ONNETTOMUUS
Sofia Petrovna, notaari Lubjantsevin vaimo, nuori, kaunis, noin kaksikymmenviisivuotias nainen, käveli hiljaa metsäpolkua huvilanaapurinsa, asianajaja Iljinin kanssa. Kello oli viiden tienoissa iltapuolella. Taivas oli metsäpolun kohdalla sakeanaan valkoisia, untuvaisia pilviä, joiden lomasta paikoittain kuulsi vaaleansinistä taivasta. Pilvet olivat liikkumatta, ikäänkuin ne olisivat tarttuneet korkeiden, vanhojen honkien latvoihin. Oli hiljaista ja tukahduttavaa.
Jonkin matkan päässä katkaisi metsäpolun matalanpuoleinen rautatiepenger, jota pitkin tällä kertaa jostakin syystä asteli vartiosotamies kivääri olalla. Heti pengermän takana oli valkoinen, kuusikupuinen kirkko, jonka katto oli ruosteen syömä.
— En luullut tapaavani teitä täällä, sanoi Sofia Petrovna katsellen maahan ja viskellen päivävarjonsa kärjellä viimevuotisia lehtiä, mutta hauskaa oli, että kuitenkin tapasin. Pyydän teitä, Ivan Mihailovitsh, jos todella rakastatte ja kunnioitatte minua, jättämään minut rauhaan! Te seuraatte minua kuin varjo, katsotte aina niin tutkivasti, tunnustatte minulle rakkautenne, kirjoitatte minulle omituisia kirjeitä… enkä minä tiedä, mihin tämä kaikki lopultakin päättynee! Hyvä Jumala, mitä tästä vihdoinkin tulee?
Iljin vaikeni. Sofia Petrovna astui muutaman askeleen ja jatkoi:
— Ja tämä äkillinen muutos on tapahtunut teissä parin kolmen viime viikon kuluessa, vaikka me jo puolisenkymmentä vuotta olemme olleet tuttavia. Minä en enää tunne teitä, Ivan Mihailovitsh!
Sofia Petrovna katsahti salavihkaa toveriinsa, joka tarkkaavasti, silmiään siristäen katseli pilviä. Tämän kasvoilla oli kärsimätön, oikullinen ja hajamielinen ilme, kuten ihmisellä, joka kärsii ja jonka on samalla pakko kuunnella joutavaa puhetta.
— Ihmeellistä, ettette itse voi tätä käsittää! jatkoi Sofia Petrovna kohauttaen olkapäitään. Ymmärtäkää toki, kuinka sopimatonta peliä te pidätte. Minä olen naimisissa, rakastan ja kunnioitan miestäni… minulla on tytär… Ettekö te todellakaan välitä siitä mitään? Sitä paitsi te vanhana ystävänä tunnette minun mielipiteeni perheestä ja perheen perusteista yleensä…
Iljin ryki harmistuneesti ja huoahti.
— Perheen perusteista… jupisi hän. Hyvänen aika!
— Niin, niin… Minä rakastan miestäni, kunnioitan häntä ja pidän perheemme rauhaa joka tapauksessa arvossa. Ennemmin annan tappaa itseni kuin otan niskoilleni syyn Andrein ja hänen tyttärensä onnettomuuteen… Ja minä pyydän teitä, Ivan Mihailovitsh, jättäkää Herran tähden minut rauhaan. Ollaan hyviä ystäviä kuten ennenkin, mutta heittäkää nuo teille niin sopimattomat huokaukset. Ei enää sanaakaan tästä. Puhutaan nyt jostakin muusta.
Sofia Petrovna katsahti taas salavihkaa Iljinin kasvoihin; tämä katseli ylöspäin, oli kalpea ja pureksi vihaisesti vapisevia huuliaan. Sofia Petrovna ei voinut käsittää, miksi mies oli vihoissaan ja kiihoittunut, mutta tämän kalpeus liikutti hänen mieltään.
— Älkää olko vihoissanne, vaan ollaan nyt ystäviä… sanoi Sofia
Petrovna hellästi. Olettehan yhtä mieltä kanssani? Tässä käteni.
Iljin tarttui kaksin käsin ojennettuun, pieneen pehmeään kätöseen, puristi sitä ja nosti sen verkalleen huulillensa.
— Minä en ole mikään koulupoika, jupisi hän. Minua ei vähintäkään hyvitä rakastetun naisen ystävyys.
