ENSIMMÄINEN LUKU.
Rassendyllin perhe. Sananen Elphbergin hallitsijasuvusta.
»Tahtoisinpa tietää, mitä sinä oikeastaan aiot maailmassa toimittaa,
Rudolf!» sanoi kälyni.
»Rose rakas», minä vastasin ja laskin kädestäni lusikan, jolla söin pehmeäksi keitettyä kananmunaa, »mitä ihmettä minun sitten pitäisikään toimittaa? Onhan oloni siedettävän hyvä. Tuloni riittävät lähimain peittämään menoni — sillä koko maailmassa ei ole ihmistä, jonka tulot täysin riittäisivät hänelle —, ja yhteiskunnallinen asemani on kerrassaan kadehdittava: lordi Burlesdon on veljeni ja hänen viehättävä kreivittärensä on kälyni. Luulisipa tuon kaiken jo riittävän miehelle.»
»Sinä olet yhdeksänkolmatta vuotias», huomautti ripittäjäni, »etkä ole vielä tehnyt mitään muuta kuin…»
»Ajelehtinut tuuliajolla? En tottakaan ole! Mutta meidän perheessämme ei miehen tarvitsekaan tehdä mitään.»
Tämä huomautus harmitti vähän Rosea; sillä vähin jokainen tietää — ja siksipä ei teekään mitään, että tässä mainitsen sen tosiasian — että niin sievä ja lahjakas kuin hän itse onkin, ei hänen sukunsa kuitenkaan ole niin hienoa juurta kuin Rassendyllin perhe. Kauneuttaan lukuunottamatta hän toi pesään suuren omaisuuden, ja Robert veljeni oli siksi järkevä, ettei piitannut hänen esi-isistään. Kysymys esi-isistä onkin muuten ongelma, josta Rosen seuraava huomautus sanoi jokseenkin todet sanat.
»Hienot perheet ovat yleensä paljon pahemmat kuin vähemmän hienot», hän pisteli.
Minä sivelin tukkaani, sillä tiesin hyvin, mihin hän tähtäsi.
»Minä olen hyvin iloinen, kun Robertin tukka on musta», hän jatkoi.
Tässä tuokiossa saapui Robertkin sisään — hän nousee vuoteesta kello seitsemältä ja orjailee, ennenkuin saa aamiaista. — Hän katsahti vaimoonsa; tämän poskella oli heikko punoitus; hän taputti sitä lempeästi.
»Mikä nyt on poikkiteloin, rakas ystäväni?» hän kysyi.
»Rose ei voi sietää, että minä olen tyhjäntoimittaja ja että minulla on punainen tukka», minä selitin loukkautuneena.
»Niin, eihän hän voi luonnollisesti mitään sille ikävälle tosiasialle, että hänen tukkansa on punainen», myönsi Rose.
»Se esiintyy yleensä kerran joka miespolvessa», sanoi veljeni, »ja nenä samoin. Rudolf parka saa kärsiä kummastakin viasta.»
»Minä tahtoisin, ettei se lainkaan esiintyisi», vastasi kälyni, ja hänen poskensa punoittivat yhä kuumemmin.
»Minä jaksan sen hyvin kärsiä», sanoin minä ja tein kumarruksen kreivitär Amalien muotokuvaa kohti.
Kälyni päästi kärsimättömän huudahduksen.
»Minä soisin, että korjaisit tuon kuvan täältä pois, Robert», hän sanoi.
»Mutta, rakas ystäväni!» kauhisteli hänen miehensä.
»Kaikkea sitä saakin kuulla!» lisäsin minä.
»Niin juuri; sillä sitten unohtuisi koko juttu», intti kälyni.
»Tuskinpa vain, kun Rudolf kerran on saapuvilla», sanoi Robert ja pudisti päätään.
»Minkä vuoksi sen sitten pitäisikään unohtua?» kysyin.
»Rudolf!» huudahti kälyni moittivasti ja punastui jälleen oikein kauniisti.
Minä nauroin ja kävin käsiksi aamiaiseen. Kysymys siitä, mihin toimeen minun pitäisi ruveta, jos ylimalkaan toimittaisin jotain, oli tällä erää unohdettu; ja lopettaakseni väittelyn — ja, myönnänpä sen myöskin, hiukan kiusoitellakseni ankaraa pikku kälyäni huomautin:
»Minä jaksan hyvin kestää senkin häpeän, että kuulun Elphbergeihin.»
