XII.
Simon tauti yhä kiihtyi kiihtymistään, jokainen luuli hänen päivänsä olevan luetut, vaan Jumala oli päättänyt toisin. Pääsiäisen jälkeen alkoi hän parata vähä kerrassaan ja juhannuksen aikana saattoi hän jo jättää vuoteen. Entiseen hyvään terveyteensä hän ei kumminkaan enää päässyt koskaan.
Kohta sen tappelun jälkeen, joka oli tullimiesten, Simon ja hänen palkkalaistensa välillä, seurasi oikeuden tutkinto, jossa koetettiin saada selville, ketkä olivat syyllisiä ja siis rangaistuksen ansanneita. Moni tappelijoista tuomittiinkin vankeuteen; kuka pitemmäksi kuka lyhemmäksi aikaa. Toiset taas pääsivät sakoilla. Simo, joka oli tappelun johtaja, olisi tietysti ansainnut suurimman rangaistuksen, mutta kun hän oli niin heikko sairas, niin lievennettiin hänen rangaistuksensa korkeimpaan sakkoon.
Kun Simolla ei ollut rahaa, millä maksaa sakkoa, niin myötiin häneltä sen suorittamiseksi suurin osa irtainta omaisuutta. Kun hänen velkamiehensä näkivät, että Simo nyt oli jo köyhtymään päin, niin jokainen heistä kiiruhti ensimmäiseksi ottamaan velkaansa takaisin. Sitten vasta nähtiin, miten paljon Simolla oli velkaa. Tavarat myötiin kaikki talosta tarkoin, ja moni velkamies jäi sittenkin aivan ilman. Maatilaa ei myöty. — Siihen meni se rikas Pullin Simo, josta niin paljon puhuttiin. Nyt huomasi Helkakin, että hänen vanhempansa olivat puhuneet totta. Nyt hän tunsi tarkoin, mihin talon varat olivat menneet. Vaan kenenkäs syy? — — —
Katkerata se oli ollut Helasta ensipäästä ajatella, että he olisivat köyhät. Mutta kaikkeenhan sitä ihminen taipuu. Vähän kerrassaan hänkin tottui elämään köyhien tavalla. Ei ollut enää piikaa eikä renkiä tarvis. Jopa isäntä ja emäntä itsekin joutivat päiväläisiksi, hankkimaan siten elatusta lapsilleen. — Helka opetteli hierojaksi ja sillä virallaan hän elättikin oikein hyvästi itsensä ja lapsensa, joita jo oli kolme; niistä vanhin jo kykeni itsekin pieniä askareita toimittamaan, joten hän jo osaksi itse hankki elatustaan. — Simon pyytölöistä ei paljon joutanut perheen elatukseen. Hän kun ei ollut tottunut lapsuudestaan asti työtä tekemään, niin ei hän tahtonut siihen tottua vanhanakaan. Jos hän muutaman ruplan millä tavalla sai, niin alkoi hän kohta sillä käydä konsa mitäkin kauppaa. Välistä hän niillä kaupoillaan oikein vähin saikin, vaan toisinaan taas ne voitot menivät kaksinkertaisesti takaisin, joko epäedullisilla kaupoilla tahi juomatiloissa, joista Simo ei köyhänäkään luopunut.