— Riittää, riittää! Asia on päätetty, ja sillä hyvä. Istutaan tähän penkille…
Levähdyksen suloinen tunne täytti Sofia Petrovnan mielen: kaikkein pahin ja vaikein oli jo sanottu, kiusallinen kysymys ratkaistu. Nyt hän jo saattoi hengittää kevyesti ja katsoa Iljiniä suoraan kasvoihin. Ja hänen katsoessaan tätä hyväili rakastetun naisen voitokas, itsekäs tunne hänen rintaansa. Hänen mieltään hiveli suloisesti se, että tuo voimakas, iso mies, jolla oli rumat, miehekkäät piirteet ja suuri musta poskiparta, tuo viisas, sivistynyt ja, kuten sanottiin, lahjakas mies istuutui tottelevasti hänen viereensä antaen päänsä painua kumaraan. Pari kolme minuuttia he istuivat ääneti.
— Mitään ei ole vielä päätetty… aloitti vihdoin Iljin. Te luette minulle ikäänkuin kaavasta: "Rakastan ja kunnioitan miestäni… mielipiteeni perheen perusteista…" Kaiken sen tiedän sanomattakin. Tunnustan teille rehellisesti, että pidän omaa käytöstäni rikollisena ja tuomittavana. Mutta mitä hyödyttää puhua siitä, mikä jo on kaikille tunnettua? Sen sijaan että puhutte kauniita sanoja, neuvoisitte minulle ennemmin, mitä minun nyt on tehtävä?
— Olenhan jo sanonut: matkustakaa pois täältä!
— Olen jo viisi kertaa matkustanut, kuten tiedätte, mutta joka kerta kääntynyt puolitiestä! Voin näyttää teille matkaliput; ne ovat tallella. Minulla ei ole kyllin tahdonvoimaa paetakseni luotanne. Minä kamppailen, kamppailen vimmatusti, mutta mihin hiiteen minä kelpaan, jollei minussa ole pontta ja ryhtiä, jos olen heikko luonteeltani. En voi taistella luontoa vastaan! Ymmärrättekö? En voi! Pakenen täältä, mutta se pitää kiinni liepeistäni. Kehnoa, raukkamaista voimattomuutta!
Iljin punastui, nousi ja alkoi astella penkin ympärillä.
— Olen äreä kuin koira! murisi hän nyrkkejään puristaen. Vihaan ja halveksin itseäni! Niinkuin pahainen poikanulikka minä hännystelen toisen vaimoa, kirjoittelen kaistapäisiä kirjeitä, alennun… äh!
Iljin tarttui päähänsä, ärähti ja istuutui.
— Ja sitten vielä tuo teidän vilpillisyytenne! jatkoi hän surullisesti. Jos kerran pidätte käytöstäni sopimattomana, niin miksi sitten tänne tulittekaan? Mikä veti teitä tänne? Kirjeissäni pyysin teiltä ratkaisevaa, suoraa vastausta: jaa tai ei, mutta suoran vastauksen sijasta te joka päivä vaanitte tilaisuutta "odottamatta" tavataksenne minua ja kestitäksenne minua kuluneilla lainatuilla lauseparsillanne!
Sofia Petrovna säikähti ja kiivastui. Hän tunsi samanlaista kiusallista tunnetta kuin säädyllinen nainen joutuessaan äkkiarvaamatta yllätetyksi pukeutumattomana.
— Näytätte epäilevän minun suhtautumistani tähän leikkiin… rupesi hän mutisemaan. Olen aina vastannut teille suoraan ja… tänäänkin pyytänyt teitä!…
— Äh! eihän tällaisissa tapauksissa pyydetä! Olisitte muitta mutkitta sanonut "menkää tienenne!" niin jo aikoja sitten olisin täältä lähtenyt. Mutta ette ole kertaakaan sanonut sitä minulle suoraan. Kummallista epämääräisyyttä! Hitto vieköön, te joko leikitte minun kanssani tai…
Iljin ei puhunut loppuun: hän nojasi päätään nyrkkeihinsä. Sofia Petrovna alkoi muistella menettelyään alusta loppuun saakka. Hän muisti, että hän aina oli sekä teoissaan että ajatuksissaankin ollut Iljinin hakkailua vastaan, mutta tunsi samalla, että asianajajan sanoissa oli osaksi totta. Mutta tietämättä, millainen tämä totuus on, ei hän keksinyt vastausta Iljinin syytökseen, vaikka kuinkakin olisi ajatellut. Kun ei sopinut vaietakaan, hän sanoi olkapäitään kohauttaen:
— Ja syy on sitten vielä minun!
— En lue vilpillisyyttänne teidän syyksenne, huoahti Iljin. Tulin noin vain puhuneeksi… Teidän vilpillisyytenne on sekä luonnollista että asianmukaista. Jos kaikki ihmiset sopisivat keskenään ja muuttuisivat yhtäkkiä vilpittömiksi, sittenkin menisi heiltä kaikki päin hiiteen.
