PELKO
(Ystäväni kertomus)
Dmitri Petrovitsh Silin oli päättänyt lukunsa yliopistossa ja palvellut sen jälkeen virkamiehenä Pietarissa, mutta heittänyt virkansa kolmikymmenvuotiaana ja ruvennut maanviljelijäksi. Maanviljelys onnistui häneltä jotakuinkin hyvin, mutta minusta näytti kuitenkin siltä, kuin ei hän olisi oikealla paikallaan ja että hän tekisi viisaasti, jos matkustaisi takaisin Pietariin. Kun hän ahavoituneena, pölystä harmaana ja työstä uupuneena tapasi minut portilla tai portailla ja sitten illallispöydässä vastusteli unen tuloa, kunnes vaimonsa talutti hänet kuin lapsen nukkumaan, tai kun hän, voitettuaan unen, alkoi pehmeällä, sydämellisellä, ikäänkuin rukoilevalla äänellään esittää hyviä aikomuksiaan, niin näyttipä minusta, ettei hän ole mikään maanviljelijä eikä agronomi, vaan vaivaantunut ihminen, ja minusta oli selvää, ettei maanviljelys ollut hänelle niin välttämättömän tarpeellista, vaan se, että päivä kului — ja siinä kaikki.
Minä viihdyin hänen luonaan, ja sattuipa useasti, että vierailin pari, kolmekin päivää hänen maatilallaan. Minua viehätti tämä talo, sen hedelmätarha, puisto, pieni joki ja isännän veltohko ja hieman kaunopuheinen, mutta selvä puhelu. Kaiketi minä pidin juuri hänestä itsestäänkin, vaikk'en voi sitä varmuudella sanoa, koska en ole vielä nytkään selvillä silloisista tunteistani. Hän oli ymmärtäväinen, hyväntahtoinen, vilpitön eikä ikäväkään, mutta minä muistan varsin hyvin, että kun hän uskoi syvimmät salaisuutensa ja sanoi meidän suhdettamme ystävyydeksi, se tuntui minusta epämieluisalta, jopa kiusalliseltakin. Hänen ystävyydessään minuun oli jotakin epämukavaa, painostavaa, ja minä olisin kernaasti pitänyt sitä tavallisena toveruutena.
Asian laita oli nimittäin se, että hänen vaimonsa Maria Sergejevna miellytti minua suuresti. En ollut rakastunut häneen, mutta hänen kasvonsa, silmänsä, äänensä ja käyntinsä viehättivät minua, ja jollen minä pitkään aikaan ollut häntä nähnyt, ikävöin hänen luokseen, enkä mielessäni silloin kuvitellut ketään niin halukkaasti kuin tuota nuorta, kaunista, sievää naista. Minulla ei ollut häneen nähden mitään erityisiä aikomuksia enkä haaveillut mitään, mutta jostakin syystä minun mieleeni muistui aina, kun jäimme kahden, että hänen miehensä pitää minua ystävänään, ja juuri tämä oli kiusallista. Kun hän soitti pianolla mielikappaleitani tai kertoi jotakin hauskaa, kuuntelin halukkaasti, mutta samalla liikkui mielessäni ajatuksia, että hän rakastaa miestään, joka on minun ystäväni, ja että Maria Sergejevna itsekin pitää minua miehensä ystävänä; niin särkyi mielialani, ja minä muutuin ikäväksi ja epämiellyttäväksi. Maria Sergejevna huomasi tavallisesti muutoksen ja virkkoi:
— Teidän on ikävä ystävänne ollessa poissa. Pitää lähettää hakemaan häntä vainiolta.
Ja kun Dmitri Petrovitsh saapui, hän sanoi:
— Nyt on ystävänne tullut. Iloitkaa.
Näin kului puolitoista vuotta.