Kun luen jotain romaania, hyppään tavallisesti kaikkien selitysten yli; mutta kun nyt alan itse kirjoittaa romaania, huomaan, että minun on heti aloitettava selityksellä. Sillä onhan minun pakko selittää, minkä vuoksi kälyni harmitteli minun nenääni ja tukkaani, ja millä syyllä rohkenin väittää kuuluvani Elphbergeihin. Sillä vaikka olenkin oikeutettu ylpeilemään Rassendyllien etevyydestä monien sukupolvien aikana, ei meillä kuitenkaan ole syytä kerskua siitä tosiasiasta, että vereemme on sekaantunut Elphbergien ylhäisen suvun verta, eikä oikeutta vaatia tätä hallitsijahuonetta tunnustamaan meitä heimolaisikseen. Sillä mitäpä sukulaisuutta oikeastaan onkaan Ruritanian kuninkaiden ja Burlesdonien kreivien välillä, mitä yhteyttä Strelsaun palatsin tai Zendan linnan ja Lontoon Puistokadun n:o 305:n välillä?
No niin — minun on pakko ruveta vähän penkoillaan sitä perhetörkyä, jonka armas kälyni, kreivitär Burlesdon, toivoisi vaipuvan unohduksen kaivoon. Siis — vuonna 1733, jolloin Yrjö II istui Englannin valtaistuimella ja maassa sattumalta vallitsi rauha, koska kuningas ja kruununperillinen eivät vielä olleet joutuneet keskenään tukkanuottasille, tuli Englannin hoviin vierailemaan muuan prinssi, joka sittemmin tunnetaan historiassa Ruritanian Rudolfin nimellä. Tämä prinssi oli varsin kaunis nuori mies, jolla oli erikoisena tunnusmerkkinä tavattoman pitkä, suora ja terävä nenä ynnä tuuhea, tummanpunainen tukka — itse asiassa ne miehekkäät koristukset, jotka ovat olleet tunnusmerkilliset Elphbergien hallitsijahuoneelle kautta kaikkien aikojen. Hän viipyi moniaan kuukauden Englannissa, jossa hänet otettiin hyvin ystävällisesti vastaan; mutta hänen poislähtöönsä liittyi sangen tukala juttu. Hän joutui kaksintaisteluun — hänen kunniakseen luettiin, että hän tällöin ei piitannut vähääkään korkeasta arvostaan — niin, hän joutui kaksintaisteluun erään aatelismiehen kanssa, jota pidettiin suuressa arvossa sekä omien ansioidensa perusteella että varsinkin kauniin vaimonsa vuoksi. Siinä jupakassa prinssi Rudolf sai pahan haavan, ja kun hän oli alkanut siitä vähän kostua, toimitti Ruritanian lähettiläs hänet kaikessa salaisuudessa pois maasta. Aatelismies sen sijaan säilytti nahkansa eheänä, mutta kun ottelu oli sattunut hyvin kylmänä ja kosteana aamuna, vilustui hän niin pahasti, ettei enää siitä vironnut, vaan kuoli puolisen vuotta prinssin poislähdön jälkeen — saamatta edes tilaisuutta sopia vaimonsa kanssa. Kaksi kuukautta myöhemmin tämä synnytti poikalapsen, joka peri Burlesdonin kreivinarvon ja tilukset. Tämä nainen oli juuri sama kreivitär Amalie, jonka muotokuvan kälyni tahtoi poistettavaksi perheen kuvagalleriasta; ja naisen mies oli James, viides järjestyksessä Burlesdonin kreivejä ja kahdeskolmatta Rassendyllin parooneja, Englannin ylähuoneen jäsen ja Sukkanauhan ritari. Rudolf palasi Ruritaniaan, meni naimisiin ja nousi valtaistuimelle, jolla hänen jälkeläisensä ovat istuneet tähän, päivään saakka — pientä väliaikaa lukuunottamatta. Ja kun nyt kävelee Burlesdonin perhegalleriassa ja katselee sen puoltasataa muotokuvaa viime puolentoista vuosisadan ajoilta, niin tapaa joukossa viisi tai kuusi, m.m. kuudennen kreivin, joilla yhteisenä tunnusmerkkinä on pitkä, suora ja terävä nenä ynnä tuuhea tummanpunainen tukka: näillä viidellä tai kuudella on myöskin siniset silmät, kun sen sijaan Rassendyllin suvussa mustat silmät ovat yleisimmät.
Tällainen selitys on minun annettava, ja olen iloinen päästessäni siitä rauhaan. Väärät oksat muuten kunniallisessa sukupuussa ovat sangen kiusallisia, ja perinnöllisyys, josta nykyään pidetään niin paljon suukopua, on totta tosiaan maailman ilkein juorukello. Se panee hienon vaiteliaisuuden pataluhaksi ja nostattaa merkillisiä rikkataimia aateliskalenteriin.
