KOLMAS LUKU.
Hauska ilta etäisen sukulaisen seurassa.
Minä en toki ollut niin järjetön, että olisin pahastunut herttuan metsänvartijaan siitä syystä, että hän ei voinut sietää minun punaista tukkaani; ja vaikkapa olisinkin, niin olisi hänen kohtelias ja huomaavainen käytöksensä lepyttänyt minut. Saatuaan kuulla, että aioin Strelsauhun, tuli hän puheilleni illallispöydässä ja sanoi, että hänen sisarensa, joka oli naimisissa hyvinvoivan käsityöläisen kanssa ja asui pääkaupungissa, oli kutsunut hänet juhliksi luokseen asumaan. Hän oli mielellään suostunut tarjoukseen, mutta oli nyt saanut tietää, että hänen virkatoimensa estivät häntä lähtemästä. Hän tiedusti minulta, enkö minä lähtisi hänen sijastaan, jos tyydyin vaatimattomaan mutta siistiin ja kodikkaaseen huoneeseen. Hän arveli sisarensakin olevan siitä mielissään ja huomautti, kuinka tukalaksi minulle kävisi matkustaa kruunauspäivänä edestakaisin Zendan ja Strelsaun väliä. Suostuin oitis tarjoukseen, ja hän lähti sähköttämään sisarelleen tulostani, minun jäädessä säälimään tavaroitani kokoon ja varustelemaan itseäni matkaan. Mutta minun teki yhä mieli nähdä metsää ja metsästyslinnaa, ja kun nuorempi tyttö kertoi minulle, että voisin hyvin kävellä oikotietä pari mailia metsän halki ja tavoittaa junan pienellä pysäkillä, niin päätin lähettää tavarani suoraan junassa Johannin sisaren osoitteella, lähteä itse kävelemään ja saapua Strelsauhun myöhemmällä junalla. Johann oli lähtenyt tiehensä eikä siten tiennyt, että olin muuttanut suunnitelmiani; mutta kun tulin saapumaan hänen sisarensa luo vain pari tuntia myöhemmin kuin ensin oli päätetty, en arvellut maksavan vaivaa ilmoittaa hänelle siitä. Varmastikaan tuleva emäntäni ei huolestuisi viipymisestäni.
Söin aikaisen aamiaisen, ja sanottuani jäähyväiset ystävälliselle emäntäväelleni ja luvattuani palata heidän kauttaan kotimatkallani, lähdin kiipeemään sille harjanteelle, joka vei linnaan ja sieltä Zendan metsään. Puoli tuntia patikoituani tulin linnan kohdalle. Se oli ennen vanhaan ollut linnoitus, ja sen vanha, jykevä torni oli vieläkin hyvin säilynyt ja teki mahtavan vaikutuksen. Sen takana oli osa alkuperäistä linnaa ja jälleen sen takana, erotettuna siitä syvällä ja leveällä vallihaudalla, joka kierteli vanhain rakennusten perustuksia, kaunis uusi linna, jonka edellinen kuningasvainaja oli rakennuttanut ja jossa Strelsaun herttua piti asuntoaan. Vanhaa ja uutta linnaa yhdisti toisiinsa nostosilta, joka oli ainoa pääsyn tie edellisestä ulkomaailmaan. Uuteen linnaan sen sijaan vei kaunis, leveä lehtokujanne. Linna oli todella ihanteellinen asunto. Kun musta Mikko kaipasi seuraa, voi hän asua uudessa linnassaan; mutta saadessaan ihmisvihan puuskan hänen tarvitsi vain kävellä sillan yli ja vetää se pystyyn perästään; silloin tarvittiin kokonainen rykmentti ja tykkipatteri savustamaan häntä ulos tuosta vanhasta karhunpesästä. Minä jatkoin tietäni ja onnittelin mielessäni poloista mustaa Mikkoa sen johdosta, että vaikka hän ei saisikaan kruunua eikä prinsessaa, oli hänellä kaikissa tapauksissa muuan Europan kauneimpia ruhtinaslinnoja asuttavanaan.
