KYMMENES LUKU.
Konnalla olisi mainiot mahdollisuudet.
Tapana oli, että Strelsaun poliisipäällikkö lähetti minulle joka iltapäivä selostuksen asiaintilasta pääkaupungissa ja väestön mielialasta. Siinä oli myöskin tiedoituksia henkilöistä, joita poliisin oli annettu pitää silmällä.
Sittenkuin minä olin tullut kruunatuksi Strelsaussa, oli Saptin tapana lukea nämä selostukset ja kertoa minulle, mitä niissä sattui olemaan mielenkiintoista. Seikkailuni jälkeisenä päivänä hän saapui sisään, kun istuin lyömässä korttia Fritz von Tarlenheimin kanssa.
»Poliisijuttu on tänään hyvin huvittava», hän huomautti istahtaessaan.
»Puhutaanko siinä mitään eräästä tietystä pienestä ottelusta?» kysyin.
Hän pudisti hymyillen päätään.
»Ensiksikin sisältää se seuraavan mielenkiintoisen pätkän», ja hän rupesi lukemaan. »'Hänen korkeutensa Strelsaun herttua on lähtenyt kaupungista — näköjään aivan odottamatta — eräitten hoviherrojensa seuraamana. Hänen luullaan lähteneen Zendan linnaan, mutta hänen seurueensa ei noussut junaan. Herrat de Gautet, Bersonin ja Detchard seurasivat vasta tunnin päästä, ja viimeksimainitulla oli toinen käsivarsi siteessä. Hänen haavoittumisensa aihetta ei tiedetä, mutta arvellaan hänen olleen kaksintaistelussa jonkin rakkausjutun johdosta.'»
»Totta on siinä vain siteeksi», huomautin ja olin hyvin iloinen saadessani kuulla, että olin »merkinnyt» sen veijarin.
»Kuulkaapa vielä», jatkoi Sapt. »'Rouva de Mauban, jonka liikkeitä on käskyn mukaan pidetty silmällä, lähti täältä puolipäiväjunalla. Hän lunasti junalipun Dresdeniin…'»
»Se näkyy hänellä olevan vanhastaan tapana», huomautin väliin.
»'Dresdeniin menevä juna pysähtyy Zendassa.' — Aika ovela veitikka se mies, joka tämän on kirjoittanut! Ja sitten jatkoa: 'Kaupungissa vallitseva mieliala ei ole lainkaan tyydyttävä; kuningasta arvostellaan jokseenkin tuimin sanoin' — näette, että kirjoittaja koettaa olla aivan avomielinen — 'koska hän ei näy yhtään kiirehtivän naimiskauppaansa. Prinsessa Flavian hovipiiristä siepattujen tietojen mukaan hänen kuninkaallinen korkeutensa kuuluu olevan hyvin närkästynyt hänen majesteettinsa kylmyydestä. Suuri yleisö asettaa prinsessan ja Strelsaun herttuan nimet toistensa yhteyteen, ja siitä syystä herttua voittaa yhä suurempaa kansansuosiota. Olen levittänyt tietoa, että kuningas toimeenpanee tänä iltana tanssiaiset prinsessan kunniaksi. Se tekee varmasti hyvän vaikutuksen!'»
»Tuo on jotakin uutta minulle», huudahdin.
»Kaikkiin varusteluihin on ryhdytty», sanoi Fritz hymyillen. »Minä olen niistä pitänyt huolen.»
Sapt kääntyi katsomaan minua suoraan silmiin ja sanoi hyvin päättäväisesti:
»Teidän täytyy liehakoida prinsessaa tänä iltana!»
»Sen aionkin tehdä, jos pääsen vain olemaan kahdenkesken hänen kanssaan», vastasin. »Ette kai luule sen käyvän minulle kovin vaikeaksi, Sapt?»
Fritz vihelteli pitkään; sitten hän sanoi:
»Se käy teiltä liiankin helposti. Kuulkaahan nyt, minä sanon teille jotakin, jota en saisi ilmaista, mutta joka minun täytyy sanoa. Kreivitär Helga on kertonut minulle, että prinsessa on tullut hyvin suosiolliseksi kuningasta kohtaan. Kruunauksesta lähtien hänen tunteensa ovat lämmenneet paljon entisestään. Ja totta on, että hän on hyvin loukkautunut kuninkaan näennäisestä välinpitämättömyydestä.»
»Sepä oli hauskaa kuulla!» sanoin.
