Avioliittoja: Kokoelma aviotarinoita

by Anton Pavlovich Chekhov

VAIMOVÄKEÄ

Raibushon kylässä kohoaa korkealla kivijalalla kaksikerroksinen rautakattoinen talo aivan vastapäätä kirkkoa. Alakerrassa asuu perheineen isäntä itse, Filip Ivanov Kashin, liikanimeltään Djudja, mutta yläkerrassa, jossa kesäisin on kovin kuuma ja talvisin kovin kylmä, asustavat matkoillaan ohikulkevat virkamiehet, kauppiaat ja tilanomistajat. Djudja vuokraa maapalstoja, pitää ravintolaa suuren maantien varrella, kaupitsee tervaa, hunajaa, karjaa ja vaatetavaroita ja on jo koonnut itselleen noin kahdeksan tuhatta ruplaa, jotka ovat kaupungin pankissa korkoa kasvamassa.

Hänen vanhempi poikansa Feodor palvelee tehtaassa vanhempana koneseppänä ja on jo, kuten kansa sanoo, päässyt niin pitkälle, ettei häneen kädellä ylety. Feodorin ruma ja kivulloinen vaimo Sofja asuu appensa luona, itkeä tuhertelee yhäti ja ajaa joka sunnuntai sairaalaan lääkärinapua hakemaan. Djudjan nuorempi poika, kyttyräselkäinen Aljoshka, asuu kotona isänsä luona. Hänet naitettiin äskettäin köyhästä kodista olevan Varvara nimisen tytön kanssa, joka on nuori ja kaunis, terve ja keimailunhaluinen. Kun ohimatkustavat virkamiehet ja kauppiaat jäävät taloon yöksi, he tahtovat aina, että juuri Varvara laittaisi heille samovaarin ja valmistaisi vuoteen.

Kerran kesäkuisena iltana, kun aurinko laski ja ilmassa tuntui heinän, lämpimän lannan ja vastalypsetyn maidon hajua, ajoivat Djudjan pihaan tavalliset kuormarattaat, joissa istui kolme henkilöä: kolmikymmenvuotias mies yllään purjekankainen puku, hänen vieressään noin seitsenvuotias poika, jonka yllä oli pitkä, musta nuttu ja siinä suuret luunapit, ja punapartainen nuorukainen ajajan paikalla.

Nuorukainen riisui hevoset valjaista ja talutti ne maantielle jaloittelemaan, mutta matkustaja peseytyi, rukoili kääntyneenä kirkkoon päin, levitti sitten rattaiden viereen matkapeitteen ja istuutui pojan kanssa syömään illallista. Hän söi hätäilemättä, verkalleen ja Djudja, joka oli eläessään nähnyt paljon matkustajia, päätteli tämän tavoista, että hän on toimelias, vakava ja oman arvonsa tunteva mies.

Djudja istui kuistilla paitahihasillaan, avopäin ja odotteli, että matkustaja alkaisi jutella. Hän oli tottunut siihen, että matkustajat iltaisin unen tullen kertoivat kaikenlaisia juttuja, ja hän piti siitä. Hänen eukkonsa Afanasjevna ja miniänsä Sofja lypsivät lehmiä lakan alla, toinen miniä Varvara istui yläkerrassa avoimen ikkunan ääressä syöden auringonkukan siemeniä.

— Onko tuo poika omasi, vai…? kysyi Djudja matkustajalta.

— Ei. Kasvatti on, orpo. Otin hänet pelastaakseni sieluni.

He rupesivat juttelemaan. Matkustaja näytti olevan puhelias mies, ja Djudja sai hänen puheistaan tietää, että hän oli kaupungin porvareita, talonomistaja, että hänen nimensä oli Matvei Savvitsh, että hän nyt oli matkalla tarkastamaan saksalaisilta siirtolaisilta vuokraamiaan puutarhoja ja että pojan nimi oli Kuska. Ilta oli lämmin ja helteinen, kenenkään ei tehnyt mieli nukkumaan. Kun pimeni ja tähdet alkoivat taivaalla heikosti tuikahdella, rupesi Matvei Savvitsh kertomaan siitä, kuinka Kuska oli joutunut hänen hoitoonsa. Afanasjevna ja Sofja seisoivat jonkin matkan päässä kuunnellen, mutta Kuska siirtyi portille päin.