Olisi luullut Simon jättävän jo koko "kontrapantin" vedon, kun hän oli saanut sitä tehdessään niin monta vaaraa ja vahinkoa kärsiä, vaan hän ei siitä raatsinut luopua. Se oli pinttynyt hänelle tavaksi, josta ei ollut niinkään helppo irti päästä. Hänen luonteensakin oli elämän kovissa rautakourissa tullut niin karaistuksi, ettei se lii'oin peljännyt mitään vaaraa. Koetella vaan pitää! Kävi kuinka tahansa!…
Usein oli hän joutumassa pulaan, vaan aina vaara opetti häntä sukkelammaksi, hän aina säilytti keinonsa, millä viimeisestä tempusta luiskahti lävitse. Tullimiesten kanssa hän oli silmäin edessä paraimpia ystäviä, mutta seläntakana hänellä aina oli nyrkki puristettuna. Jo kartanolla mennessään heidän taloonsa, hän lakki kädessä ensimmäiset kumarrukset teki. Ja sitte kun sisään pääsi, niin sitte ne kumarrukset yhä vaan syvenivät, hyvä ettei Simolta otsa siltaan kolahtanut. Usein hänellä oli tullimiehille asioita lukemattomia, jos minkinlaisia. Hän heiltä osteli yhtä ja toista ja taas myöskenteli omia tavaroitaan. Hänellä tosin ei ollut myömistä pennin edestä, eikä taas penniäkään taskussa, millä olisi jotain ostanut, mutta se olikin vaan sellainen kepponen. Sillä aikaa kun hän itse tullimiehien hauskuudeksi kumarteli heidän edessään ja pieksi kieltänsä monenmoisilla turhilla loruillaan, niin sillä aikaa joku palkanmies kantoi sokuri- tahi teelehti-taakan rauhassa rajan ylitse.
Kun Simon vanhin poika jo alkoi liikkeesen kyetä, niin kohta isä rupesi häntä opettamaan omaan ammattiinsa. — Hän oli saanut sen verran rahoja kokoon, millä sai ostetuksi halpahintaisen hevosen. Nyt sopi siis taas liikettä laajentaa. Tähän asti oli hän vaan tavaroitaan kulettanut selkäkuormissa, vaan nyt sopi ruveta hevosen kanssa liikkumaan. Nyt sopi taas alkaa se vanha suolarahti. Mutta nyt hän ei enää ruvennutkaan entisellä varomattomalla tavalla toimeensa. Aika oli tuonut mukanansa parempia keinoja. Hän ei lähtenytkään enään suolaa vetämään pitkällä reslare'ellä, talonpoikain tavoin. Sillä eihän niillä talonpojilla mitään puolta ole, poishan heiltä otetaan suolat sekä hevoset. Ja saapihan sitä talonpoikana olla aina, oli Simo tuumannut. Senvuoksi päätti hän nyt ruveta herrasmieheksi. Hän hankki suuren koppelore'en. Koppelon pohjalle hän latoi suolasäkit ja peitti ne hyvästi heinillä ja päällimmäiseksi hän levitti karhun nahkan, niinkuin on muillakin herroilla. Hyvän aisakellon hän hankki aisaan, mikä jo kaukaa ilmaisi, että herra tässä koppelissa ajaa, eikä suinkaan mikään suolanvetäjä. Poikansa pani hän "kuskilaudalle" hevosta ajamaan ja itse hän istuskeli koppelissa karhunnahan päällä, niinkuin muutkin suuret herrat. — Tämä neuvo auttoi. Ei tullimiehet nyt yhtään kertaa seisottaneet häntä tiellä. Päinvastoin käänsivät hyvin nöyrästi tiepuoleen, kun vaan kaukaa näkivät koppeloherran tulevan. Jos vielä kuka kähnysteli tiepuoleen kääntäessään, niin sitä aina Simo koppelostaan haukkui hyvin äreästi ruotsin voittoisella puheenparrella. Jos pojalta kuka kysyi, ketä herraa hän kyyditsi, niin sai hän joka matkalla erilaisen vastauksen. Konsa hän sanoi kyyditsevänsä maaherraa, konsa ruununvoutia, konsa rovastia, konsa mitäkin virkamiestä, jota hän vaan piti sen arvoisena, että kannattaa koppelissa ajaa. — Viimein tämä hyvä herraskyyti Simolta lopetettiin. Tullimiehet saivat asiasta vihiä ja rupesivat jo hätyyttelemään koppeliherraakin, joten Simon täytyi hyljätä koko keino. Tästä erinomaisesta neuvokkaisuudesta sai Simo sekä hänen poikansa kansalaisiltaan kunnianimen. Simo nimitettiin "herra Simoksi" ja poika "herra kuskariksi."
Vielä niitä keinoja Simolla sentään piisasi… Kerran tuli "ohessikkain" päällikkö Simon kotiin. Simo taas palveli häntä parhaan ymmärryksensä jälkeen. — Hyvän aikaa kestitystä hyväkseen käytettyänsä alkoi vieras pyytää Simoa olemaan hyvän ja saattamaan häntä pois.