Sofia Petrovnaa ei haluttanut turvautua filosofiaan, mutta hän iloitsi puheenaiheen muutoksesta ja kysyi:
— Kuinka niin?
— Vilpittömiä ovat ainoastaan luonnonkansat ja eläimet. Jos kerran sivistys pitää naisellista hyvettä mukavuutena, silloin ei vilpittömyys enää ole paikallaan…
Iljin kuopi vihaisesti kepillään maata. Sofia Petrovna kuunteli häntä ymmärtämättä paljoakaan, mutta piti kuitenkin hänen puheestaan. Hän piti ennen kaikkea siitä, että tuo lahjakas mies puhuin noin "viisaista asioista" hänen, tavallisen naisen kanssa; sitten tuotti hänelle suurta tyydytystä se, että sai katsella miehen kalpeiden, vilkkaiden, mutta yhä vieläkin suuttuneiden kasvojen ilmeitä. Niin, hän ei tosin ymmärtänyt paljoakaan, mutta hänestä oli kuitenkin viehättävää tuo nykyaikaisen ihmisen rohkeus, miten tämä liikoja harkitsematta ratkaisee suuria elinkysymyksiä ja tekee johtopäätöksiään.
Yhtäkkiä hän huomasi ihailevansa Iljiniä ja säikähti.
— Suokaa anteeksi, mutta en ymmärrä, riensi hän sanomaan, miksi te aloitte puhua vilpillisyydestä? Toistan vielä kerran pyyntöni: olkaa hyvä, kunnon ystävä, jättäkää minut rauhaan! Pyydän vilpittömästi!
— Hyvä on, koetan vielä taistella!… huokasi Iljin. Ahkeruus iloni… Mutta tokkohan minun taistelustani on mitään hyötyä. Joko sitten ammun luodin kallooni tai… alan juoda vimmatusti. Eihän minun missään tapauksessa hyvin käy! Kaikella on rajansa, taistelulla luontoa vastaan myöskin. Sanokaa, kuinka voi taistella hulluutta vastaan? Jos te juotte viiniä, niin kuinka voitte voittaa kiihoittumisenne? Mitä voin tehdä, jos teidän kuvanne on kasvanut sieluuni ja hellittämättä, yöt ja päivät on silmieni edessä, niinkuin tuo honka tuossa? Niin, sanokaa minulle, mikä urotyö minun pitää suorittaa, jotta voisin vapautua tästä inhoittavasta, onnettomasta asemastani, jossa ajatukseni, toiveeni, uneni eivät kuulu minulle itselleni, vaan jollekin pahalle hengelle, joka on syöpynyt sieluuni? Minä rakastan teitä, rakastan siinä määrin, että olen joutunut rappiolle, heittänyt toimeni ja läheiset ystäväni, unohtanut Jumalani! Ikänä elämässäni en ole näin rakastanut!
Sofia Petrovna ei ollut osannut odottaa sellaista muutosta. Hän kallistihe Iljinistä poispäin ja katsoi säikähtyneenä tämän kasvoihin. Kyyneleet olivat nousseet miehen silmiin, huulet vapisivat, ja yli koko kasvojen oli levinnyt jonkinlainen nälkäinen, rukoileva ilme.
— Minä rakastan teitä! sopersi Iljin vieden silmänsä lähelle Sofia Petrovnan suuria, säikähtyneitä silmiä. Te olette niin ihana! Minä kärsin nytkin, mutta vannon, että istuisin vaikka koko ikäni näin kärsien ja katsoen teitä silmiin. Mutta… olkaa vaiti, minä pyydän!
Sofia Petrovna alkoi, ikäänkuin äkkiarvaamatta yllätettynä, hätäisesti keksiä sanoja, joilla hän voisi keskeyttää Iljinin. "Menen pois täältä!" päätti hän, mutta ei ennättänyt edes liikahtaa noustakseen, kun Iljin jo oli polvillaan hänen edessään… Hän syleili Sofia Petrovnan polvia, katsoi häntä kasvoihin ja puhui kiihkeästi, tulisesti, kauniisti. Säikähtynyt ja hiukan huumauksissa kun oli, ei Sofia Petrovna kuullut hänen sanojaan; syystä tai toisesta nyt, juuri tänä vaarallisena hetkenä, kun hänen polvensa suloisesti puristuivat yhteen ja koskettivat toisiaan kuin lämpimässä kylvyssä, hän jonkinlaisen salaisen, pahanilkisen vihan kannustamana etsi tunteittensa päämäärää. Hän pahoitteli, että torjuvan hyveen sijaan oli voimattomuus, laiskuus ja tyhjyys vallannut hänet kokonaan kuten juopuneen, jolle ei mikään ole mahdotonta. Hänen sielunsa syvyydessä vain vahingonilo heikosti ärsytteli: "Miksi et lähde pois? Sen pitää siis olla niin? Niinhän?"
