APTEEKKARINROUVA
Pienoinen B:n kaupunki, jossa kaiken kaikkiaan on vain pari kolme väärää katua, lepää syvään uneen vaipuneena. On hiljaista; ilmakin on aivan tyyni. Jossakin hyvin kaukana, kaiketi kaupungin ulkopuolella, koira haukkua nalkuttaa heikolla, käheällä diskanttiäänellään. Kohta alkaa aamu valjeta.
Kaikki on jo pitkän aikaa uinaillut unen helmassa. Mutta proviisori Tshornomordikin, B:n apteekin omistajan, nuori vaimo ei vain nuku. Hän on jo kolme kertaa käynyt levolle, mutta uni ei ota tullakseen — miksi?… sitä hän ei tiedä. Hän istuu paitasillaan avoimen ikkunan ääressä ja katselee kadulle. Hänen on painostava, ikävä, harmittava olla… niin harmittava, että oikein tekisi mielensä itkeä — ja miksi?… sitäkään hän ei tiedä. Jokin möhkäle ahdistaa rinnassa nousten vähän väliä ihan kurkkuun asti… Huoneen perällä, vain muutaman askeleen päässä rouvasta, nukkuu makeasti kuorsaten herra Tshornomordik itse, kasvot seinäänpäin. Nälkäinen kirppu on pureutunut hänen nenänjuureensa, mutta nukkuja ei tunne sitä, vaan vieläpä hymyilee, sillä hän näkee unessa, kuinka kaikki kaupunkilaiset yskivät ja tulevat yhtenään ostamaan häneltä Tanskan kuninkaan tippoja. Eipä hän nyt heräisi, vaikka neulalla pistäisi, tykillä ampuisi tai hyväilisi.
Apteekki sijaitsee melkein kaupungin laidassa, josta apteekkarinrouva näkee kauas vainioille… Hän huomaa, kuinka itäinen taivaanranta vähitellen valkenee, kuinka se sitten alkaa punaisena hohtaa, ikäänkuin olisi siellä jossakin suuri tulipalo. Odottamatta kohoaa kaukaisen pensaston takaa suuri, leveänaamainen kuu. Se on punainen; yleensä kuu on aina, kun se pensastosta pistää esiin, kovin hämillään.
Yhtäkkiä, keskellä öistä hiljaisuutta, kuului askeleita ja kannusten kilinää. Jo kuului puhettakin.
"Ne ovat upseereita, jotka palaavat piiripäällikön luota leiriinsä", ajattelee apteekkarinrouva.
Hetken kuluttua ilmaantuu näkyviin kaksi upseeria yllään valkoiset viitat. Toinen heistä on isokasvuinen ja lihava, toinen pienempi ja solakampi. He astella laahustavat laiskasti pitkin aidan viertä ja keskustelevat äänekkäästi jostakin. Tultuaan apteekin kohdalle molemmat alkavat kulkea yhä hitaammin katsellen ikkunoihin.
— Haisee apteekille… virkkaa pienempi heistä. Mutta tässähän näkyykin olevan apteekki. Niin, nyt muistan… Viime viikolla olin täällä ostamassa risiiniöljyä. Se apteekkari on niin saakelin hapan naamaltaan, ja onpa hänellä leukakin kuin aasilla. Sellaisella aasin leukaluulla se Simson mahtoi niitä filistealaisia pehmittää.
— Hm… mörähti lihava matalalla äänellään. Rohtoruhtinas nukkuu! Ja hänen rouvansa nukkuu myös! Kuulehan, Obtesov, hänen rouvansa on aika sievä.
— Kyllä olen nähnyt. Hän miellytti minuakin… Sanokaa, tohtori, saattaako hän todellakin rakastaa sitä aasinleukaa? Tokkohan?
— Ei suinkaan hän rakasta miestään, huoahtaa tohtori sen näköisenä kuin hänen tulisi sääli apteekkaria. Tuon ikkunan takana se sievä rouva nukkuu! Obtesov, ajatelkaapas!… Hän lepää rentona kuumuudesta… suusupukka on puoleksi auki… ja kaunis pieni jalka riippuu sängyn laidan yli. Apteekkari tolvana ei sellaista ymmärrä… Nainen tai pullo karbolia, se on hänestä aivan yhdentekevää!
— Tiedättekö mitä, tohtori? sanoo upseeri ja pysähtyy. Pistäydytään apteekkiin ostamaan jotakin! Ehkä saamme nähdä samalla apteekkarin sievän rouvan.
— Kylläpäs keksittekin! Yöllä!
— Mitäs siitä! Täytyyhän heidän yölläkin myydä rohtoja. Pistäydytään nyt, hyvä ystävä!
— Olkoon menneeksi.
Apteekkarinrouva, joka oli piileksinyt ikkunaverhon takana, kuulee ovikellon soivan heikosti. Katsahdettuaan mieheensä, joka kuorsaa yhä autuaallisesti hymyillen, hän heittää vaatetta ylleen, pistää tohvelit paljaisiin jalkoihinsa ja juoksee apteekkiin.