— "Olkaa aamuun asti, niin sitte minä lähden saattamaan" … sanoi
Simo erinomaisen nöyränä.
Vähän ensin vastusteltuaan suostui vieras viimein Simon ehdotukseen. Yön aikana laittoi Simo re'en istumien sijalle kaksi pientä lekkeriä rommia ja kaksi pakkaa "sitsiä" ja peitti ne tarkasti heinillä. — Aamusella lähdettiin matkaan. Simo käänsi hevosen portaiden eteen, levitti täkin re'en päälle ja kumarteli hattu kourassa tunnetulla tavallansa vieraansa mieliksi. — "Ohhoh! miten korkea on istuin. Mitä sulla on tämmöinen kuorma" … sanoi vieras ja nykäsi kädellään täkin alusta.
— "No ei mitään, kyllä tässä mennään. Minä viivyn siellä yötä, niin panin heiniä tähän istumille vähän runsaammasti… Olkaa niin hyvä istukaa" … kiirehti Simo selittämään.
— "Yhden tekevä" … sanoi vieras, ja sitte he läksivät ajamaan.
Päästyänsä rajan yli katkesi Simon re'estä rauta, kääntyi käppyrään jalaksen alle ja rupesi kovasti karrittamaan. — "Mikä siellä niin karrittaa?" … kysyi vieras. — "Mikä lienee naula vähän pitemmällä … ei siitä mitään … kyllä tässä sentään mennään." — "Käännetään reki alassuin ja otetaan se naula pois karrittamasta."
— "Ei huoli … enhän minä käy nyt tässä viivyttelemään. Kohta päästään tuonne lasisavotalle, niin siellä minä sitte korjaan" … sanoi Simo lyöden vaan hevoistaan ja ajoi kiiruusti eteenpäin.
Päästyänsä "savotalle" meni "obessikkain" päällikkö "savotan" isännän luo. Sillä aikaa Simo möi tavaransa lasitehtaan työmiehille ja oikasi rekensä raudan. — Kun he siitä taas lähtivät etemmäksi, niin sanoi "obessikkain" päällikkö Simolle: "mihinkäs sinä nyt olet pannut kuormasi, kun tässä re'essä on nyt näin vähän."
— "Se tämä tuota … minun hevoseni on semmoinen lekkerimaha, että se söi niistä heinistä enimmät puolet. Sätin minä vähän niitä takatuloksikin." — "Elä vaan valehtele! Sinulla oli jotain kiellettyä tavaraa" … puristeli päällikkö Simoa.
— "Kah ihmettä! mitäs minä siitä valehtelisin" … sanoi Simo hyvin totisena. — Tähän päättyi kinasteleminen heidän välillään ja Simo saattoi "sedakkansa" päähän asti.
Petti hän kerran Suomalaisen vahtimestarinkin. Hän läksi kyyditsemään erästä vahtimestaria Viipuriin ja pani tupakkakulin rekensä pohjalle. Eihän vahtimestarille mennyt sitä tuumaa päähän, että olisi ruvennut omaa kyytimiestänsä "visintieraamaan." Niinpä tulivat he rauhassa Viipuriin asti. Viipurin kadulla ajaessaan sanoi Simo vahtimestarille: "nousepas vähän pois re'estä; sinun allasi on piiska, jota kaupungissa ajaessani tarvitsen." — vaan mahtimestari nousi re'estä kadulle, otti Simo piiskan käteensä ja sanoi vahtimestarille: "vuottele minua vähän aikaa, minä käyn myömässä tupakkakulini" ja samassa löi läimäytti piiskalla hevostaan ja ajoi täyttä vauhtia matkaansa. Vahtimestari jäi itsekseen astuskentelemaan kadulle ja kiroilemaan Simon petosta.