»Joutavaa!» murahti vanha äkäpussi Sapt. »Niinkuin ette olisi ennenkin makostellut kauniita tyttöjä! Muuta hän ei pyydäkään.»
Fritz, joka oli itse rakastunut, käsitti paremmin pulani kuin tuo kuivettunut vanhapoika. Hän laski kätensä ymmärtävästi minun olalleni, mutta ei virkkanut mitään.
»Minusta tuntuu», jatkoi kylmäverinen vanha peijakas Sapt, »että teette paraiten kun kositte häntä tänäiltana.»
»Hyvä Jumala — mitä te puhuttekaan!»
»Tahi joka tapauksessa ainakin laitatte asiat hyvin lähelle sitä. Minä lähetän siitä sanomalehtiin puolivirallisen tiedonannon.»
»Ettepäs, hitto soi, lähetäkään», minä ärähdin; »ja minä kieltäydyn mitä jyrkimmästi pitämästä prinsessaa millään tapaa meidän narrinamme.»
Sapt tiirotti minuun pienillä, terävillä kissansilmillään. Luihu hymy vilahti hänen kasvoillaan.
»Hyvä on», hän sanoi. »Me emme saa jännittää teidän joustanne liiaksi. Mutta voittehan kuitenkin vähän pehmitellä häntä, jos teillä on tilaisuutta. — Ja sitten meillä on Michael ajateltavana.»
»Piru periköön koko Michaelin!» minä äyskäisin. »Hänestä saamme puhua huomenna! Tulkaa, Fritz, lähdetään kävelemään linnanpuistoon.»
Sapt antoi oitis myöten. Vaikka hän olikin tuima ja yrmeä soturi, oli hänellä verraton tahdikkuus ja — mikäli tulin yhä selvemmin huomaamaan — erinomainen ihmistuntemus. Minkä vuoksi hän tyytyi kiusaamaan niin vähän minua prinsessalla? Siksi, että hän tiesi, että tämän sulous ja minun oma kiintymyksen! auttaisivat hänen asiaansa paljon paremmin kuin kaikki hänen todistelunsa, ja että mitä vähemmän minä mietin hänen ehdotustaan, sitä varmemmasti tulisin noudattamaan hänen mieltään. Hänen täytyi kyllä arvata, kuinka syvästi kaikki tämä tulisi leikin päättyessä loukkaamaan prinsessaa, mutta siitä hän ei piitannut vähääkään. Ja voinko minäkään hyvällä omallatunnolla väittää hänen olleen väärässä? Jos saimme kuninkaan vapautetuksi, tulisi prinsessa olemaan hänelle suosiollinen ja rakastettava, tiesipä hän sitten henkilönvaihdoksesta tai ei. Ja — entäpä jos kuningas ei päässytkään vapaaksi? Sitä käännettä emme olleet vielä ollenkaan pohtineet. Mutta minulla oli aavistus, että Sapt siinä tapauksessa koroittaisi minut Ruritanian valtaistuimelle koko iäkseni ja naittaisi minut prinsessan kanssa. Sapt olisi mieluummin pannut vaikka itsensä paholaisen kuninkaaksi kuin paholaisen, taitavan opetuslapsen, mustan Mikon.
* * * * *
Tanssiaiset olivat kerrassaan upeat. Minä aloitin juhlan astuen sisään prinsessa Flavian kanssa, ja myöhemmin pyörin hänen kanssaan valssissa. Uteliaat silmäparit ja kiihkeät kuiskailut seurasivat meitä. Sitten kävimme illallispöytään, ja istuessamme siinä vierekkäin olin menettää järkeni perin hullusta rakkaudesta, sillä hän vastaili katseihini ja hänen kuuma hengityksensä kohtasi puolitiessä minun sopertelujani. Nousin seisomaan ja koko loistavan seuran nähden otin rinnaltani Ruritanian »Punaisen ruusun» nauhan hohtokivitähtineen ja kiedoin sen hänen valkealle kaulalleen. Jyrisevät suosionosoitukset palkitsivat minua kun jälleen istuuduin, ja minä näin Saptin irvistelevän viinilasi huulilla ja Fritzin rypistävän arvelevasti otsaansa. Aterian loppuaika kului jokseenkin ääneti; en minä eikä Flaviakaan kyennyt juuri puhelemaan. Fritz tuli koskettamaan olkapäätäni; minä nousin pystyyn, tarjosin prinsessalle käsivarteni ja talutin hänet pieneen sivuhuoneeseen, jossa meille tarjottiin kahvia. Muut herrat ja naiset vetäytyivät muuanne, ja me jäimme kahdenkesken.