Lasioven takana näkyy kaksi varjoa… Apteekkarinrouva panee tulta lamppuun ja rientää avaamaan ovea, eikä hänen ole enää ikävä, ei harmita eikä itketä, sydän vain sykkii lujasti. Lihava tohtori ja laiha upseeri Obtesov astuvat sisään. Nyt saattaa heidät jo nähdä selvemmin. Suurivatsaisen, kömpelön tohtorin kasvot ovat päivettyneet ja parrakkaat. Jos hän vähänkin liikahtaa, hänen sotilastakkinsa narisee, ja hiki kihoaa kasvoille. Upseeri sitä vastoin on punaposkinen, parraton, naisekas ja notkea kuin englantilainen ratsupiiska.
— Mitä haluatte? kysyy apteekkarinrouva pidellen pukua rinnallaan.
— Antakaa-a-a… viidellätoista kopeekalla piparminttupastilleja! sanoo tohtori.
Rouva ottaa hätäilemättä rasian hyllyltä ja alkaa punnita. Ostajat eivät hetkeksikään hellitä katsettaan hänen selästään; tohtori tirkistelee silmillään kuin kylläinen kollikissa, mutta luutnantti on vallan vakavan näköinen.
— Ensi kertaa näen naisen myövän apteekissa, sanoo tohtori.
— Eihän siinä ole mitään erinomaista… vastaa rouva katsellen salavihkaa Obtesovin punaisia poskia. Miehelläni ei ole apulaista; sentähden minä autan häntä.
— Vai niin, vai niin… Onpa teillä sievonen apteekki! Kuinka paljon täällä on kaikenmoisia pulloja ja rasioita! Ettekö te pelkää liikuskellessanne noitten myrkkypullojen seassa? Huh!
Rouva laittaa paketin ja antaa sen tohtorille. Obtesov antaa rouvalle viidentoista kopeekan rahan. Seuraa hetken vaitiolo… Miehet katselevat toisiaan, astuvat ovea kohti ja katselevat taas.
— Antakaa vielä kymmenellä kopeekalla soodaa! sanoo tohtori.
Laiskasti ja veltosti liikkuen rouva ojentaa kätensä hyllyä kohti.
— Eiköhän täällä apteekissa ole jotakin sellaista… jupisee Obtesov näpähdytellen sormillaan, sellaista… tuota noin… elävöittävää nestettä… vaikka seltterivettä… Niin, onko teillä seltterivettä?
— On, vastaa rouva.
— Mainiota! Te ette ole nainen, vaan hyvä haltiatar! Antakaahan sitä meille pari kolme pulloa.
Rouva valmistaa kiireesti soodapaketin ja katoaa sitten pimeästä ovesta ulos.
Millainen suloinen hedelmä! virkkaa tohtori silmäänsä vilkuttaen. Sellaista ananasta ette löydä edes Madeiran saarelta. Vai mitä luulette, Obtesov? Mutta — kuuletteko kuorsausta? Herra apteekkari itse siellä suvaitsee levätä.
Pian rouva palaa takaisin ja laskee kauppapöydälle viisi pulloa. Hän on juuri käynyt kellarissa ja on sentähden liikunnosta lämmennyt punaiseksi.
— Sht… hiljaa! virkkaa Obtesov, kun rouva pullot avattuaan pudottaa korkkiruuvin. Älkää kolistelko noin kovasti, muuten herätätte miehenne.
— No mitäs sitten, jos herätänkin?
— Hän nukkuu niin makeasti… näkee teidät unissa… Terveydeksenne!
— Ja sitä paitsi, huomauttaa tohtori matalalla äänellään, röyhdellen seltteriä juotuaan, nuo aviomiehet ovat niin ikävää väkeä, että hyvin tekisivät, jos aina nukkuisivat. Oi, olisipa tämän vetosen mausteeksi vähäsen punaviiniä!
— Kaikkea te keksittekin! nauraa rouva.
— Se olisi oivallista! Ikävä kyllä, apteekeissa ei myydä väkijuomia. Mutta… täytyyhän teidän myydä viiniä lääkkeeksi. Onko teillä vinum gallicum rubrumia?
— On.
— No hitto vieköön, antakaahan sitä meille siis!
— Paljonko?
— Quantum satis!… Antakaa aluksi yhden unssin mukaan, niin sitten saamme nähdä… No mitäs arvelette tästä, Obtesov? Ensin veden kera ja sitten per se.
Tohtori ja luutnantti istuutuvat kauppapöydän ääreen, ottavat lakit päästään ja alkavat ryypiskellä punaviiniä.
— Kylläpäs tämä viini on huonon makuista. Vinum huonoissimum! Muutoin teidän seurassanne… ä-ä-äh… se maistuu kuin nektari. Te olette ihastuttava, armollinen rouva! Minä suutelen hengessäni kättänne.