— Se on, vaariseni, kerrassaan tavaton juttu, alkoi Matvei Savvitsh. Jos minä kertoisin sinulle kaikki tarkkaan, ei siihen yökään riittäisi. Kymmenkunta vuotta sitten asui meidän katumme varrella, aivan minun vieressäni siinä pienessä talossa, jossa nyt on kynttilätehdas ja öljymylly, muuan Marfa Simonovna Kapluntseva, vanhanpuoleinen leskivaimo, jolla oli kaksi poikaa. Toinen näistä pojista palveli junailijana rautateillä, mutta toinen, Vasja, joka oli minun ikäiseni, asui kotona äitinsä luona. Kapluntsev vainaja oli pitänyt hevosia, viitisen paria, ja käyttänyt niitä kaupungilla tavaranajossa. Mutta hänen vaimonsa ei leskeksi jäätyään heittänyt miehensä tointa, vaan komenteli ajureja kuin miesvainajansa ainakin, niin että muutamina päivinä ansaitsivat kokonaista viisi ruplaa puhdasta. Ja Vasja pojalla oli myöskin vähäisen tuloja. Hän kasvatteli kyyhkysiä ja myöskenteli niitä. Muistanpa, kuinka hän viuhkoi ja vihelteli katolla, kun kyyhkyset lentelivät korkealla taivaan alla. Keltasirkkuja ja kottaraisia hän pyydysteli, häkkejä rakenteli niille… Joutavaa hommaa, mutta kymmenkunta ruplaa hän sai kuin saikin kokoon kuukaudessa. Mutta jonkin ajan kuluttua rampautuivat äitimuorin jalat, ja hänen täytyi ruveta vuoteeseen. Talo jäi ilman emäntää, mikä on jokseenkin samaa, kuin jos ihminen olisi ilman silmiä. Rupesipa äitimuori yhä enemmän ajattelemaan poikansa Vasjan naittamista. Haettiin naittaja-akka, harkittiin ja tuumailtiin kaikenmoista, vaimoväki puhua laverteli, ja niin lähti Vasja katsomaan itselleen morsianta. Eikä kestänytkään kauan, ennenkuin hän kosi leskivaimo Samohvalihan Mashenkaa. Ei siinä sen enempää aprikoitu, vaan heidät naitettiin, ja asia oli sitä myöten selvä. Mashenka oli nuori, seitsentoistavuotias, lyhyenläntä, mutta hänellä oli sievät, vaaleat kasvot, ja hän osasi käyttäytyä kuin herrasneiti ainakin. Eivätkä myötäjäisetkään olleet hullummat: viisisataa ruplaa rahassa, lehmä, vuode… Mutta muori, joka oli kai tuntenutkin loppunsa pian lähenevän, muutti jo kolmantena päivänä häiden jälkeen sinne, missä ei ole itkua eikä hammasten kiristystä. Nuoret hautasivat hänet ja pitivät juhlaa hänen muistokseen, ja rupesivat siinä sitten elämään. Puolisen vuotta olivat he eläneet sovussa ja ilossa, kun yhtäkkiä tuli suru: Vasja vaadittiin asevelvollisuuteen, arvannostoon. Hänet otettiin sotaväkeen, niin orpo kuin olikin, eikä tullut vapautus kysymykseenkään. Alokkaaksi otettiin, lähetettiin Puolan tsaarikuntaan. Jumalan tahto, sille et mitään mahda. Kun hän pihalla heitti hyvästi vaimolleen, niin eihän se vielä mitään, mutta kun viimeisen kerran katsahti heinäparvelle kyyhkysiään, niin jo kyynelet virtana valuivat. Sääliksi kävi sitä katsella. Sitten Mashenka, jottei hänen tulisi perin ikävä, otti äitinsä luokseen. Tämä asui siellä siksi, kunnes Mashenkalle syntyi lapsi, juuri tämä sama Kuska, ja muutti sitten toisen, niinikään naimisissa olevan tyttärensä luo Obojaniin. Niin jäi Mashenka yksin lapsensa kanssa. Viisi juopottelevaa ja rähisevää kuorma-ajuria, hevosia, rattaita; milloin luhistui laipio, milloin syttyi nokivalkea — kaikki naiselle soveltumatonta ja outoa tointa, ja minun naapurini kun oli, hän alkoi milloin missäkin asiassa kääntyä puoleeni. Menin hänen luokseen neuvottelemaan, järjestämään asioita… Onhan selvää, että toisinaan ilman varsinaista syytäkin poikkesin taloon juomaan teetä ja juttelemaan. Olin siihen aikaan vielä nuori, mutta kehittynyt, ja puhelin mielelläni kaikenlaisista asioista. Mashenka oli myöskin sivistynyt ja kohtelias. Hän pukeutui aina niin sievästi, käyttipä kesäisin päivänvarjostintakin. Kun toisinaan aloin puhua hänelle ylevistä henkisistä asioista tai politiikasta, niin mieltyipä hän ikihyviksi ja tarjosi teetä oikein hillon kera… Lyhyesti, jotten tässä sen kauempaa kuvailisi asiaa, sanon sinulle, vaariseni, ettei kulunut vuottakaan, kun minut itse paholainen sokaisi, tuo ihmissuvun vihollinen. Rupesin huomaamaan, että jollen jonakin päivänä käynyt hänen luonaan, niin heti oli minun niin omituinen olla, niin ikävä. Ja minä ajattelin yhä, minkä syyn nyt taaskin keksisin, jotta voisin mennä hänen luokseen, "Teidän pitäisi jo panna sisäikkunat", sanoin hänelle, ja koko päivän sitten viivyin hänen luonaan sisäikkunoita laitellen, viivyttelinpä niin kauan, että jäi seuraavaksikin päiväksi pari ikkunaa. "Pitäisi mennä Vasjan kyyhkysiä laskemaan, onko sieltä mahdollisesti hävinnyt joitakuita" — ja yhä siihen tapaan. Yhtämittaa siinä hänen kanssaan aidan lomitse puheltiin, ja vihdoin tein, jottei olisi naapuriin pitkälti, väliaitaan pienen portin. Tässä maailmassa naiset ovat syynä niin paljoon pahaan ja kaikenmoisiin iljettäviin asioihin. Emme ainoastaan me syntiset, vaan vieläpä hurskaat miehetkin ovat heidän tähtensä joutuneet harhateille. Mashenka ei mitenkään edes koettanut vieroittaa minua itsestään. Sen sijaan että olisi muistellut miestään ja pitänyt itseään tarkasti silmällä, hän rakastui minuun. Minä huomasin silloin tällöin, että hänenkin oli ikävä ja että hän yhä liikuskeli väliaidan läheisyydessä tirkistellen rakosista minun pihalleni. Siitäpä alkoi mielikuvitus minun aivoissani myllertää. Pääsiäisviikon torstaina, varhain aamuhämärässä lähdin torille, astuin Mashenkan portin ohi, kun pitikin itse paholaisen minua siinä vaania… Katsahdin sivumennessä Mashenkan pihamaalle — hänen porttinsa yläosa on sellaisista ristikoista — ja siellä hän jo seisoo keskellä pihaa ankkoja ruokkien. En voinut pidättyä, vaan huudahdin. Hän astui luokseni ja katseli minuun ristikon läpi. Kasvot vaaleat, silmät lempeät, uniset… Hän miellytti minua kovasti, ja minä aloin sanoa hänelle kohteliaisuuksia, ikäänkuin me emme olisi seisseet portilla, vaan olleet nimipäivillä. Mashenka punastui, nauroi ja katsoi yhä silmäänsä räpäyttämättä syvälle silmiini. Silloin menetin järkeni, ja aloin selittää hänelle lemmentunteitani… Hän avasi portin, päästi minut sisälle, ja siitä aamusta saakka me aloimme elää kuin mies ja vaimo.