Etsien mielestään järkevää ajatusta hän ei käsittänyt, miksi hän ei vetänyt pois kättään, johon Iljin oli imeytynyt kiinni kuin juotikas, ja miksi hän hätäisesti katseli, niinkuin Iljinkin, milloin oikealle, milloin vasemmalle, näkisikö kukaan? Hongat ja pilvet seisoivat liikkumattomina ja katselivat ankarasti tätä vallattomuutta kuin vanhat sedät, jotka ovat rahasta sitoutuneet olemaan ilmaisematta sitä hallitukselle. Vartiosotamies seisoi kuin pylväs rautatiepenkereellä ja näytti katselevan penkkiin päin.
"Katsokoon!" ajatteli Sofia Petrovna.
— Mutta… mutta kuulkaahan toki! virkkoi hän vihdoin epätoivoisella äänellä. Mitä tästä tulee? Mitä sitten seuraa?
— En tiedä, en tiedä… kuiskasi Iljin huitaisten kädellään ikäville kysymyksille.
Kuului voimakas, vihlova veturin vihellys. Tämä sivullinen, kylmä ääni jokapäiväisestä elämästä sai Sofia Petrovnan vavahtelemaan.
— Minulla ei ole aikaa… täytyy mennä! sanoi hän nousten nopeasti seisomaan. Andrei tulee junassa… Hänen täytyy saada päivällistä!
Sofia Petrovna käänsi hehkuvat kasvonsa rautatiepenkereelle päin. Ensin ilmestyi näkyviin veturi; sen perässä vaunuja. Mutta se ei ollutkaan matkustajajuna, kuten Sofia Petrovna oli luullut, vaan tavarajuna. Pitkänä jonona toinen toisensa jäljessä, kuten päivät ihmiselämässä, liikkuivat vaunut valkeata, kirkon muodostamaa taustaa vasten. Näytti siltä kuin ei niistä loppua tulisikaan.
Mutta nyt vihdoinkin juna loppui, ja viimeinen vaunu lyhtyineen katosi metsän vihreyteen. Sofia Petrovna kääntyi äkkiä ympäri ja lähti nopeasti takaisin metsäpolkua edes katsahtamatta Iljiniin. Hän oli jo oma herransa. Häpeän puna poskillaan ja häveten ei Iljinin, vaan omaa heikkouttaan, jonka vaikutuksesta hän, siveellinen ja puhdas nainen, oli sallinut vieraan miehen syleillä polviaan, hän ajatteli nyt vain, kuinka pääsisi mitä pikimmin kotiin perheensä keskuuteen. Asianajaja saattoi töin tuskin seurata häntä. Kääntyessään metsäpolulta kapealle tielle Sofia Petrovna katsahti tähän niin hätäisesti, että näki vain hiekkaa hänen polvissaan, ja viittasi häntä jäämään.
Juostuaan kotiin Sofia Petrovna seisoi viitisen minuuttia huoneessaan katsellen milloin ikkunaan, milloin kirjoituspöytäänsä…
— Ilkiö! soimasi hän itseään. Ilkiö! Kiusaksi itselleen hän yksityiskohtaisesti, mitään unohtamatta muisteli, että hän näinä päivinä oli ollut Iljinin hakkailua vastaan, mutta että mieli oli tehnyt lähteä selityksille Iljinin kanssa; eikä siinä kaikki. Kun tämä oli ollut polvillaan hänen edessään, oli Sofia Petrovna tuntenut tavatonta nautintoa. Hän muisteli kaikkea säälimättä itseään ja nyt, häpeästä pakahtumaisillaan, hän olisi mielellään lyönyt itseään korville.
"Andrei parka!" ajatteli hän koettaen samalla olla mahdollisimman hellä. "Varja, tytärparkani, ei tiedä, millainen hänen äitinsä on! Suokaa minulle anteeksi, rakkaani! Minä rakastan teitä kovasti… kovasti!"
Ja tahtoen osoittaa itselleen, että hän vielä oli hyvä vaimo ja äiti, ettei turmelus vielä ollut kajonnut hänen "perusteisiinsa", joista hän oli puhunut Iljinille, Sofia Petrovna juoksi keittiöön ja alkoi morkata palvelijatarta, kun ei tämä ollut kattanut pöytää Andreille. Hän koetti kuvitella mielessään miehensä uupunutta ja nälkäistä hahmoa, sääli häntä ääneen ja kattoi pöydän omakätisesti, mitä ei ollut koskaan ennen tehnyt. Sitten hän löysi tyttärensä Varjan, sulki hänet syliinsä ja suuteli tulisesti. Tyttö tuntui hänestä niin painavalta ja kylmältä, mutta hän ei tahtonut tunnustaa sitä itselleen, vaan alkoi selitellä Varjalle, kuinka hyvä ja rehellinen hänen isänsä on.