Linnalta tulin pian metsään ja vaeltelin tuntikauden sen viileässä pimennossa. Isot puut kietoivat latvansa pääni päällä holvikatoksi, jonka lomista auringonsäteet pujahtivat lävitse ja loivat sammalmattoon valoisia läikkiä, jotka kimaltelivat kirkkaina kuin timantit. Olin aivan hurmautunut tähän ihanaan, seutuun, ja tavatessani tielläni maahan kaatuneen puunrungon istahdin mättäälle ja nojasin selkäni keloa vastaan, oikaisin raajani ja nautin yhtärinnan metsän ylevästä, temppelimäisestä kauneudesta ja hyvästä sikarista. Kun sikari oli palanut loppuun ja minä olin imenyt sieluuni niin paljon luonnonkauneutta kuin sinne suinkin mahtui, vaivuin ihanaan unenhorrokseen välittäen viisi Strelsauhun menevästä junasta, johon minun olisi pitänyt joutua. Pelkkä pölyisen junan muisteleminenkin tällaisessa luonnontemppelissä olisi ollut raskas rikos kaikkea pyhää vastaan. Sen sijaan antauduin unelmoimaan, että olin naimisissa prinsessa Flavian kanssa ja asuin Zendan linnassa ja kulutin kaiket päivät kiertelemällä rakkaani keralla metsässä — totta tosiaan sangen mieluinen unennäkö! Mutta parahiksi, kun juuri painoin palavan suudelman prinsessani punahuulille, kuulin vierestäni äreän, särähtävän äänen sanovan:
»Katsos hittoa! Jos häneltä ajaa parran, niin hän on ilmetty kuningas!»
Tuollainen ajatus tuntui minusta yksin unessakin hyvin merkilliseltä. Mutta olkoon menneeksi — kun uhrasin tuuheat viikseni ja sirosti leikatun leukapartani, niin muutuin tuotapäätä kuninkaaksi. Yritin sileiksi ajelluilla huulillani uudestaan suudella prinsessaa, mutta tulin silloin hyvin vastenmielisesti siihen johtopäätökseen, etten enää uneksinutkaan, vaan olin hereillä.
Avasin hitaasti silmäni ja keksin vieressäni kaksi miestä, jotka hyvin uteliaasti tiirottivat minuun. Molemmilla oli metsästyspuku yllään ja pyssy kädessä. Toinen oli jokseenkin vähäinen varttaan mutta järeäruumiinen, ja hänellä oli iso pyöreä pää, pörröiset harmaat viikset ja pienet vaaleansiniset silmät, jotka olivat hiukan verestävät. Toinen oli hoikka, keskikokoinen nuori mies; hänen ihonsa oli tumma ja ryhtinsä sulava ja hieno. Minä päättelin mielessäni, että edellinen oli vanha upseeri ja jälkimmäinen mies, joka oli tottunut elämään hyvässä seurassa, mutta ei silti vallan vieraantunut sotilaselämälle. Myöhemmin kävi ilmi, etten ollut erehtynytkään.
Vanhempi miehistä lähestyi minua ja viittasi toistakin seuraamaan. Nuorempi teki niin ja nosti kohteliaasti hattuaan. Minä nousin verkalleen pystyyn.
»Pituuskin sattuu ihan paikalleen!» kuulin vanhemman mutisevan puoliääneen, ottaessaan silmämäärällä mittaa minun kolmesta kyynärästäni ja kahdesta tuumastani. Sitten hänkin tapasi kohteliaasti hattunsa reunaa ja sanoi:
»Saanko tiedustaa nimeänne?»
»Koska te kerran olette astunut ensimmäisen askeleen tutustumiseen, herrani», vastasin hymyillen, »niin minusta on teidän ensiksi mainittava nimenne.»
Nuori mies astui väliin ja hymyili miellyttävästi meille kummallekin.
»Oikein!» hän sanoi. »Tämä on eversti Sapt, ja minä olen Fritz von
Tarlenheim, ja kumpikin olemme Ruritanian kuninkaan palveluksessa.»
Minä kumarsin, nostin hattuani ja vastasin:
»Minun nimeni on Rudolf Rassendyll ja olen matkustava englantilainen.
Minäkin olen pari vuotta palvellut kuningatartani.»
»Olemme siis tavallaan tovereita», sanoi Tarlenheim ja ojensi minulle kätensä, jota kernaasti puristin.
»Rassendyll, Rassendyll!» mutisi eversti Sapt puoliääneen; ja sitten hänelle näytti äkkiä sisällinen valo paistavan.
»Mutta sittenhän te kuulutte Burlesdonin sukuun!» hän huudahti.
»Niin kuulun; lordi Burlesdon on veljeni», vastasin.
»'Pääsi antaa sinut ilmi'», sanoi hän hymyillen ja osoitti tukkaani. —
»Tunnette kai sen vanhan tarinan, Fritz?»
Nuori mies katsahti minuun anteeksipyytelevästi; hänen hienotunteisuuttaan olisi ankara kälynikin ihaillut. Rauhoittaakseni häntä huomautin hymyillen:
»Näyttääpä siltä, että se tarina on täälläkin päin yhtä tuttu kuin meillä kotona.»