Kyttyräselkäinen Aljoshka tuli hengästyneenä maantieltä pihalle ja riensi kehenkään katsomatta taloon. Hetken kuluttua hän juoksi ulos hanuri kainalossa, helistellen kuparirahojaan taskussansa ja naksahdutellen auringonkukan siemeniä, ja katosi portista jonnekin.

— Kuka hän oli? kysyi Matvei Savvitsh.

— Poikani Aleksei, vastasi Djudja. Huvittelemaan lähti, lurjus! Kyttyräselkäiseksi on Jumala hänet luonut; emme ole olleet siis Hänelle otollisia.

— Kylän poikien kanssa päiväkaudet juoksentelee, huokasi Afanasjevna. Vähäistä ennen laskiaista me hänet naitimme, ajattelimme, että ehkä tuo ottaa siitä parantuakseen — mitä vielä, entistään kehnommaksi on käynyt.

— Ei ollut siitä hyötyä. Vieraan tytön teimme turhaan onnelliseksi, lisäsi Djudja.

Jossakin kirkon takana alettiin laulaa ihanaa, surullista laulua. Sanoja ei saattanut erottaa, mutta äänet kyllä kuuluivat: kaksi tenoria ja basso. Syystä, että kaikki kuuntelivat, tuli pihalla aivan hiljaista… Kaksi ääntä keskeytti yhtäkkiä laulun äänekkäällä naurulla, mutta kolmas ääni, tenori, lauloi niin korkealle, että kaikki tahtomattaan katsoivat ylös, ikäänkuin olisi se korkeudessaan aina taivaaseen saakka kohonnut. Varvara tuli talosta ulos ja varjostaen kädellä silmiään, ikäänkuin auringolta, alkoi tähystellä kirkolle päin.

— Papin poikia ovat, opettajansa kanssa laulavat, sanoi hän.

Taas alkoivat samat kolme ääntä laulaa yhdessä. Matvei Savvitsh huokasi ja jatkoi:

— Niin oli sen asian laita, vaariseni. Parin vuoden kuluttua saimme sitten kirjeen Vasjalta Varsovasta. Hän kirjoitti, että ylipäällikkö lähettää hänet kotiin parantumaan. Sairas oli, näet. Siihen aikaan minä olin mielestäni heittänyt nuo narrimaiset lemmenkujeet, ja minulle kosittiin jo kelpo morsianta, mutta sitä en vain tiennyt, miten tuosta joutavasta rakkausasiasta irti pääsisin. Joka päivä yritin puhua siitä Mashenkalle, mutta en tiennyt, miltä puolelta piti häntä lähestyä, jottei rupeaisi parkumaan, kuten akat tavallisesti. Kirje vapauttaa minut vihdoinkin, ajattelin. Me luimme sen yhdessä Mashenkan kanssa; hän kalpeni lumivalkeaksi. Mutta minä sanoin hänelle: "Jumalan kiitos, nyt sinä taas tulet aviomiehesi vaimoksi". Mutta hän vastasi: "Minä en rupea elämään yhdessä hänen kanssaan". — "Onhan hän sinun miehesi?" — "Hyh!… Minä en ole koskaan häntä rakastanut, ja vasten tahtoani suostuin hänelle vaimoksi, kun äitini pakotti". — "Älä sinä, hölmö", sanoin, "yritä ensinkään verukkeita. Sanopas, onko sinut kirkossa vihitty hänen kanssaan vai ei?" — "On", vastaa hän siihen, "mutta minä rakastan sinua ja elän sinun kanssasi kuolemaan saakka. Naurakoot ihmiset vain… Minä en siitä välitä…" Sinä olet jumalaapelkääväinen, sanon, mutta oletko lukenut, mitä sanassa sanotaan?

