän isäntää saattamaan itseänsä kotiinsa. Ensin isäntä esteli Simon lähdönhommaa, luullen häntä niin heikoksi, ettei hän voisi jaksaa olla re'essä niin kauvan, vaan kun Simo yhtämittaa pyysi häntä itseään saattamaan, niin viimein hänkin siihen taipui. Isäntä kävi läheisestä kylästä lainaamassa hevosen, kun heillä itsellään ei sitä ollut. Pitkään reslarekeen pani isäntä ensin heiniä ja sitte emäntä laittoi siihen vuoteen. Turkkien sisässä he sitte kantoivat Simon rekeen. Vaatteilla ja heinillä he peittivät Simon, ett'ei jäänyt kuin pieni reikä, mistä hän sai hengittää. Näin varustettuna läksivät he sitte aamupuhteella matkalle.
Suurella ikävällä oli Helka lastensa kanssa odottanut isää kotiin, vaan turhaan. Jopa he olivat yhdessä isän tähden monta kyyneltäkin vuodattaneet. Varmasti he luulivat isälle jonkun onnettomuuden tapahtuneen. Monenlaiset sanomat olivat heille tulleet isästä, jotka vaan olivat omiansa lisäämään heidän huoliaan. Jopa kerrottiin täytenä totena vähän aikaa, että "obessikat" olivat Simon ampuneet kuoliaaksi Suomenlahden jäällä. Senjälkeen saapui kumminkin lieventävämpi sanoma, että Simoa oli nähty Pietarissa tavaroitaan myömässä. Nyt Helka ja lapset odottivat varmuudella häntä kohta kotiin. Pikku Simo oli jo viikonpäivät joka päivä käynyt isää odottamassa Solansuun Heikissä. Jopa hän tiesi senkin, miten suuren vehnäleivän isä tuopi. Ja olipa isä sanonut uudet kengätkin tuovansa Simo-pojalleen. Niistä oli pikku Simo käynyt puhumassa naapurissa jo monta kertaa. Olipa hän jo naapurin Hessulle kerskaillutkin kengistään, ett'ei Hessulla muka sitte olekaan sellaisia kenkiä kuin hänellä, kun vaan hänelle tuodaan uudet. — Mutta isä viipyi… Mikä oli viipymiseen syynä, sitä eivät lapset ajatelleet. Vehnäleipä ja uudet kengät, ne vaan heidän mielessään pysyivät. Helkaa jo taas alkoi epäilyttää se pitkällinen viipyminen.
Eräänä iltana istuivat Mikko ja pikku Simo uunin "lesantkalla." He olivat vasta tulleet isää odottamasta Solansuusta. Siinä he istuivat ja haastelivat kaskuja, joita Ruoti-Kaisa oli heille kertonut. Olipa vehnäleipä ja uudet kengätkin puheenaineena. — Äiti tuli piian kanssa läävästä lehmiä illastamasta ja istuutui perä-ikkunan viereen ja katsoi siitä ulos.
— "Mikäs pata-saksa sieltä näin myöhään tulee pitkällä reslare'ellä" … sanoi Helka.
Samassa korahtivat re'en jalakset, kun mies ajoi salvaimen sivutse pihaan.
— "Nyt tuli isä" … huusivat yht'aikaa lapset, kun kuulivat hevosmiehen ajavan pihaan ja hyppäsivät ikkunasta katsomaan.
— "Ei olekaan isä … ei tuo ole meidän hevonenkaan … kuka hän lienee" … tuumasivat lapset.
Mies tuli tupaan ja kysyi: "Onko miehiä kotona, että tulisivat avuksi nostamaan isäntää tupaan, hän on minun re'essäni hyvin sairaana."
— "Voi Herra Jumala! enkös minä jo aavistanut" … huusi Helka itkussa suin ja meni kiireesti pihalle. Lapset seurasivat mukana ja kun he näkivät äitinsä itkevän re'en vieressä, niin hekin yhtyivät samaan virteen. — Renki ja piika tulivat Helalle ja torpan miehelle avuksi ja yhdessä he sitte kantoivat Simon omaan sänkyynsä.
Pitkästä matkustuksesta kylmässä ilmassa oli sairas taas tullut paljon huonommaksi, ett'ei jaksanut puhuakaan mitään. Torpan isäntä kertoi Helalle kaikki, miten Simolle oli käynyt. Helka vaan itkeä nyyhkytti koko kertomuksen ajan ja välistä aina moitti tullimiehiä, kun eivät anna ihmisten rauhassa kulkea omilla asioillaan.
Pikku Simo vaan aina tarikehti äitin hameessa kiinni ja tiedusteli mihin se isän kontti vietiin, missä se suuri vehnäleipä on, ja entäs ne kengät, mihinkäs ne ovat joutuneet? — Äiti lohdutteli murretulla mielellä lastansa, että "toisenkerran kun isä tulee Pietarista, niin sitte hän tuopi lapselleen kengät, oikein 'risintkoiden' kanssa. Sitte hän tuopi vehnäistä, 'litenslöitä' ['Litenslöitä' sana johtuu venäläisestä sanasta. Tarkoittaa makeisia, konvehtia.] ja kaikkea meille … ja sitte kun me syömme vehnästä niin… Nyt hänellä ei ollut aikaa ostaa." — Helka antoi torpan isännälle vähän särvinainetta palkaksi Simon hoitamisesta. Talossa syötyänsä ja juotuansa läksi mies ajamaan kotiansa kohti.