»Tuttuko!» puuskahti eversti. »Jos viivytte täällä pitemmän aikaa, niin ei koko Ruritaniassa totisesti ole miestä, joka sitä epäilisi — eikä muuten naistakaan, hitto vie!»
Minua rupesi vähän kammottamaan. Jos olisin edeltäpäin tiennyt, kuinka ilmiantavaa sukutaulua kuljetin kerallani punaiselta paistavassa päässäni, niin olisin arvellut kahdestikin, ennenkuin tulin Ruritaniaan. Mutta täällä sitä nyt oltiin, eikä siitä mihinkään päässyt.
Samassa kuului takaamme metsästä heleä ääni.
»Fritz, Fritz, missä sinä miilusteletkaan, hyvä mies?»
Tarlenheim hätkähti ja sanoi sukkelasti: »Se on kuningas!»
Vanha Sapt nauroi jälleen.
Sitten hypähti puitten takaa esiin nuori mies. Hänet nähdessäni en voinut pidättää hämmästyksen huudahdusta; ja kun hän näki minut, peräytyi hänkin ällistyneenä takaperin. Kun jätti huomioonottamatta minun partani ja hänen itsetietoisen arvokkuutensa, jonka hänen korkea asemansa hänelle antoi, ja lisäsi hänen mittaansa kenties vielä puoli tuumaa, niin olisi Ruritanian kuningas voinut aivan hyvin olla Rudolf Rassendyll ja minä puolestani olisin voinut olla Ruritanian Rudolf.
Me seisoimme hetkisen aivan liikkumattomina ja katselimme toisiamme. Sitten minä paljastin pääni ja kumarsin syvään. Kuningas sai jälleen puhekykynsä ja kysyi hämillään:
»Herra eversti — Fritz — kuka tämä herra on?»
Yritin vastata, mutta eversti Sapt astui väliimme ja rupesi muristen kuiskailemaan kuninkaalle. Hänen majesteettinsa oli melkein päätään pitempi Saptia, ja koko ajan hän kuunnellessaan toisen puhetta etsi katseellaan minun silmiäni. Minä puolestani vaarinotin häntä pitkään ja tarkoin. Meidän yhdennäköisyytemme oli todellakin yllättävä, vaikka huomasin oitis eroakin meidän näössämme. Kuninkaan kasvot olivat pyöreämmät kuin minun, ja minusta näytti hänen suupielistään puuttuvan sitä lujuuden tai sanoisinko itsepäisyyden ilmettä, jonka minun tiiviisti yhteenpuserretut huuleni antavat naamalleni. Mutta joka tapauksessa oli yhdennäköisyytemme varsin pettävä.
Sapt puheli herkeämättä, ja kuningas rypisteli otsaansa. Vähitellen sitten hänen suupielissään rupesi nykimään. Nenä laskeutui alaspäin, niinkuin minunkin nenäni tekee nauraessani; hän räpytteli silmiään, ja katso! — hän purskahti hilpeään, aivan hillittömään nauruun, joka kajahteli iloisesti metsässä ja ilmaisi hänen olevan sangen hyväntuulisen herran.
»Terve mieheen, rakas serkku!» hän huudahti ja astui luokseni, taputti minua olkapäälle ja nauroi yhä. »Älkää panko pahaksenne, että tulin aivan ymmälleni. Eihän tähän aikaan päivästä osaa odottaa kohtaavansa omaa kummittelijaansa — vai mitä, Fritz?»
»Pyydän teidän majesteettinne suomaan anteeksi, että rohkenin lainkaan teille kummitella», vastasin. »Toivon, etten sen kautta ole menettänyt kuninkaallista mielisuosiotanne.»
»Ettehän toki, jumalauta! Kuninkaan mielisuosiosta saatte aina olla varma, piittaamatta yhtään siitä, pidänkö rohkeudestanne vai en», hän sanoi hymyillen, »ja minulle olisi hyvin mieleen, jos voisin tehdä jotakin hyväksenne. Minne olette matkalla?»
»Aion Strelsauhun katsomaan kruunausta, teidän majesteettinne.»
Kuningas katsahti ystäviinsä ja hymyili yhä, vaikka hänen katseessaan olikin pisara levottomuutta. Mutta sitten hän jälleen antautui leikillisyytensä valtaan.
»Fritz», hän sanoi, »antaisinpa tuhannen puntaa saadakseni nähdä Mikko veljeni naaman, kun hän keksii että meitä on kaksi!» Ja jälleen kajahteli hänen iloinen naurunsa.