Pikku huoneen akkuna antoi linnanpuistoon. Ilta oli ihana, viileä ja tuoksuva. Flavia istahti, ja minä asetuin seisomaan hänen eteensä. Minä kävin kuumaa kamppailua oman luontoni kanssa. Jollei hän tällöin olisi katsonut minuun, niin luulen, että sillä hetkellä olisi parempi minuuteni voittanut pahan luontoni. Mutta äkkiä hän silmäsi minuun aivan kuin tahtomattaan, ujosti ja kysyvästi; tumma puna levisi hänen kasvoilleen ja aina kaulalle asti, ja hän hengitti syvään. Ah, hyvä Jumala, kuinka kaunis hän silloin oli! Minä unohdin Zendan kuninkaan. Unohdin Strelsaun kuninkaan. Hän oli prinsessa — ja minä olin petturi! Mutta luuletteko minun tällöin sitä muistaneen? Minä lankesin polvilleni hänen eteensä ja tartuin hänen molempiin käsiinsä. En puhunut yhtään sanaa. Mitä sanoja siinä olisikaan tarvittu? Yön lempeät äänet säestivät äänetöntä kosintaani, kun painoin kuuman suudelman hänen huulilleen.
Sitten hän työnsi minut kauemmaksi ja huudahti hiljaa:
»Onko tämä totta, vai onko se vain siksi, että sinä arvelet olevasi pakotettu siihen?»
»Totta se on», sanoin hillityllä äänellä; »totta on, että rakastan sinua enemmän kuin omaa henkeäni, enemmän kuin totuutta, enemmän kuin miehen kunniaa!»
Hän ei huomannut sanoissani piilevää katkeraa sisällystä, vaan käsitti ne lempivän miehen tavalliseksi liioitteluksi. Hän kumartui minua kohti ja kuiskasi:
»Ah, kunpa et olisikaan kuningas! Silloin vasta voisin oikein näyttää, kuinka suuresti sinua rakastan! Kuinka onkaan mahdollista, että olen sinuun rakastunut? Mistä se johtuu, että nyt rakastan sinua koko sydämestäni ja sielustani?»
»Nyt?»
»Niin — viime aikoina! Koskaan ennen en tuntenut mitään sellaista sinua kohtaan.»
Ylpeys ja ilo täytti minut kokonaan. Minä se olin, Rudolf Rassendyll, joka otin voittanut tämän ihanan kukan — minuna itsenäni hän minua rakasti! Minä kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen ja puristin häntä kuumasti rintaani vasten.
»Etkö sitten ennen olekaan rakastanut minua?» kysyin.
Hän katseli minua kasvoihin ja hymyili; sitten hän kuiskasi:
»Sinun kruunuusi lienen ennen rakastunut. Mutta tätä aloin tuntea vasta kruunauspäivänäsi!»
»Etkö koskaan aikaisemmin?» kiusasin häntä kiihkeästi.
Hän nauroi hiljaa.
»Sinä puhut niinkuin tulisit oikein iloiseksi, jos vastaisin kieltävästi», hän myhäili.
»Onko se siis totta?»
»On», hän vastasi, ja tuon ainokaisen pikku sanan hän lausui soperrellen. Tuokion perästä hän sanoi: »Mutta ole varuillasi, Rudolf rakas! Nythän yltyy raivoon.»
»Kuka? Michaelko? Niinkuin Michael olisi pahin!»
»Mitä pahempaa sitten tiedät?»
Minun oli vielä mahdollista pelastaa kunniani; hillitsin väkevällä ponnistuksella mieleni kuohunnan, irroitin käsivarteni hänen ympäriltään ja astuin pari askeletta kauemmaksi. Muistan vielä, kuinka yötuuli pani vanhat jalavat akkunan ulkopuolella suhisemaan.
»Jollen olisikaan kuningas», sain soperretuksi — »jos olisin vain ihan tavallinen mies…»
Ennenkuin voin jatkaa, tarttui hän kiihkeästi käteeni.
»Jos olisit vaikka vankina Strelsaun syvimmässä tyrmässä, niin olisit minun kuninkaan!», hän sanoi loistavin silmin.
Minä voihkasin hiljaa: »Jumala antakoon tämän minulle anteeksi!» Ja pidellen häntä kädestä aloitin uudestaan: »Jollen olisikaan kuningas…»
»Hys, hiljaa!» hän kuiskasi. »Tätä minä en ansaitse — minä en ansaitse, että sinä epäilet minua, Rudolf. Kun nainen menee miehelään muusta syystä kuin rakkaudesta, katsooko hän silloin mieheen niinkuin minä katson sinuun?»