Tämmöistä elinkeinoa se Simo harjoitti monta kymmentä vuotta. Eipä hänestä muu työnteko maksanutkaan mitään… "Eläähän sitä ihminen helpommallakin… Kauppahan se auttaa, vaan ei rengin virka" … oli Simo tuumannut. Mutta eipä tuo Simon elinkeino ollut niinkään helppoa, vaikka hän itsekin luuli sitä helpommaksi muuta työntekoa. Hän oli siihen niin kiintynyt sielustaan ja mielestään, ettei hän tämän ilman kannen alta enää sen parempaa tointa voinut havaita. Se alituinen liikkeellä olo, hyvällä sekä huonolla säällä, yöllä sekä päivällä, konsa palavaan pakahtumaisillaan, konsa taas pakkasen kouriin kohmettumaisillaan, niin se masensi vahvatkin voimat. Simon täytyi jättää kaikki kauppahommat sekä muutkin hommat sikseen. Alituisesta tarkasta katsomisesta pimeässä ja tuulessa tulivat hänen silmänsä niin kipeiksi, ettei hän enään alkanut nähdä kävelläkään. Sen lisäksi vaivasi häntä vielä hirmuinen luun kivistys, joka teki lopun kaikista hänen pienimmistäkin liikkeistään. Ei saanut hän moneen aikaan unta silmäänsä. Ei hänen ollut hyvä istua, eikä astua; rauhaa ei hän löytänyt mistään. — Tässä tuskassa lakastuivat kaikki hänen ruumiinvoimansa. Kalpeana kuin kuoleman kuva viehkuroi hän tuskissaan sängyssänsä laidasta laitaan, huonojen vaateretkujen päällä. — Helka itki lapsineen sängyn ääressä, voimatta lieventää rakastettunsa kauheita tuskia. Lusikka vettä ja palanen leipää, ne olivat ne ainoat mitä hän voi tarjota kurjalle puolisolleen. Muuta lohdutusta ei hän voinut antaa. Ei yksikään lohdutuksen sana voinut mitään auttaa, sillä sairas ei ymmärtänyt hänen lohduttavaisia sanojaan. Hänen hengenvoimansa olivat sortuneet samanlaiseen rappiotilaan kuin ruumiin voimatkin. — Alituinen valehteleminen, liehakoitseminen ja lähimmäisen pettäminen oli vähitellen tukahduttanut Simolta kaikki paremmat tunteet. Ei hänellä ollut enään mitään pyhää. Kaikki oli yhdenarvoista. — Eli miten eli, kunhan vaan päivä kului iltaan. — Tämmöisissä oloissa tylsistyi hänen järkensä vähän kerrassaan, joten se ei enää kyennyt eroittamaan hyvää pahasta. Järki katosi. Mielettömänä hän kiemuroi tilallaan tuskissansa. — Tämmöisessä haaksirikossa vaikeroi Simon ruumis sekä sielu. Ei ollut pelastajata, jonka hän olisi tuntenut ja johon hän olisi voinut turvautua. Ei ollut voimaa enää huutaa apua. Hätä oli sanomaton. — — —
Kun kevät-aurinko kirkkaasti säteili vihreän ruohon peittämälle aholle, leivonen kauniisti liverteli korkealla sinisellä taivaalla ja koivut seisoivat tyyninä ja juhlallisina vihreässä kesäpuvussaan, niin silloin seisoi pienoinen joukko ihmisiä vihreällä hautausmaalla, avoimen haudan ympärillä. Hiljaan nuorien varassa vaipui Simon musta arkku alas haudan pohjaan. — Juhlallisina seisoivat miehet haudan partaalla, hatut leuvan alla… Vaimot nyyhkyttivät etempänä, pidellen nenäliinaa suunsa edessä. Pappi siunasi haudan ja lukkari lauloi värssyn. Kolme kertaa viskasivat kukin kourallansa ruskeaa multaa mustalle kirstulle. Lapiot kädessä nuoret miehet täyttivät haudan. Kaikki poistuivat hiljaan haudalta. Haudankaivaja pani viimeiset turpeet ristin juurelle ja sanoi: "lepää rauhassa" … ja hänkin poistui. — Kirkon kello pomahti… Kaikuna sen ääni kulki kukkulalta kukkulalle, mäeltä mäelle. Sen ääni juurikuin matki haudankaivajan sanoja: "rauhassa", "rauhassa", "lepää rauhassa". — — Niin, löysikö hän nyt rauhan — —?