»Vakavasti puhuen», huomautti Fritz von Tarlenheim, »en luulisi olevan viisasta, että herra Rassendyll vierailee Strelsaussa juuri näinä päivinä.»
Kuningas sytytti savukkeen. »Mitä te arvelette, Sapt?» hän kysyi.
»Hän ei saa lähteä sinne», sanoi vanha uros päättävästi.
»Kuulkaas, herra eversti, tarkoitatteko te, että minun pitäisi olla herra Rassendyllille kiitollinen, ettei hän…»
»Kas niin, ei tämä käy — käsittäkää asia oikealla tavalla», virkkoi eversti ja kaivoi ison piipun taskustaan.
»Teidän majesteettinne», minä sanoin, »minä lähden Ruritaniasta vielä tänä päivänä.»
»Ei, kautta autuuteni, ette lähdekään — puhuakseni suuni puhtaaksi, niinkuin Sapt tahtoo. Te illastatte minun kanssani tänään, ja tapahtukoon sitten, minkä täytyy tapahtua, perästäpäin. Eihän täällä joka päivä tapaa uutta sukulaista.»
»Me syömme tänään hyvin vaatimattoman päivällisen», huomautti Fritz von
Tarlenheim.
»Eipäs, totta vieköön, sellaista emme syö, koska meillä on uusi serkku vieraanamme», huudahti kuningas, ja kun Fritz nytkäytti hartioitaan, lisäsi hän rauhoittavasti: »Pidän kyllä mielessäni, että meidän on lähdettävä täältä aikaisin, Fritz.»
»Niin teen minäkin — varahin aamulla», sanoi vanha Sapt ja tuprutteli savuja piipustaan.
»Ah, te viisas vanha Sapt!» nauroi kuningas. »Mitä minun pitikään teiltä kysyä, herra Rassendyll — mikä teidän ristimänimenne on?»
»Sama kuin teidän majesteettinne», vastasin kumartaen.
»No, eipä teillä sitten näy hävettävän sukulaisuutta!» sanoi hän hymyillen. »Tulkaahan nyt, Rudolf serkku. Minulla ei täällä ole pahaistakaan taloa, mutta veljeni Michael on lainannut minulle yhden omistaan, ja siellä me kestitsemme teitä kunnollisesti.» Hän työnsi kätensä kainalooni ja viittasi toisia seuraamaan perästä metsän halki.
Me astelimme kauemmin kuin puoli tuntia, ja kuningas poltteli savukkeita ja puheli taukoamatta. Hän oli hyvin perehtynyt sukunsa historiaan ja nauroi sydämensä pohjasta, kun kerroin hänelle niistä perhegalleriamme muotokuvista, joilla oli Elphbergien tukka ja nenä, ja vielä riemastuneemmaksi hän tuli kuullessaan, että tein tämän matkani aivan salaa sukulaisiltani ja tuttaviltani.
»Te käytte siis varkain tervehtimässä serkkuanne!» hän sanoi.
Tulimme metsästä äkkiä tasaiselle aukealle, jonka reunalla kohosi pienoinen metsästyslinna. Se oli yksikerroksinen rakennus, tavallaan vain pieni huvila ja rakennettu kokonaan puusta. Meidän sitä lähestyessä tuli vastaamme vähäinen mies yksinkertainen liveri yllään. Häntä lukuunottamatta näin linnassa ainoastaan vanhanpuoleisen, lihavan naisen, jonka sain myöhemmin kuulla olevan Johannin, herttuan metsänvartijan, äidin.
»Onko päivällinen valmis, Josef?» huusi kuningas.
Pienoinen palvelija vastasi myöntävästi, ja kohta istuimme yksinkertaisen päivällisen kimpussa. Ruoka oli todellakin varsin vaatimatonta; kuningas söi hyvällä ruokahalulla, Fritz von Tarlenheim vain muutaman suupalan, mutta vanha Sapt piti vankasti puolensa. Minun ruokahaluni on aina mainio, ja kuningas vaarinotti sitä mielihyvällä.
»Me olemme kelpo miehiä ruokapöydässä, me Elphbergit», hän sanoi. »Mutta mitäs tämä tietää? Onko meidän syötävä kuivin suin! Nouda viiniä, Josef! Olemmeko elukoita, että meidän pitää syödä saamatta palanpaininta lainkaan? Olemmeko me nautoja, Josef?»
Josef riensi tuomaan pulloja pöytään.
»Muistakaa huomispäivää», sanoi Fritz.
»Niin, huomista!» toisti ukko Sapt suu täynnä.