Mutta kun Andrei pian sen jälkeen saapui, hän tuskin tervehti miestään. Kiihdytettyjen tunteitten tulva oli mennyt menojaan vain ärsytettyään ja suututettuaan häntä valheillansa. Sofia Petrovna istui ikkunassa kärsien ja pahoilla mielin. Ainoastaan hädässä ihmiset saattavat käsittää, kuinka vaikea on olla tunteittensa ja ajatustensa herra. Sofia Petrovna kertoi sittemmin, että hän oli ollut "hämmennyksissä, mistä oli ollut yhtä vaikea selviytyä kuin lukea nopeasti lentäviä varpusia". Siitä, ettei hän ollut iloinnut miehensä tulosta ja ettei häntä miellyttänyt miehensä käytös päivällispöydässä, hän heti päätteli, että hänessä oli heräämässä vihamielisyys tätä kohtaan.
Odottaessaan uupuneena ja nälkäisenä, että hänelle tarjottaisiin keittoa, Andrei kävi käsiksi makkaraan ja söi sitä ahneesti pureskellen kuuluvasti ja liikuttaen ohimoitaan.
"Hyvä Jumala!" ajatteli Sofia Petrovna, "minä rakastan ja kunnioitan häntä, mutta… miksi hän syö noin rumasti?"
Ajatuksissa tapahtunut muutos ei suinkaan ollut pienempi kuin tunteissa. Sofia Petrovna koetti, niinkuin kaikki ikäviin ajatuksiin tottumattomat, kaikin voimin olla ajattelematta surkeuttaan, mutta kuta hartaammin hän koetti, sitä selvemmin hän näki mielikuvituksessaan Iljinin hiekkaisine polvineen, untuvaiset pilvenhattarat, junan…
"Miksi minä hölmö lähdinkään sinne tänään?" tuskitteli hän. "Ja olenko minä todellakin sellainen, etten voi olla varma itsestäni?"
"Pelolla on suuret silmät". Kun Andrei oli ehtinyt viimeiseen ruokalajiin, Sofia Petrovna oli jo päättänyt: "Kerron kaikki miehelleni ja vältän siten vaaran".
— Kuulehan, Andrei, minun pitäisi puhua sinun kanssasi vakavasti, aloitti hän päivällisen jälkeen, kun mies riisui nuttua ja saappaita yltään heittäytyäkseen hetkeksi levolle.
— No?
— Muutetaan pois täältä!
— Hm… minne sitten? Kaupunkiin on liian aikaista…
— Ei, mennään matkoille tai johonkin muuanne…
— Matkoille… mörähti notaari oikoen jäseniään. Sitähän minä itsekin olen tässä haaveillut, mutta mistä otat rahat, ja kenen huostaan uskot konttorin?
Ja mietittyään vähäsen hän lisäsi:
— Todellakin, sinun on ikävä. Lähde yksin matkoille, jos tahdot!
Sofia Petrovna lysähti kokoon, mutta kuvitteli heti mielessään, että Iljin iloitsisi siitä ja matkustaisi hänen kanssaan samassa junassa, samassa vaunussa…
Tätä ajatellessaan hän katseli miestään, joka oli kylläisen, mutta yhä vielä uupuneen näköinen. Sattumalta hänen katseensa kiintyi tämän pieniin, naisellisiin jalkoihin. Juovikkaista sukanteristä törrötti lankoja…
Alaslasketun kierrekaihtimen takana pörisi kimalainen ikkunalasia vasten. Sofia Petrovna katseli sukanteriä, kuunteli kimalaisen surinaa ja kuvitteli matkustavansa… Vastapäätä häntä istuu Iljin yöt päivät hellittämättä katsettaan hänestä, harmitellen heikkouttaan ja kovin kalpeana henkisestä tuskasta. Iljin suurentelee syyllisyyttään, sanoo olevansa pahainen poikanulikka, soimaa Sofia Petrovnaa, repii tukkaansa, mutta odotettuaan pimeän tuloa ja käyttäen tilaisuutta hyväkseen lankeaa, matkustajien vaivuttua uneen tai poistuttua junasta väliasemille, polvilleen hänen eteensä ja syleilee hänen jalkojaan, niinkuin siellä penkin luona… Sofia Petrovna yllätti itsensä haaveilemasta…
— Kuulehan, en minä matkusta yksinäni! virkkoi hän. Sinun täytyy matkustaa kanssani!
— Mielikuvitusta kaikki, hyvä Sofia! huokasi asianajaja. Pitää olla vakava ja toivoa vain sitä, mikä on mahdollista.