— Miehelle olet annettu, miehen kanssa pitää sinun yhdessä elämän, sanoi Djudja.

— Vaimo ja mies ovat yksi liha. "Me olemme syntiä tehneet", sanon hänelle, "mutta meidän pitää myös kuunnella omantunnon ääntä ja pelätä Jumalaa. Tunnustakaamme", sanon, "syntimme Vasjalle; hän on rauhallinen, nöyrä mies, hän ei tee meille pahaa. Ja parempi on tässä maailmassa sietää laillisen miehensä kuritusta kuin viimeisellä tuomiolla kiristellä hampaitaan". Mutta eipä tuo kuunnellut puhettani eikä muuttanut mieltään, vaikka mitä olisin puhunut! "Sinua minä rakastan" — eikä mitään muuta. Vasja saapui sitten lauantaina aamulla varhain juuri ennen helluntaipyhiä. Minä näin pihaltani kaikki. Hän juoksi suoraa päätä sisälle, palasi jonkin ajan kuluttua ulos Kuska käsivarsillaan, nauroi ja itki, suuteli Kuskaa ja katseli heinäparvelle — kyyhkysiä teki mielensä katsomaan, mutta Kuskaa ei raskinut heittää. Lempeä hän oli luonteeltaan, tunteellinen. Se päivä kului onnellisesti, hiljaisesti. Soitettiin iltakirkkoon, ja minä ajattelin: "Huomenna on helluntai… miksi eivät he korista porttia ja aitaa lehvillä? Nyt eivät ole asiat oikealla tolalla". Minä lähdin heille. Vasja istui keskellä lattiaa mulkoillen silmillään kuin juopunut; kyyneleet valuivat pitkin poskia, ja kädet vapisivat. Hän otti mytystään rinkeleitä, kaulakoristeita, piparikakkuja ja muita tuliaistavaroita ja levitteli niitä lattialle. Kuska — hän oli silloin kolmivuotias — kömpi siinä ympärillä pureskellen piparikakkuja, ja Mashenka seisoi uunin luona kasvot kalpeina, vavisten ja jupisten: "Minä en ole enää sinun vaimosi, en tahdo elää sinun kanssasi" — ja sen semmoisia tyhmyyksiä. Minä kumarruin Vasjan jalkojen juureen ja sanoin: "Me olemme syyllisiä sinun edessäsi, Vasilij Maksimitsh, annan Jumalan tähden meille anteeksi!" Sitten minä nousin ja sanoin Mashenkalle: "Teidän, Maria Semjonovna, täytyy nyt sovinnon merkiksi pestä Vasilij Maksimitshin jalat. Ja olkaa sitten hänen nöyrä vaimonsa ja rukoilkaa Jumalaa puolestani, jotta Hän, laupias, soisi minulle anteeksi, että olin rikostoverinne". Ikäänkuin olisin taivaasta saanut voimaa minä neuvoin ja puhuin Mashenkalle niin tunteellisesti, että ihan kyyneleet nousivat omiinkin silmiini. Parin päivän kuluttua Vasja sitten tuli luokseni. "Minä annan anteeksi sekä sinulle että vaimolleni", sanoi hän; "olkoon Jumala teidän kanssanne. Hän on sotamiehen vaimo vain, nainen, nuori, vaikea on sellaisen ohjata itseään. Eipä ole hän ensimmäinen, jollei viimeinenkään. Mutta minä pyydän sinua olemaan, niin kuin meidän välillämme ei olisi mitään tapahtunut, äläkä edes näytä mitään tietäväsi, niin minä koetan olla hänelle kaikessa mieliksi voittaakseni taas hänen rakkautensa". Hän ojensi minulle kätensä, joi teetä ja lähti iloisena kotiinsa. Jumalan kiitos, ajattelin ja iloitsin, kun kaikki oli käynyt niin hyvin. Mutta tuskin oli Vasja mennyt pihalta, kun tuli Mashenka. Olipa se aika kiusallista! Heittäytyi minun kaulaani, itki ja rukoili: "Jumalan tähden, älä heitä minua, ilman sinua en voi elää!"

— Kelvoton! huoahti Djudja.