Kuningas tyhjensi maljan serkkunsa Rudolfin terveydeksi — kuten hän armollisesti tahi leikillään minua nimitti. Ja minä join maljan Elphbergien punaisen tukan kunniaksi — mikä oli saada kuninkaan pakahtumaan naurusta.
Vaikka ruoka olikin vaatimatonta, oli viini sen sijaan verratonta, ja kovasti me sitä verotimmekin. Fritz rohkeni kerran tarttua pidättäväsi kuninkaan käteen.
»Mitäs nyt?» huudahti hänen majesteettinsa. »Muistappas, ystäväiseni, että sinun on lähdettävä täältä aikaisemmin kuin minun; minä saan nukkua kaksi tuntia pitempään, joten voin juodakin enemmän.»
Fritz huomasi, etten minä tätä ymmärtänyt.
»Eversti ja minä», hän selitti, »lähdemme täältä aamulla kello kuudelta. Me ratsastamme Zendaan ja palaamme kunniakaarti mukanamme noutamaan kuningasta kello kahdeksalta, ja sitten lähdemme yhdessä asemalle.»
»Hiiteen koko kaarti!» murahti Sapt.
»Veljeni on ollut niin ystävällinen, että on pyytänyt sen kunnian hänen komentamalleen rykmentille», sanoi kuningas. »Mutta teidän, serkku hyvä, ei ole tarvis lähteä niin aikaisin matkaan. Ottakaa toki uusi pullo, ystäväiseni.»
Minä sain uuden pullon tahi oikeastaan vain osan siitä, sillä suurempi osa sisällöstä valahti nopeasti kuninkaallisesta kurkusta alas.
Fritzin oli pakko luopua kaikista taivutteluyrityksistä; toisten taivuttelun asemesta hän pian antoi taivuttaa itseään, ja ennen pitkää me kaikki olimme niin täynnä makeata viiniä kuin suinkin voimme olla. Kuningas alkoi haastella, mitä suurtöitä hän aikoi vastaisuudessa tehdä, ukko Sapt kerskaili entisistä urotöistään, Fritz puheli jostakin kauniista tytöstä ja minä Elphbergin suvun verrattomista ansioista. Me huusimme kaikki yhtaikaa ja seurasimme kirjaimellisesti vanhan Saptin ohjetta, että huomispäivä huolehtikoon omista suruistaan.
Vihdoin työnsi kuningas lasin luotaan ja viskausi selkäkenoon tuolilleen.
»Nyt olen juonut tarpeeksi asti», hän sanoi.
»Olkoon kaukana minusta, että vastustaisin kuninkaan sanaa», sanoin minä.
Ja hänen huomautuksensa pitikin kieltämättä paikkansa.
Minun vielä puhuessa tuli Josef sisään ja asetti pöydälle kuninkaan eteen merkillisen näköisen vanhan pullon, jota ympäröi kaislakudos. Se oli virunut niin kauan jossakin pimeässä kellarinsopessa, että se ihan näytti räpyttelevän uneliaasti silmää valoon tuotaessa.
»Hänen korkeutensa Strelsaun herttua käski minun asettamaan tämän viinin kuninkaan eteen, kun kuningas oli saanut kyllänsä kaikesta muusta juomasta, ja hän pyysi kuninkaan juomaan siitä hänen terveydeksensä, niin totta kuin kuningas pitää veljestänsä.»
»Kauniisti sanottu, musta Mikko!» huudahti kuningas. »Korkki ylös kattoon, Josef! Piru periköön koko Mikon! Luuleeko hän, että minä karkaan tieheni viinipullon edestä?»
Josef sai korkin irti ja täytti kuninkaan lasin. Kuningas maisteli viiniä, katsahti sitten meihin ylen juhlallisen näköisenä — kuten voi käsittää hänen silloisessa tilassaan ja niin myöhäisenä hetkenä — ja saneli:
»Hyvät herrat — rakkaat ystävät — Rudolf — serkuista armahin! — Kautta kunniani, tämä on hävytön juttu, Rudolf! — Sinä saat minulta mitä vain tahdot — ota vaikka puoli Ruritaniaa; mutta älä pyydä pisaraistakaan tästä jumalten juomasta, jonka minä tyhjennän sen ilkikurisen koiranleuan, rakkaan veljeni mustan Mikon terveydeksi.»
Ja kuningas tarttui pullonkaulaan, kallisti pullon huulilleen, tyhjensi sen viimeiseen tippaan, viskasi sen lattialle ja laski pään käsiinsä, jotka hän nojasi pöytää vasten.
Ja me joimme toivottaen hänen majesteetilleen mieluisia unelmia — ja siinä kaikki, mitä loppuillasta enää muistan. Ja lienee tarpeeksi siinäkin.