"Kyllä me matkustamme, kunhan saat tietää!…" ajatteli Sofia Petrovna.
Päätettyään matkustaa kaikesta huolimatta hän tunsi voivansa olla turvassa.
Hänen mielensä tasaantui vähitellen; hän iloitsi ja antoi ajatustensa liidellä: mitä ajatteletkin, mitä haaveiletkin, joka tapauksessa sinä matkustat! Hänen miehensä nukkuessa ilta läheni… Sofia Petrovna meni vierashuoneeseen ja alkoi soittaa pianoa. Iltainen vilkas elämä ulkona, soitto, mutta etupäässä se ajatus, että hän on viisas nainen, joka omin voimin suoriutuu surkeudestaan, saattoivat hänet lopullisesti hauskalle mielelle. Toiset naiset, sanoi hänen rauhoittunut omatuntonsa, eivät olisi voineet hänen asemassaan kestää, vaan olisivat heittäytyneet pyörteeseen. Vaikka hän oli ollut nääntymäisillään häpeästä ja kärsinyt, hän oli kuitenkin kestänyt ja välttänyt näin vaaran, jota ehkä ei lainkaan ollutkaan! Hänen hyvät avunsa ja päättäväisyytensä liikuttivat hänen mieltään siinä määrin, että hän pari kolme kertaa katsoi itseään peilistä.
Pimeän tullessa saapui vieraita. Miehet alkoivat ruokasalissa pelata korttia, naiset asettuivat vierashuoneeseen ja pengermälle. Kaikkia muita myöhemmin saapui Iljin. Hän oli alakuloinen, synkkä ja ikäänkuin sairas. Kun hän oli istuutunut sohvan nurkkaan, ei hän siitä koko iltana noussut. Tavallisesti hän oli iloinen ja puhelias, mutta tällä kertaa hän koko ajan vaikeni, näytti yrmeältä ja hieroskeli silmäkulmiaan. Kun hänen piti vastata johonkin kysymykseen, hän hymyili väkinäisesti vain ylähuulellaan ja vastasi katkonaisesti, katkerasti. Muutaman kerran hän yritti laskea sukkeluuksia, mutta ne olivat kömpelöitä ja sopimattomia. Sofia Petrovnasta näytti siltä, kuin Iljin tuossa tuokiossa saisi hysteerisen kohtauksen, ja vasta nyt, istuessaan pianon ääressä, hän ensi kertaa tunsi selvästi, että tuo onneton mies ei ollut nyt entisellä rattoisalla tuulellaan, vaan että hän oli henkisesti sairas eikä löytänyt itselleen tyyssijaa. Hänen, Sofia Petrovnan tähden, hän oli turmellut nuoruutensa ja virkauransa parhaat päivät, tuhlannut viimeiset rahansa huvilaan; jättänyt oman onnensa nojaan sekä äitinsä että sisarensa ja, mikä pahinta, menehtynyt taistelussa itsensä kanssa. Yksinkertainen, jokapäiväinen ihmisrakkaus vaatisi kohtelemaan häntä vakavasti.
Sofia Petrovna tunsi kaiken tämän niin selvästi, että hänen sydäntään oikein särki, ja jos hän nyt olisi astunut Iljinin luo ja sanonut hänelle "ei!" hänen äänessään olisi ollut voimaa, jota olisi ollut vaikea vastustaa. Mutta hän ei astunut Iljinin luo, ei sanonut tuota sanaa eikä ajatellut tätä sen enempää… Nuoren luonteen pikkumaisuus ja itsekkyys eivät olleet milloinkaan ilmenneet hänessä niin voimakkaasti kuin tänä iltana. Hän tunsi, että Iljin oli onneton ja istui sohvassa kuin hehkuvilla hiilillä; hänestä tuntui tuskalliselta tämän vuoksi, mutta samalla kärsimykseen saakka häntä rakastavan miehen läsnäolo täytti hänen sielunsa voitonriemulla ja tietoisuudella hänen omasta voimastaan. Hän tunsi nuoruutensa, kauneutensa, luoksepääsemättömyytensä, ja heittäytyi vapaaksi päätettyään sittenkin matkustaa! Hän veikisteli, nauroi herkeämättä, lauloi erikoisen tunteellisesti ja innostuneesti. Kaikki häntä huvitti ja kaikki häntä nauratti. Häntä nauratti muistellessaan tapahtumia siellä metsäpolulla, muistellessaan töllistelevää vartiosotamiestä. Hänen mielestään olivat niin hullunkurisia nuo vieraat, Iljinin sopimattomat sukkeluudet, hänen kaulaliinaansa kiinnitetty neula, jota hän ei ollut koskaan ennen huomannut ja joka kuvasi pientä punaista, timanttisilmäistä käärmettä; niin hullunkurinen oli hänestä tuo käärme, että hän olisi ollut valmis suutelemaan sitä.