— Minä huusin hänelle, poljin jalkaa, raahasin hänet eteiseen ja lukitsin oven. "Mene miehesi luo!" huusin hänelle. "Älä häpäise minua ihmisten edessä, pelkää toki Jumalaa!" Ja joka päivä sitten sama juttu. Kerran aamulla seisoin tallin edustalla ohjaksia korjaillen. Yhtäkkiä huomaan hänen juoksevan pikku portista minun pihalleni melkein alastomana, hame vain yllä, ja suoraa päätä minua kohti. Kaksin käsin tarttui ohjaksiin, tahri itsensä tervarasvaan, vapisi, itki… "En voi elää sen inhoittavan miehen kanssa!… Voimani eivät riitä!…. Jollet sinä minua rakasta, niin tapa sitten!" Minä suutuin ja löin häntä pari kertaa ohjaksilla, kun Vasja samassa juoksee pihalle ja huutaa epätoivoisesti: "Älä lyö! Älä lyö!" Mutta juostuaan luo hän näytti menettäneen järkensä, levitti käsivartensa ja alkoi nyrkeillään kaikin voimin rusikoida Mashenkaa, paiskasi hänet maahan ja potki jaloillaan. Minä aloin jo puolustella Mashenkaa, mutta Vasja sieppasi ohjakset ja rupesi niillä vaimoaan lyömään. Löi ja niinkuin varsa hirnui: "hi-hi-hii!"

— Olisipa pitänyt ottaa ohjakset ja antaa sinunkin niitä maistaa!… murahti Varvara kääntyen pois. Sillä tavalla kiduttivat sisartamme, kirotut!

— Suusi kiinni, narttu! ärähti Djudja.

— "Hi-hi-hii!" jatkoi Matvei Savvitsh. Hänen pihaltaan juoksi siihen ajuri, minä huusin hänet renkieni avuksi, ja kolmeen mieheen me otimme Mashenkan häneltä ja kannoimme kotiin. Mikä häpeä! Saman päivän iltana lähdin katsomaan, miten he voivat. Mashenka makasi vuoteessa pää kääreissä, että vain silmät ja nenä näkyivät, ja tuijotti kattoon. — "Hyvää iltaa, Maria Semjonovna!" sanoin hänelle. Mutta hän ei virkkanut mitään. Ja Vasja istui toisessa huoneessa itkien ja pidellen päätään. — "Paha olen!" valitti hän. "Oman elämäni olen perikatoon syössyt! Hyvä Jumala, anna minun kuolla!" — Minä istuin puolisen tuntia Mashenkan vuoteen ääressä neuvoen häntä. Pelottelinpa häntä samalla vähäisen. — "Vanhurskaat", sanoin, "pääsevät tulevassa elämässä paratiisiin, mutta sinä joudut tuliseen helvettiin toisten haureellisten naisten kanssa… Älä vastusta miestäsi, vaan mene ja kumarru hänen jalkainsa juureen!" — Mutta Mashenka ei virka sanaakaan, ei räpäytä edes silmäänsä, ikäänkuin minä olisin seinälle puhunut.. Seuraavana päivänä Vasja sairastui hyvin koleran tapaiseen tautiin ja kuoli jo illalla. Hänet haudattiin. Mashenka ei ollut hautausmaalla, hän häpesi näyttää ihmisille sinelmäisiä kasvojaan. Mutta pian alkoi ympäristössä kiertää huhu, ettei Vasja kuollutkaan luonnollisella tavalla, vaan että Mashenka oli hänen päivänsä päättänyt. Huhu tuli esivallan kuuluviin. Vasja kaivettiin haudasta ja tutkittiin, ja hänen vatsastaan löytyikin arsenikkia. Asia oli selvä kuin päivä. Poliisit vangitsivat Mashenkan ja hänen kanssaan turvattoman Kuska paran, ja veivät heidät vankilaan. Siksi niskoitteli, että Jumala rankaisi. Noin kahdeksan kuukauden kuluttua hänet tuomittiin. Muistan vielä, kuinka hän istui penkillä harmaa mekko yllä ja valkoinen liina päässä, ja niin laiha, kalpea, teräväsilmäinen oli, että sääliksi kävi katsella. Sotamies seisoi takana kivääri kädessä. Mutta Mashenka ei tunnustanut. Toiset puhuivat oikeudessa, että hän oli miehensä myrkyttänyt, mutta toiset todistivat, että mies itse oli itsensä surusta myrkyttänyt. Minä olin myöskin todistamassa. Kun minulta kysyttiin, minä selitin kaikki omantuntoni mukaan. — "Kyllä hän on syypää", sanoin. "Ei siitä pääse mihinkään, miestään ei rakastanut, sisukas oli…" Asiaa ruvettiin käsittelemään jo aamulla, mutta vasta yön tullen julistettiin tuomio; pakkotyöhön Siperiaan kolmeksitoista vuodeksi. Tuomion jälkeen istui Mashenka vielä kolme kuukautta kaupungin vankilassa. Minä kävin toisinaan häntä tapaamassa ja vein ihmisyyden nimessä hänelle teetä ja sokeria. Kun hän näki minut, alkoi hän tavallisesti kovasti vavista, huitoa käsillään ja mutista: "Mene pois! mene pois!" painaen Kuskaa rintaansa vasten ikäänkuin peläten, että minä olisin ottanut pojan pois häneltä. — "Voi sinua, Mashenka, kuinka sinun pitikin käydä!" sanoin. "Kadotukseen on sielusi tuomittu, Masha parka! Etpä noudattanut minun neuvoani… itke sitä nyt sitten. Itse olet syypää, syytä itseäsi!" — Minä koetin häntä vielä neuvoa, mutta hän: "Mene pois! mene pois!" ja painautui vavisten Kuska sylissä tyrmän seinää vasten. Kun häntä lähdettiin viemään meiltä ensin kuvernementin vankilaan — minä olin saattamassa häntä rautatieasemalle ja pistin sieluni autuudeksi ruplan hänen myttyynsä. Mutta eipä ehtinyt hän koskaan Siperiaan saakka… Kuvernementin vankilassa sairastui kuumeeseen ja kuoli sinne.