Eräänä heinäkuun sunnuntaina minä ja Dmitri Petrovitsh ajoimme, kun ei meillä ollut mitään muutakaan tehtävää, suureen Klushinon kylään ostaaksemme sieltä jotakin illalliseksi. Meidän kuljeskellessamme kaupoissa aurinko teki laskuaan ja tuli ilta, sellainen ilta, jota luultavasti en ikänä unohda. Ostettuamme juustoa, joka oli saippuan kaltaista, ja kivettynyttä, tuohentervalle haisevaa makkaraa me päätimme pistäytyä kyläravintolassa olutta ryyppäämässä. Kyytimiehemme oli lähtenyt pajaan kengityttämään hevosia, ja me olimme luvanneet odottaa häntä kirkon luona. Me kävelimme, keskustelimme, nauroimme ostoksiamme, mutta hiljaa, salaperäisenä kuin urkkija seurasi meitä mies, joka oli pitäjässä tunnettu kumman nimisenä: Neljäkymmentä Marttyyria. Tämä Neljäkymmentä Marttyyria ei ollut kukaan muu kuin Gavrila Severov, eli lyhyemmin Gavrjushka, joka oli jonkin aikaa palvellut luonani, mutta sitten juoppouden tähden erotettu toimestaan. Sitten hän oli palvellut Dmitri Petrovitshin maatilalla, mutta erotettu sieltäkin samasta syystä. Hän oli paatunut juoppo, ja koko hänen elämänsä oli yhtä irstasta ja juopunutta kuin hän itsekin. Hänen isänsä oli pappi ja äitinsä aatelisnainen; hän oli siis syntyjään etuoikeutettuun säätyyn kuuluva henkilö, mutta vaikka olisin miten tarkastellut hänen kuihtuneita, aina hikisiä kasvojaan, punertavaa, paikoittain jo harmahtavaa partaansa, repaleista nuttuaan ja punaista paitaansa, en totta tosiaan löytänyt jälkeäkään siitä, mitä me seuraelämässä sanomme etuoikeudeksi. Hän kehasi itseään sivistyneeksi mieheksi ja kertoi käyneensä pappiskoulua, mutta heittäneensä sen kesken, kun hänet tupakanpoltosta erotettiin siitä; hän lauloi sitten kirkkokuorossa ja eleli pari vuotta eräässä luostarissa, josta hänet myöskin potkittiin pois, mutta ei enää tupakanpolton, vaan "heikkouden" tähden. Hän kulki jalkaisin kaksi kuvernementtia ristiin rastiin, antoi anomuksia konsistoreihin ja eri virkakuntiin, oli neljä kertaa oikeudessa syytettynä. Vihdoin, asetuttuaan meidän pitäjäämme, hän toimi metsänvartiana, koiratarhankaitsijana, kirkonvartiana, nai kuljeksivan keittäjättären ja vajosi lopullisesti rentun elämään, jonka lokaan ja paheisiin hän eläytyi niin, että jo itsekin puhui etuoikeudellisesta syntyperästään hieman epäillen, ikäänkuin jostakin salaperäisestä tarinasta. Kysymyksessä olevana aikana hän kuljeksi taas toimetonna tarjoutuen hevospuoskariksi ja metsästäjäksi. Hänen vaimonsa oli kadonnut jäljettömiin.
Kyläravintolasta me lähdimme kirkolle ja istuuduimme sen eteiseen odottamaan kyytimiestämme. Neljäkymmentä Marttyyria seisoi jonkin matkan päässä kohotellen kättään suunsa eteen yskähtääkseen siihen kohteliaasti tarpeen vaatiessa. Oli jo pimeä; iltainen kosteus tuoksui väkevästi, ja kuu nousi. Kirkkaalla tähtitaivaalla oli vain kaksi pilveä aivan meidän kohdallamme; toinen niistä oli suurempi, toinen pienempi. Ne olivat yksinäisiä, kulkivat kuin äiti lapsensa kanssa, toinen toisensa perässä kohti sammuvaa iltaruskoa.
— Ihmeen kaunis ilta tänään, virkkoi Dmitri Petrovitsh.
— Erittäin kaunis… myönsi Neljäkymmentä Marttyyria ja yskähti kohteliaasti kouraansa. Kuinka te, Dmitri Petrovitsh, olette tullut lähteneeksi tänne? kysyi hän mielistellen. Nähtävästi hän tahtoi saada keskustelun alkuun.
Dmitri Petrovitsh ei vastannut. Neljäkymmentä Marttyyria huokasi syvään ja jatkoi hiljaa katsomatta meihin:
— Minä kärsin yksinomaan syystä, josta minun täytyy vastata
Kaikkivaltiaan Jumalan edessä. Olenhan eksynyt, kelvoton ihminen, mutta
uskokaa minua, ilman leipää, kurjempi koiraa… Suokaa anteeksi, Dmitri
Petrovitsh!
Tämä ei kuunnellut, vaan ajatteli jotakin pää kättensä varassa. Kirkko sijaitsi kyläraitin laidassa korkealla rannalla, ja säleaidan lomitse näkyi joki, veden vallassa olevat niityt sen toisella puolella ja kirkas, punertava nuotiotuli, jonka ympärillä liikkui mustia ihmisiä ja hevosia. Mutta kauempana nuotion takana tuikki pienempiä tulia: se oli kylä… Siellä laulettiin.
Joella ja paikoittain niityllä oli sumua. Korkeat, kapeat, sakeat ja maidonvalkoiset sumusuikaleet harhailivat joelle himmentäen tähtien kajastusta ja kiertyen pajupensaiden ympärille. Ne muuttivat joka hetki muotoaan, ja näytti siltä, kuin jotkin olisivat syleilleet, toiset kumartaneet, kolmannet kohottaneet kuin rukoillen taivasta kohti käsivartensa suurine pappisviittahihoineen… Luultavasti ne johtivat Dmitri Petrovitshin ajattelemaan aaveita ja vainajia, koska hän kääntyi puoleeni ja kysyi surullisesti hymyillen:
— Sanokaa, hyvä ystäväni, miksi me, kun tahdomme kertoa jotakin kauheata, salaperäistä ja outoa, otamme aiheen aaveiden ja haudantakaisten varjojen maailmasta emmekä meitä ympäröivästä elämästä?