Sofia Petrovna lauloi hermostuneesti, jonkinlaisella puolijuopuneella kiihkolla romansseja ja ikäänkuin ärsyttääkseen toisen surua valikoi murheellisia, alakuloisia, joissa kerrottiin särkyneistä toiveista, menneisyydestä, vanhuudesta… "Mutt' vanhuus se lähestyy lähestymistään…" lauloi hän. Mitä liikutti häntä nyt vanhuus?!
"Nähtävästi minussa tapahtuu jotakin tavatonta…" ajatteli hän silloin tällöin naurun ja laulun lomassa.
Vieraat lähtivät kello kaksitoista. Viimeisenä poistui Iljin. Sofia
Petrovnalla riitti sisua saattaa häntä pengermän alimmalle portaalle.
Hänen teki mielensä ilmoittaa Iljinille matkustavansa miehensä kanssa
pois ja katsoa, minkä vaikutuksen tämä tieto tekisi häneen.
Kuu peittyi pilvien taakse, mutta oli siksi valoisaa, että Sofia Petrovna näki, kuinka tuuli liehutti Iljinin päällystakin liepeitä ja kuistin uutimia. Hän näki myöskin, kuinka kalpea Iljin oli ja kuinka hän hymyili väkinäisesti rypistäen ylähuultaan…
— Sonja, Sonitshka… minun rakas naiseni! jupisi hän estäen Sofia
Petrovnaa puhumasta. Rakkaani!
Hellän mielialan puuskassa, itkunsekaisella äänellä hän tuhlasi Sofia Petrovnalle hyväilysanoja yhä hellempiä ja hellempiä, sanoipa hänelle sinä, kuten vaimolle tai rakastajattarelle. Yhtäkkiä Iljin kiersi kätensä hänen vyötäisilleen ja tarttui toisella kyynärpäähän.
— Minun armaani, minun ihana naiseni… kuiskasi hän suudellen hänen kaulaansa niskan taitteeseen, ole vilpitön, tule heti luokseni!
Sofia Petrovna irroittautui hänen syleilystään ja nosti päänsä ilmaistakseen inhoa ja suuttuakseen. Mutta tästä ei tullutkaan mitään, sillä koko hänen ylistetty hyveensä ja puhtautensa hupeni lauseeseen, jonka kaikki tavalliset naiset sanovat tämäntapaisissa tilaisuuksissa:
— Oletteko mieletön!
— No, lähdetään! jatkoi Iljin. Nyt juuri, samoin kuin siellä penkin luona, minä tulin vakuutetuksi siitä, että te olette yhtä voimaton kuin minäkin… Ettepä ole tekään sen paremmassa asemassa! Te rakastatte minua ja tingitte nyt turhaan omantuntonne kanssa…
Nähdessään, että Sofia Petrovna poistuu hänen luotaan, hän tarttui tämän pitsiseen hihaan ja lisäsi hätäisesti:
— Jollei tänään, niin huomenna, mutta taipua täytyy! Mitä hyödyttää tämä viivytys? Minun kallis, rakas Sonjani, tuomio on julistettu, miksi lykätä sen täytäntöön panoa? Miksi pettää itseänsä?
Sofia Petrovna pakeni hänen luotaan ja pujahti ovesta sisään. Palattuaan vierashuoneeseen hän sulki konemaisesti pianon, katsoi kauan nuottilehden somistekuvaa ja istuutui. Hän ei voinut seistä eikä ajatella… Äskeisestä kiihtymyksestä oli jäljellä vain kauhea herpaiseva heikkous ja ikävä. Omatunto kuiskasi hänelle, että hän illan kuluessa oli käyttäytynyt huonosti, typerästi kuin hupakko, tyttöpahanen, että hän äsken kuistilla antoi toisen syleillä itseään ja vielä nytkin tunsi vyötäisillään ja käsivarressa omituista kosketusta. Vierashuoneessa ei ollut ketään muita; kynttilä vain paloi. Hän istuutui pyöreälle tuolille pianon ääreen ja odotti hievahtamatta jotakin. Ja ikäänkuin käyttäen hyväkseen Sofia Petrovnan väsymystä ja ympärillä vallitsevaa pimeyttä alkoi raskas, voittamaton kainous vallata häntä. Kuin jättiläiskäärme se kietoi hänen jäsenensä ja sielunsa, kasvoi hetki hetkeltä eikä enää uhannut, kuten ennen, vaan oli hänen edessään selvänä kaikessa alastomuudessaan.