— Koiralle koiran kuolema, sanoi Djudja.

— Kuska lähetettiin kotiin takaisin… Minä ajattelin ja ajattelin ja otin pojan huostaani. Ja kuinkas muuten? Vaikka onkin vangin sikiö, niin onhan tuolla sentään elävä sielu, ja on kristitty… Sääliksi kävi. Teen hänestä kauppa-apulaisen ja jollen saa omia lapsia, niin vaikka kauppiaankin. Näin matkoille otan hänet mukaan, jotta oppisi.

Matvei Savvitshin kertoessa Kuska istui koko ajan pienellä kivellä portin luona ja katseli taivaalle nojaten päätään molempiin käsiin. Kauempaa hän näytti hämärässä kannolta.

— Kuska, mene nukkumaan! huusi Matvei Savvitsh hänelle.

— Niin, onhan jo aika, sanoi Djudja nousten.

Hän haukoitteli äänekkäästi ja lisäsi: Kun koettaa kaikessa elää oman järkensä mukaan muita tottelematta, niin sillä lailla sitten käy.

Taivaalla pihan yläpuolella kuu näytti kulkevan nopeasti eteenpäin; pilvet sen alla kiitivät päinvastaiseen suuntaan yhä kauemmaksi ja kauemmaksi kadoten vihdoin näkyvistä. Mutta kuu pysyi koko ajan pihan yläpuolella. Matvei Savvitsh rukoili kirkkoon päin kääntyneenä ja toivotettuaan hyvää yötä paneutui levolle maahan rattaiden viereen. Kuska rukoili myöskin, rupesi levolle rattaisiin ja peitti itsensä nutulla; jotta hänen olisi mukavampi, hän sotki heiniin kuopan ja kyyristyi siihen, niin että kyynärpäät sattuivat polviin. Pihalta näkyi, kuinka Djudja sytytti kynttilän, pani silmälasit nenälleen ja seisoi nurkassa kirja kädessä. Hän luki kauan ja kumarteli tuon tuostakin.

Matkustajat nukkuivat. Afanasjevna ja Sofja lähestyivät rattaita ja alkoivat katsella Kuskaa.

— Siinä se nukkuu, orpo raukka, virkkoi eukkovanhus. Kovin laiha ja hintelä on, luita pelkästään. Omaa äitiä kun ei ole, niin kukapa häntä oikein ruokkiikaan.

— Minun Grishutkani on kai pari vuotta vanhempi, sanoi Sofja. Tehtaassa on kovassa työssä eikä ole hänelläkään äitiä. Isäntä häntä lyö. Kun minä äsken katselin tuota poikaa, niin muistui Grishutka mieleeni, ja veri hyytyi sydämessäni.

Seurasi hetken äänettömyys.

— Eihän se äitiään muista, virkkoi vanhus.

— Milloinka muistelisikaan!

Ja Sofjan silmistä alkoi vieriä suuria kyyneleitä.

— Ihan kuin sämpyläksi on se tuohon kyyristynyt… sanoi hän nyyhkyttäen ja hymyillen säälistä ja myötätuntoisuudesta. Orporaukka!

Kuska vavahti ja avasi silmänsä. Hän näki edessään rumat, kurttuiset, itkettyneet kasvot, vieressään toisen vanhuksen naaman hampaattomine terävine leukoineen, ja näiden yläpuolella pohjattoman taivaan, kiitävät pilvet ja kuun. Hän huudahti kauhusta. Sofja huudahti myöskin. Kaiku vastasi huudahduksiin herättäen tukahduttavassa ilmassa rauhattomuutta. Vartia naapurissa kopahdutteli muutaman kerran, koira alkoi haukkua. Matvei Savvitsh höpisi jotakin unissaan ja kääntyi toiselle kyljelleen.