Hän peitti kasvonsa käsiinsä.
Me seisoimme ääneti lyhyen hetkisen — pitkältä, ihanalta iankaikkisuudelta se minusta tuntui! — ja pidellen kättäni jälleen hänen uumillaan kokosin kaikki ne kunniantunnon ja rehellisyyden rippeet, jotka hänen kauneutensa ja raskas toimeni olivat jättäneet jälelle.
»Flavia», minä sanoin — ja merkillisen kuivaa ääntäni en ollut tuntea omakseni — »minä en olekaan…»
Hän katsahti odottavasti silmiini; mutta ennenkuin pääsin jatkamaan, kuului askeleita ulkoa sorakäytävältä, ja miehennaama näyttäytyi avonaisessa akkunassa. Flavia kirahti hiljaa ja väistyi kauemmaksi minusta. Aloittamani lause kuoli huulilleni. Sapt se siellä seisoi akkunan takana; hän kumarsi meille syvään; mutta hänen otsallaan oli tuima ryppy.
»Pyydän tuhat kertaa anteeksi rohkeuttani teidän majesteetiltanne», hän sanoi, »mutta hänen korkea-arvoisuutensa kardinaali on odotellut jo neljännestuntia sanoakseen jäähyväiset kuninkaalle.»
Minä katselin häntä tiukasti silmiin ja luin mistä vihaisen varoituksen. Kuinka kauan hän lienee kuunnellut akkunan takana, sitä en tiedä; mutta hän oli ilmautunut näkyviin juuri ratkaisevassa silmänräpäyksessä.
»Emme saa antaa hänen korkea-arvoisuutensa enää odotella», lausuin sitten.
Mutta Flavia, joka ei hävennyt rakkauttaan, ojensi loistavin silmin ja hehkuvin poskin kätensä akkunasta Saptille. Hän ei virkkanut sanaakaan; mutta joka on kerrankin nähnyt edessään rakkaudesta hehkuvan naisen, hänen on mahdoton erehtyä tämän ilmeestä. Vanhan soturin huulilla väreili hapan, hiukan surumielinen hymy, ja hänen äänessään oli todellista hellyyttä, kun hän kumartui suutelemaan pienoista kättä ja sanoi:
»Jumala varjelkoon teidän kuninkaallista korkeuttanne ilossa ja surussa, hyvinä ja pahoina päivinä!»
Sitten hän katsoi minuun, ojentautui sotilaallisen suoraksi ja lisäsi:
»Mutta kuningas ennen kaikkea — Jumala varjelkoon kuningasta!»
Ja Flavia tarttui käteeni, suuteli sitä ja kuiskasi liikutettuna:
»Amen!»
Me menimme jälleen tanssisaliin. Koska minun oli pakko hyvästellä vieraita, irtaannuin Flaviasta; ja kun kaikki olivat kumartaneet minulle, menivät he kumartamaan hänelle. Sapt näkyi pyörivän kaikkialla tungoksessa; ja missä hän vain oli käynyt, siellä näkyi hymyjä ja merkitseviä katseita ja kuului kuiskailevaa sohinaa. Olen varma, että hän piti järkähtämättä kiinni säälimättömästä päätöksestään ja levitti ympärinsä iloista sanomaa. Hänen elämänsä ainoana päämaalina oli kannattaa laillista kuninkuutta ja iskeä musta Michael mäsäksi. Flavia, minä — yksinpä Zendan tyrmässä viruva todellinen kuningaskin — kaikki me olimme vain merkityksettömiä shakkinappuloita hänen kädessään. Hän ei edes tyytynyt rajoittamaan toimintaansa palatsin seinien sisälle; sillä kun minä vihdoin talutin Flavian leveitä marmoriportaita alas hänen vaunuihinsa, seisoi ulkona suuri väkijoukko, joka tervehti meitä jyrisevin eläköönhuudoin. Mitä minä voinkaan tehdä? Jos olisin puhunut, ilmaissut kaiken, olisivat he kieltäytyneet uskomasta, etten ollut kuningas; pikemminkin he olisivat uskoneet, että kuningas oli äkkiä tullut hulluksi. Saptin kavalat juonet ja minun oma intohimoni olivat auttamattomasti ajaneet minut paljon kauemmaksi kuin olin uskaltanut ajatellakaan; paluutie oli minulta tukossa; ja intohimoni ajoi minua yhä pitemmälle samaan suuntaan, minne toisen kylmäveriset suunnitelmat minua vetivät. Minä uhittelin koko Strelsauta ja Ruritaniaa sinä yönä, aivan kuin olisin todellakin ollut kuningas ja prinsessa Flavian onnellinen ylkä.