Puolisen tuntia hän istui liikahtamatta paikaltaan ja antaen ajatustensa liikkua Iljinin ympärillä, nousi sitten veltosti ja mennä laahusti makuuhuoneeseen. Hänen miehensä oli jo vuoteessa. Sofia Petrovna istuutui avoimen ikkunan ääreen ja antautui kaipaavan toivonsa valtaan. "Hämminki" hänen päässään oli jo selvinnyt, kaikki tunteet ja ajatukset kieppuivat saman, selvän päämäärän ympärillä. Hän oli koettavinaan taistella, mutta huitaisi samalla kädellään… Hän käsitti nyt, kuinka voimakas ja järkähtämätön vihollinen on. Jos mieli sitä vastaan ponnistella, täytyy olla voimaa ja lujuutta, mutta kasvatus ja elämä eivät olleet antaneet hänelle mitään, mihin hän nyt voisi nojautua.
"Epäsiveellinen, inhoittava nainen!" soimasi hän itseään voimattomuutensa tähden. "Sellainenko sinä oletkin?"
Hänen loukattu säädyllisyytensä ja voimattomuutensa saivat hänet niin suunniltaan, että hän nimitti itseään kaikenlaisilla haukkumasanoilla, mitä vain tiesi, ja herjasi itseään paljastaen nöyryyttäviä, loukkaavia tosiasioita. Ja hän syytti itseään, ettei ollut milloinkaan ollut siveellinen; hän ei vain ennen ollut tullut langenneeksi ulkonaisen syyn puutteessa; hänen tämänpäiväinen taistelunsa oli ollut vain pilantekoa ja ilveilyä.
"Otaksukaamme, että olen taistellut", ajatteli hän. "Mutta mitä taistelua se sellainen on! Rahanalaisetkin taistelevat epätoivoisesti, ennenkuin myövät itsensä, mutta kuitenkin he myövät! Hyvääkin taistelua! Happanet kuin maito yhdessä päivässä! Yhdessä ainoassa päivässä!"
Hän syytti itseään siitäkin, ettei häntä vetänyt pois kotoa hänen tunteensa, ei Iljinin olemus, vaan vaikutelmat, jotka odottivat häntä… Huvitteleva huvilarouva, jollaisia on paljon!
"He tappoivat pojalta äidin", lauloi joku käheällä äänellä ikkunan takana.
"Jos ensinkään lähden, niin nyt olisi aika", ajatteli Sofia Petrovna.
Hänen sydämensä alkoi yhtäkkiä sykkiä tavattoman lujasti.
— Andrei! hän melkein huusi. Kuule, me… me matkustamme? Niinkö?
— Niin! Sanoinhan jo sinulle: matkusta yksin!
— Mutta kuulehan… virkkoi hän. Jollet sinä matkusta kanssani, niin voit menettää minut! Minä olen kai jo… rakastunut!
— Kehen? kysyi hänen miehensä.
— Sinusta on kai yhdentekevää, kehen! huudahti Sofia Petrovna.
Andrei nousi, antoi jalkojensa riippua sängyn laidan yli ja katsoi kummastuneena vaimonsa tummaa muotoa.
— Mielikuvitusta! haukotteli hän. Mies ei uskonut, mutta pelästyi kuitenkin. Mietittyään hetken aikaa ja tehtyään vaimolleen muutamia arvottomia kysymyksiä hän lausui mielipiteensä perheestä, uskottomuudesta… puhui veltosti kymmenisen minuuttia ja heittäytyi taas levolle. Hänen tuomiollaan ei ollut menestystä. Tässä maailmassa on paljon mielipiteitä, ja suurin osa niistä on ihmisten, jotka eivät ole milloinkaan olleet onnettomassa asemassa!
Myöhäisestä ajasta huolimatta käyskenteli vielä ikkunan ohi huvila-asukkaita. Sofia Petrovna heitti ylleen pitkän, kevyen viitan, seisoi jonkin aikaa liikahtamatta, ajatteli… Hänellä oli vielä sen verran voimaa, että sai uniselle miehelleen sanotuksi:
— Nukutko sinä? Minä menen kävelemään… Tahdotko lähteä kanssani?
Se oli hänen viimeinen toiveensa. Kun hän ei saanut vastausta, hän lähti ulos. Siellä oli tuulista ja kosteaa. Mutta hän ei tuntenut tuulta eikä huomannut pimeää, vaan kulki kulkemistaan… Vastustamaton voima ajoi häntä ja tuntui työntävän häntä selästä, kun hän pysähtyi.
— Epäsiveellinen nainen! mutisi hän konemaisesti. Inhoittava nainen!
Hän hengästyi, paloi häpeästä, ei tuntenut jalkoja allaan, mutta se, mikä sysäsi häntä eteenpäin, oli voimakkaampi häpeää, järkeä, pelkoa…