Myöhään illalla, kun jo nukkuivat Djudja ja Afanasjevna ja naapurin vartija, Sofja meni istumaan penkille portin ulkopuolelle. Hänen oli painostava olla ja päätä kivisti äskeisistä kyynelistä. Maantie oli leveä ja pitkä; oikealle päin pari virstaa, vasemmalle samoin, eikä näkynyt sen päätä kummallakaan puolella. Kuu ei valaissut enää pihamaata; se oli siirtynyt kirkon taakse. Toinen sivu maantiestä oli kuutamon valaisema, mutta toinen oli varjojen peitossa. Poppelien pitkät varjot ylettyivät koko leveän tien yli, ja kirkon musta, kammottava varjo lepäsi leveänä peittäen Djudjan portin ja toisen puolen taloa. Oli hiljaista, ei näkynyt ainoatakaan ihmistä. Maantien toisesta päästä kuului silloin tällöin hyvin heikosti soittoa; Aljoshka siellä kaiketi soitteli hanuriaan.

Varjossa kirkon aidan luona liikkui joku, mutta ei saattanut erottaa, oliko se ihminen vai lehmä tai ehkä vain suuri lintu siellä puissa pyrähti. Mutta nyt astuikin varjosta ihmisen haamu, pysähtyi, sanoi jotakin miehen äänellä ja katosi kujaan kirkon taakse. Hetken kuluttua näkyi vielä toinenkin haamu kymmenkunnan askeleen päässä portista. Se liikkui kirkosta suoraan porttia kohti, mutta pysähtyi huomatessaan Sofjan penkillä.

— Varvara, sinäkö se olet? kysyi Sofja.

— Vaikkapa minäkin.

Se oli Varvara. Hän seisoi hetken paikallaan, astui sitten penkin luo ja istuutui sille.

— Missä sinä olet ollut? kysyi Sofja.

Varvara ei vastannut.

— Kun et sinä, nuorikko, vain huvittelisi niin, että joudut surun omaksi! sanoi Sofja. Kuulitko, kuinka Mashenkaa pieksivät? Varo vain, ettei sinun käy samoin.

— Käyköön sitten!

Varvara purskahti nenäliinaansa nauramaan ja kuiskasi:

— Papin pojan kanssahan minä äsken olin.

— Lavertelet.

— Jumalavita!

— Synti! kuiskasi Sofja.

— Olkoon… Mitä surkeilemista siinä on? Synti kuin synti; tappakoon sitten kernaammin salama, mutta tämä tällainen elämä ei kelpaa mihinkään. Minä olen nuori ja terve, mutta mieheni on kyttyräselkäinen, ynseä, inhoittava, kehnompi tuota kirottua Djudjaa. Kun vielä tyttönä elin, ei ollut leipää tarpeeksi, alastomana kuljin, mutta heitin ne pahat päivät pyrkien Aljoshkan rikkauteen käsiksi. Mutta orjaksi jouduin kuin kala rysään. Ennen minä käärmeen kanssa makaisin kuin tuon rupisen Aljoshkan kanssa. Entä sinun elämäsi? Niinkuin en minä olisi sitä nähnyt. Sinun Feodorisi on ajanut sinut tehtaalta isännän luo ja ottanut itselleen toisen; pojankin sinulta veivät ja panivat työhön. Ja työtä täytyy sinunkin tehdä kuin hevosen, etkä kaunista sanaa saa kuulla. Parempi on kuihtua vanhanapiikana, parempi ottaa papin pojilta puoliruplasia, koota almuja, parempi suin päin kaivoon…

— Synti! kuiskasi Sofja taas.

— Olkoon.

Jossakin kirkon takana alkoivat surullista laulua laulaa samat kolme ääntä: kaksi tenoria ja basso. Nytkään ei saattanut kuulla sanoja.

— Puoliyön veisua… naurahti Varvara.

Ja hän alkoi kertoa, kuinka hän öisin kuljeskelee papin pojan kanssa, mitä tämä hänelle puhuu, millaisia tovereita tällä on ja kuinka hän, Varvara, mekastaa matkustavain virkamiesten ja kauppiaiden kanssa. Surullinen laulu herätti pyrkimyksen vapaampaan elämään; Sofja alkoi nauraa, hänestä oli sekä syntistä, kauheata että suloista kuunnella toisen seikkailuista, ja hänen kävi samalla sekä kateeksi että sääliksi, ettei ollut itse tehnyt syntiä silloin, kun oli vielä nuori ja kaunis…

Vanhan kirkon pihalta kuuluivat puoliyön lyönnit.

— On aika mennä nukkumaan, sanoi Sofja nousten, muuten voi Djudja vielä yllättää…

Molemmat siirtyivät hiljaa pihalle.

— Minä läksin pois enkä kuullut, mitä se kertoi Mashenkasta, sanoi
Varvara laittaessaan makuusijaa ikkunan eteen.

— Vankilaan sanoi kuolleen. Miehensä oli myrkyttänyt.

Varvara paneutui levolle Sofjan viereen, ajatteli ja virkkoi hiljaa:

— Kyllä minä tappaisin Aljoshkan, enkä sitä paljoa surkuttelisikaan.

— Älä Herran tähden höpise sellaisia.

Kun Sofja oli nukahtamaisillaan, Varvara puristautui häneen kiinni ja kuiskasi korvaan:

— Surmataanpas Djudja ja Aljoshka!