Huomattakoon, että kälyäni vaivasi loogillisen ajattelun puute, jota nykyään emme saa enää lukea hänen sukupuolensa syyksi, ja että hän siitä johtuen miltei käsitteli tukkani väriä loukkaavana rikoksena, josta minä muka olen edesvastuussa, ja teki tästä ulkonaisesta seikasta johtopäätöksiä minun sisäisiin ominaisuuksiini nähden — antaen minulle ominaisuuksia, joista tunnen olevani puhdas kuin vasta pesty lapsi. Näitä kaikkea muuta kuin vanhurskaita johtopäätöksiä hän myöskin käytti hyväkseen moittiessaan minua hyödyttömästä elämästäni. Olipa tämän asian laita miten hyvänsä, minä tiedän kuitenkin elämäni varrella kokeneeni paljon hauskaa ja koonneeni hyvän joukon hyödyllisiä tietoja. Olen käynyt saksalaista koulua ja opiskellut saksalaisessa yliopistossa ja puhun saksaa yhtä hyvin kuin äidinkieltäni englantia; ranskaankin olen täysin perehtynyt, osaan vähän italiaa ja sen verran espanjaa, että kykenen kiroilemaan sillä kielellä. Luulenpa myöskin miekkailevani aika hyvin, ja olen tarkka pyssymies. Pystyn ratsastamaan millä elukalla hyvänsä, jolla vain on selkä, ja pääni on niin kylmä ja järkevä kuin pää voi olla, vaikka sen peite onkin hehkuvan punainen. Kun minulle sanotaan, että minun olisi pitänyt käyttää aikani hyödylliseen työhön, niin en osaa siihen vastata muuta, kuin ettei vanhempaini olisi tarvinnut jättää minulle tuhannen punnan vuosituloja ja taipumusta maleksia ympäri maailmaa.
»Erotus sinun ja Robertin välillä», sanoi kälyni, joka — Herra häntä siunatkoon! — usein puhuu niinkuin seisoisi virallisella puhujalavalla, »on se, että hän vaarinottaa asemansa hänelle asettamia velvollisuuksia, mutta sinä vain sen myöntämiä suotuisia tilaisuuksia.»
»Rose rakas», vastasin, »kunnianhimoiselle miehelle ovat suotuisat tilaisuudet samaa kuin velvollisuudet.»
»Ah, joutavia!» hän sanoi ja pudisti päätään. Hetken perästä hän jatkoi: »Sir Jamesilla on muuten sinulle juuri nyt tarjona toimi, johon olet aivan omiasi.»
»Kiitän nöyrimmästi!» mutisin vastaukseksi.
»Hänet nimitetään lähettilääksi puolen vuoden päästä, ja Robert sanoo, että hän ottaa sinut mielellään lähetystön sihteerikseen. Ota se toimi nyt vastaan, rakas Rudolf — minun takiani!»
Kun kälyni puhuu siinä sävyssä ja rypistää kaunoisia kulmakarvojaan, vääntelee pienoisia kätösiään ja ottaa ylen miettivän ilmeen — ja tekee kaiken tuon minun kaltaiseni mitättömän tyhjäntoimittajan takia, josta hän ei ole vähimmässäkään edesvastuussa niin saanpa totta tosiaan tunnonvaivoja. Ja saattoihan olla mahdollista, että minä voisin tarjotussa toimessa kuluttaa aikani jokseenkin mukiinmenevästi. Vastasin siis hänelle:
»Rose hyvä, jollei tuon puolen vuoden aikana satu mitään erinäistä estettä, ja jos Sir James vielä sitten tarjoskelee minulle tointa, niin lähden kukaties kuin lähdenkin hänen mukaansa.»
»Kas vain, kuinka kiltisti tehty, Rudolf; sinä sait minut oikein iloiseksi!»
»Ja minne hänet sitten nimitetään?»
»Sitä hän ei vielä tiedä itsekään; mutta hyvä lähetystötoimi siitä vain tulee.»
»Minä lähden sinun takiasi, korkeasti kunnioitettava käly», sanoin, »vaikka toimi olisi vihoviimeinen koko maailmassa. Kun minä ryhdyn jotakin tekemään, niin vienkin sen ihan perille saakka.»