— Minä antaisin vaikka mitä siitä hyvästä, että saisin tehdä sen todellisuudessa! sanoo Obtesov. Kunniasanani! Minä antaisin vaikka elämäni!
— Älkäähän nyt viitsikö… sanoo rouva Tshornomordik punastuen ja käyden vakavan näköiseksi.
— Minkälainen veikistelijä te olettekaan! nauraa hohottaa tohtori hiljalleen, katsoen veitikkamaisesti alta kulmiensa. Silmät palavat niin että!… Piff! Paff! Onnittelen: te olette voittanut! Me olemme voitetut!
Apteekkarinrouva katselee heidän punoittavia kasvojaan, kuuntelee heidän pakinaansa ja ilostuu pian itsekin. Oh, hänen on jo hyvin hauska! Hän yhtyy juttuun, nauraa, kiemailee, vieläpä ostajain hartaista pyynnöistä maistaa punaviiniä.
— Jospa te, herrat upseerit, tulisitte useammin sieltä leiristä tänne kaupunkiin, sanoo rouva, muuten täällä on niin julman ikävää. Ihan täällä kuolee ikävään.
— Hyväinen aika! kauhistuu tohtori. Tuollainen ananas… tuollainen luonnon ihana ihme kuolisi tänne erämaahan! Kuinka kauniisti sanoo Gribojedov: "Erämaahan! Saratoviin!" Mutta nyt on aika lähteä. Olipa hauska tutustua!… Paljonko olemme teille velkaa?
Rouva kohottaa katseensa kattoon ja liikuttelee huuliaan.
— Kaksitoista ruplaa neljäkymmentä kahdeksan kopeekkaa, sanoo hän.
Obtesov vetää taskustaan paksun lompakon, kaivelee pitkän aikaa rahojaan ja maksaa.
— Teidän miehenne nukkuu makeasti… näkee unta teistä… jupisee hän puristaen hyvästiksi rouvan kättä.
— En tahdo kuulla tyhmyyksiä…
— Mitä tyhmyyksiä? Päinvastoin… ne eivät lainkaan ole tyhmyyksiä…
Shakespeare sanoo: "Autuas, ken nuorena ol' nuori!"
— Hellittäkää käteni!
Vihdoin ostajat pitkän keskustelun jälkeen suutelevat rouvan kättä ja epäröiden, ikäänkuin harkiten, ovatko mitään unohtaneet, poistuvat apteekista.
Mutta apteekkarinrouva juoksee makuuhuoneeseen ja istahtaa saman ikkunan ääreen. Hän näkee, kuinka tohtori ja luutnantti astuvat laiskasti parinkymmenen askeleen päähän apteekista, pysähtyvät ja alkavat kuiskaten jutella jostakin. Mistä? Hänen sydämensä sykkii lujasti, ohimoissa tykyttää, mutta miksi — sitä hän ei itsekään tiedä… Sydän lyö rauhattomasti, aivan kuin jos nuo kaksi, jotka nyt tuolla kuiskailevat, ratkaisisivat hänen kohtalonsa.
Noin viiden minuutin kuluttua tohtori eroaa Obtesovista ja lähtee edelleen, mutta Obtesov palaa takaisin. Hän kulkee apteekin ohi kerran, toisen. Milloin hän pysähtyy oven eteen, milloin astuu eteenpäin… Vihdoin hän soittaa ovikelloa varovasti.
— Mitä? Kuka siellä? kuulee apteekkarinrouva yhtäkkiä miehensä äänen. Kello soi, etkä sinä kuule! sanoo apteekkari ankarasti. Mitä epäjärjestystä se on?
Apteekkari nousee, heittää yönutun ylleen ja astuu unenpöpperössä huojahdellen ja tohveleissaan laahustaen apteekkiin.
— Mitä… haluatte? kysyy hän Obtesovilta.
— Antakaa… antakaa viidellätoista kopeekalla piparmynttipastilleja.
Apteekkari nousee ottamaan rasiaa hyllyltä tavan takaa huoahdellen, haukotellen ja unisena nyökäytellen päätään…
Parin minuutin kuluttua apteekkarinrouva näkee Obtesovin astuvan ulos apteekista ja jonkin matkan päässä heittävän piparmintut pölyiselle tielle. Nurkan takaa astuu tohtori häntä vastaan… He tapaavat toisensa ja katoavat aamusumuun ahkerasti viittilöiden käsillään.
— Kuinka onneton olenkaan! huoahtaa apteekkarinrouva katsoen kiukkuisena mieheensä, joka riisuutuu nopeasti mennäkseen levolle. Oi kuinka onneton olen! toistaa hän, ja katkeroita kyyneleitä alkaa valua poskille. Ei kukaan, ei kukaan tiedä….
— Unohdin apteekin pöydälle viisitoista kopeekkaa, murahtaa apteekkari vetäen vuodepeiton ylleen. Korjaapas sinä se sieltä rahalaatikkoon…
Ja samassa hän nukahtaa.