Vasta kello kolmen tienoissa aamulla, kun ensimmäinen harmaja aamunsarastus alkoi paistaa sisään, pääsin vetäytymään pukeutumiskammioon; ja Sapt oli yksin luonani. Minä istuin kuin pökerryksissä ja tuijotin valkeaan, Sapt tuprutteli piippuaan, Fritz oli käynyt levolle — hän ei ollut tahtonut edes puhellakaan minun kanssani. Pöydällä kyynärpääni vieressä oli punainen ruusu; se oli koristanut Flavian valkoista povea, ja erotessamme hän oli suudellut sitä ja antanut sen minulle.
Sapt kurotti laihoja petolinnunkynsiään ruusua kohti; mutta minä sieppasin sen kiireesti häneltä säilyyn.
»Se on minun», sanoin, »teille ei se kuulu — eikä kuninkaallekaan!»
»Me taistelimme tänä yönä kelpo taistelun kuninkaan hyväksi», sanoi
Sapt.
Minä käännähdin kiivaasti häntä kohti.
»Mikä estäisi minua taistelemasta omaksi hyväkseni?» tiuskahdin.
Hän nyökkäsi.
»Kyllä tiedän; mitä te ajattelette», hän sanoi. »Mutta nuori ystäväni, oma kunniannehan kahlehtii teidät.»
»Oletteko te jättänyt minulle edes kunnian rippeitäkään!»
»Oh, joutavaa! Mitäpä merkitystä sillä on, jos vähän leikittelee nuoren ja kauniin tytön kanssa?»
»Tuollaiset puheet te saatte pitää omina hyvinänne. — Eversti Sapt, jollette tahdo, että minusta pitää tulla täysiverinen konna, jollette tahdo, että kuninkaanne pitää vähitellen riutua hengiltä Zendan komerossa, sillä aikaa kuin Michael ja minä pelaamme suurista panoksista ulkopuolella… Seuraatteko ajatukseni juoksua?»
»Kyllä, jatkakaa vain.»
»Niin, meidän on käytävä toimimaan — ja rivakasti! Näittehän ja kuulittehan itse tuonaan…»
»Sen tein», hän keskeytti jäyhästi hymähtäen.
»Teidän kirottu viisautenne sanoi teille jo ennakolta, mitä minä tulisin tekemään. No, antakaapa minun olla vielä viikon päivät täällä, niin saatte aivan uuden urakan! Voitteko vastata siitä?»
»Luulenpa voivani», vastasi Sapt ja rypisti otsaansa. »Mutta jos sen tekisitte, niin saisitte ensin tapella minun kanssani — ja tappaa minut.»
»No niin, ja entäpä jos senkin tekisin — tai tappaisin parikymmentä muuta lisäksi? Minä vakuutan teille, että tunnin kuluessa voisin nostattaa koko Strelsaun teitä vastaan ja tukehduttaa teidät omiin valheisiinne — niin juuri, omiin mielettömiin valheisiinne!»
»Se on totta kuin evankeliumi», hän myönsi.
»Voisin naida prinsessan ja toimittaa Michaelin ja hänen veljensä yhdessä…»
»Sitäkään en kiellä», hän sanoi.
»Lähdetään sitten herran nimessä Zendaan», puuskahdin epätoivoisena ja ojensin hänelle käteni, »murskaamaan tuo juuttaan Michael mäsäksi ja tuomaan kuningas takaisin hänen pääkaupunkiinsa!»
Vanhus nousi pystyyn ja katseli minuun ääneti pitkän aikaa.
»Entä prinsessa?» kysyi hän sitten.
Minä laskin pääni käsiini ja murskasin ruusun huulteni ja sormieni välissä.
Sitten tunsin hänen kätensä olkapäälläni, ja hänen äänensä kuului käheältä, kun hän kuiskasi minulle:
»Jumalauta, te olette paras Elphberg koko joukosta! Mutta minä olen syönyt kuninkaan leipää ja pysyn kuninkaan palvelijana. — Niin, Zendaan me lähdemme!»
Ja silloin minäkin nostin päätäni ja puristin hänen kättänsä, ja kummallakin oli meillä kyyneleet silmissä.