Sofja vavahti, mutta ei hiiskunut mitään, avasi sitten silmänsä ja tuijotti kauan taivasta kohti, silmäänsä räpäyttämättä.

— Ihmiset saavat tietää, sanoi hän.

— Eivät saa. Djudja on vanha, hänen on jo aikakin, ja Aljoshkan sanomme humalapäissään heittäneen henkensä.

— Kauheata… Jumala rankaisee.

— Mitä siitä…

Kumpikaan ei nukkunut, vaan ajatteli ääneti.

— Kylmä on, sanoi Sofja alkaen kovasti väristä. Kohta kai on aamu…
Nukutko sinä?

— En… Älä huoli siitä, mitä sanoin… kuiskasi Varvara. Kun olen suutuksissani niille kirotuille, niin en tiedä itsekään, mitä puhun. Nukutaan pois, sillä kohta kai päivä jo valkenee… Nukutaan…

Molemmat vaikenivat, rauhoittuivat ja nukahtivat pian.

Vanha Afanasjevna heräsi ennen muita. Hän herätti Sofjan, ja molemmat menivät lakan alle lehmiä lypsämään. Kyssäselkäinen Aljoshka palasi kotiin aivan päihdyksissä, ilman hanuria; hänen rintansa ja polvensa olivat savessa ja oljissa; nähtävästi hän oli kaatunut matkalla. Hän meni hoiperrellen lakan alle ja heittäytyi riisuutumatta lähimpään rekeen, jossa oitis alkoi kuorsata. Kun nouseva aurinko sytytti ristit kirkon katolla kirkkaasti loistamaan, sitten ikkunat välkkymään, ja kun puiden ja kaivonvintin varjot ylettyivät yli kasteisen pihanurmen, silloin Matvei Savvitsh hypähti makuultaan pystyyn ja rupesi puuhaamaan lähtöä.

— Kuska, nouse ylös! huusi hän. Hevoset valjaisiin! Pian!

Alkoi aamuinen hyörinä. Nuori juutalaistyttö, yllään kanelinruskea puku, toi hevosen pihalle juomaan. Kaivonvintti narisi valittaen, sanko kolisi… Kuska istui unisena, väsyneenä, kasteen peittämänä rattailla, veti laiskasti nutun ylleen ja kuunteli, kuinka kaivossa vesi sangosta läikähteli. Vilu puistatti häntä.

— Kuulepas, eukko, huusi Matvei Savvitsh Sofjalle, ajapas se minun kyytimieheni sieltä hevosia valjastamaan!

Samassa huusi Djudja ikkunasta.

— Sofja, ota juutalaistytöltä kopeekka, juotosta! Eivät mistään välitä, laiskurit!

Kylänraitilla juoksi edes takaisin määkiviä lampaita. Akat huusivat paimenelle, joka soitteli pillillään, läimähdytteli raipallaan tai vastasi akkojen huutoon raskaalla, matalalla äänellä. Pihaan juoksi kolme lammasta, jotka tökkäsivät päällään aitaa vasten, kuin eivät löytäneet porttia. Varvara heräsi hälinään, kahmaisi vuoteen syliinsä ja meni taloon.

— Ajaisit edes nuo lampaat tuosta pihalta! kivahti Afanasjevna hänelle. Senkin rouva!

— Vielä mitä! Teidänkö hyväksenne, ilkiöt, minun tässä pitäisi työtä ruveta tekemään! sähähti Varvara mennessään taloon.

Rattaat rasvattiin ja hevoset valjastettiin. Djudja tuli talosta lasku kädessä, istuutui kuistille ja alkoi laskea, paljonko matkustajan pitää maksaa yösijasta, kauroista ja juotosta.

— Paljonpa, vaariseni, sinä kauroista otatkin! sanoi Matvei Savvitsh.

— Kun on kallista, niin älä ota. Emmehän ole pakottaneet.

Kun matkalle lähtijät astuivat rattaiden luo noustakseen niihin ja ajaakseen eteenpäin, pidätti heitä hetkeksi eräs seikka. Kuskan lakki oli kadonnut.

— Minne sinä, heittiö, olet sen pannut? ärähti Matvei Savvitsh vihaisesti. Missä se nyt on?

Kuskan kasvoi vääntyivät kauhusta. Hän alkoi hätääntyneenä hääriä rattaitten ympärillä, mutta kun ei löytänyt siitä, juoksi portille, sitten lakan alle. Afanasjevna ja Sofja auttoivat häntä etsimään.

— Korvat sinulta repiä pitäisi, senkin pakana! tiuskaisi Matvei
Savvitsh.

Lakki löytyi rattaitten pohjalta. Kuska pyyhki hihallaan siitä heinänporot, pani sen päähänsä, ja arasti, yhä vieläkin kauhun ilme kasvoillaan ja ikäänkuin peläten, että häntä lyötäisiin takaapäin, kapusi rattaille. Matvei Savvitsh teki ristinmerkin, kyytimies tempasi ohjaksista, ja kuorma lähti liikkeelle pihalta.