Olin siis antanut lupauksen; mutta puoli vuottahan on vain puoli vuotta eikä mikään iankaikkisuus, ja minä mietiskelin nyt, miten saisin sen hupaisesti kulumaan, varsinkin kun minua kaiken todennäköisyyden mukaan sen perästä odotti ahkera työ — otaksun näet, että lähetystösihteerejä pidetään ahkerina, mutta enhän sitä varmaan tiedä, koska en ole ikinä ollut sellaisena en Sir Jamesilla enkä kellään muullakaan. Päähäni pisti ajatus, että mitämaks lähtisin käymään Ruritaniassa. Voi kuulua hassulta, etten monilla matkoillani ollut vielä koskaan käynyt siinä maassa. Mutta huolimatta salaisesta rakkaudestaan Elphbergien sukuun, joka oli saanut isäni antamaan minulle, nuoremmalle pojalleen, kuuluisan Rudolfin nimen, oli hän kuitenkin aina pannut vastaan, että sinne matkustaisin; ja hänen kuoltuaan oli veljeni — Rosen kainaloista kannattamana — ottanut vaivakseen ylläpitää perhetraditsionia, että siitä maasta meidän oli pysyttävä kunnioittavan välimatkan päässä. Mutta siitä hetkestä lähtien, jolloin olin saanut Ruritanian päähäni, kalvoi mieltäni polttava halu päästä näkemään sitä. Eihän punainen tukka ja pitkä nenä loppujen lopuksi kuitenkaan ole Elphbergin huoneen erikoisoikeutta, eikä perheemme vanha sukutarina tuntunut minusta riittävältä syyltä pysymään alati erossa sangen mielenkiintoisesta kuningaskunnasta, jolla on ollut melkoinen osansa Europan historiassa ja joka voi jälleen saavuttaa huomattavan sijan siinä nuoren ja voimallisen hallitsijan aikana, jollaiseksi huhu kuvasi uutta kuningasta. Päätökseni lopullisesti vahvistui, kun luin »Timesistä», että Rudolf V kruunattaisiin Strelsaussa kolmisen viikon perästä ja että tilaisuudesta tulisi ylen loistoisa. Tulin heti selville siitä, että minunkin piti silloin olla paikalla, ja rupesin säälimään matkavarustuksiani kokoon; mutta kun minulla ei ole koskaan tapana ilmoittaa omaisilleni, minne milloinkin lähden, ja kun minulla oli tällä kertaa aihetta epäillä heidän asettuvan vastaan, kerroin aikovani lähteä Tyroliin, jossa olen usein ennenkin käynyt. Ja Rosen närkästystä lievittääkseni mainitsin, että aikomuksenani oli tutkia valtiollisia ja yhteiskunnallisia ongelmia tässä sangen mielenkiintoisessa maanääressä.
»Ehkäpä minulla on sitten näytettävänä joitakin tuloksiakin tältä matkalta», viittailin hämärästi.
»Mitä sillä tarkoitat?» hän kysyi.
»No niin», vastasin välinpitämättömästi, »voihan tietokirjallisuudessa olla tällä kohtaa ammottava aukko, jonka sopii täyttää perusteellisella teoksella…»
»Aiotko sinä kirjoittaa kirjan?» riemastui hän ja taputti kätösiään yhteen. »Sehän vasta mainiota — eikö totta, Robert?»
»Se on nykypäivinä paras tapa aloittaa valtiollista uraa», huomautti veljeni, joka itse kohdastaan on aloittanut tällä tapaa jo useita kertoja. Hänen kirjansa »Vanhoja teorioja ja nykypäiväin tosiasioita» ja »Lopullinen tulos, valtiotalouden tutkijan huomioita» ovat kumpikin saaneet, suurta tunnustusta.
»Luulenpa sinun olevan oikeassa, rakas ystävä», virkoin minä.
»Lupaa minulle, että todellakin teet sen», pyysi Rose vakavissaan.
»Ei, en lupaa mitään, mutta jos löydän aiheita, niin teen minkä kykenen.»
»Hyvä sekin», sanoi Robert.
»Ah — mitäpä aiheilla on siinä tekemistä!» mutisi kälyni nyreästi.
Mutta tällä kertaa hän ei kuitenkaan saanut minulta muuta kuin ehdollisen lupauksen. Totta puhuakseni olisin voinut panna hyvän summan vetoon, ettei kesämatkani tulisi tuhrimaan ainuttakaan puhdasta paperiarkkia eikä pilaamaan hyviä kynänteriä. Mutta, lopputulos osoittaa, kuinka vähän me kuolevaiset tiedämme, mitä tulevaisuus tuo meille helmassaan; ja minä, joka en olisi osannut mitään sellaista kuvitellakaan, kirjoitan nyt matkastani kirjaa, josta ei liene suurtakaan hyötyä valtiolliselle uralleni ja jolla ei ainakaan ole mitään yhteyttä Tyrolin kanssa.
Minä pelkään, ettei kreivitär Burlesdon tulisi oikein mieliinsä, jos laskisin tämän kirjan hänen kriitillisten silmäinsä tarkastettavaksi; mutta sitäpä en aio tehdäkään.