— Käsittämätön peloittaa.
— Onko elämä sitten niin selvää? Sanokaa, käsitättekö te elämää enemmän kuin haudantakaista maailmaa?
Dmitri Petrovitsh siirtyi istumaan niin lähelle minua, että tunsin hänen hengityksensä poskellani. Iltapimeässä hänen kalpeat, laihat kasvonsa näyttivät vieläkin kalpeammilta ja hänen tumma partansa nokimustalta. Hänen silmiensä ilme näytti surulliselta, totiselta ja hieman säikähtyneeltä, ikäänkuin hän aikoisi kertoa jotakin kauheaa. Hän katsoi minua silmiin ja jatkoi samalla rukoilevalla äänellään:
— Meidän elämämme ja haudantakainen maailma ovat yhtä käsittämättömiä ja kauheita. Joka pelkää aaveita, sen täytyy pelätä minua, noita tulia ja taivasta, koska kaikki tämä, jos tarkoin ajattelemme, on käsittämätöntä ja yhtä mielikuvituksellista kuin sen toisen maailman ilmiöt. Prinssi Hamlet ei surmannut itseään, kun pelkäsi noiden aaveiden mahdollisesti häiritsevän hänen kuolonuntaan; minä pidän hänen kuuluisasta yksinpuhelustaan, vaikk'ei se, totta puhuen, ole milloinkaan liikuttanut minun mieltäni. Tunnustan teille kuin ystävälle, että olen joskus raskaina hetkinä kuvitellut kuolemaani; mielikuvitukseni on loihtinut esiin tuhansia synkkiä näkyjä, ja minut on vallannut tuskallinen kiihko, painajainen, mutta vakuutan, ettei sekään ole tuntunut todellisuutta kammottavammalta. Mitä sanottaneekin, aaveet ovat kauheita, mutta elämäkin on kauheaa. En ymmärrä, mutta pelkään elämää. En tiedä, ehkä olen sairas, typerä ihminen. Terveen, normaalin ihmisen mielestä näyttää kaikki, mitä hän näkee ja kuulee, olevan selvää, mutta minä olen juuri kadottanut tuon "näyttää", ja päivä päivältä myrkytän itseäni pelolla. On olemassa sairaus — avaruuden pelko, mutta minä sairastan elämän pelkoa. Kun lepään nurmella ja katselen koppakuoriaista, joka syntyi vasta eilen eikä tajua mitään, minusta näyttää, että sen elämä on pelkkää kauhua, ja näen siinä eläimessä oman itseni.
— Mikä teitä oikeastaan peloittaa? kysyin.
— Minua peloittaa kaikki. En ole lahjoiltani syvä, harrastan vähän sellaisia kysymyksiä kuin haudantakainen maailma, ihmiskunnan kohtalo, ja haaveilen ani harvoin taivasta tavotellen. Minua pelottaa ennen kaikkea jokapäiväisyys, jota ei kukaan meistä voi karttaa. En kykene erottamaan mikä on totta, mikä valhetta toimissani, ja se tekee minut levottomaksi; myönnän, että olosuhteet ja kasvatus ovat sulkeneet minut valheen ahtaaseen piiriin, että koko elämäni ei ole mitään muuta kuin ainaista huolta siitä, miten pettää itseni ja ihmiset ja miten olla huomaamatta sitä, ja minua pelottaa ajatus, etten eläessäni jaksa kiskoa itseäni irti tästä valheesta. Tänään teen jotakin, mutta huomenna en enää käsitä, miksi sen tein. Niinpä astuin Pietarissa virkaan, mutta pelästyin ja matkustin tänne ruvetakseni maanviljelijäksi, ja pelästyin taas… Minä näen, että tietomme on puutteellista ja että me sentähden joka päivä erehdymme, teemme väärin, parjaamme, tuhlaamme aikaa ja voimia joutaviin töihin, jotka eivät ole meille tarpeen ja jotka vain estävät meitä elämästä oikein, ja tämä minua pelottaa, sillä en käsitä, mitä varten ja kenelle kaikki tämä on tarpeellista. Minä en, hyvä ystäväni, ymmärrä ihmisiä, vaan pelkään heitä. Minua peloittaa katsellessani talonpoikia, enkä tiedä minkä ylevien päämäärien vuoksi he kärsivät ja miksi elävät. Jos elämä on nautintoa, he ovat tarpeettomia ihmisiä; mutta jos elämän tarkoitus ja päämäärä on puute ja läpipääsemätön, toivoton tietämättömyys, en käsitä, kenelle tai miksi tämä kidutus on tarpeen. En ymmärrä ketään enkä mitään. Koettakaapa käsittää tuota olioa! sanoi Dmitri Petrovitsh osoittaen Neljääkymmentä Marttyyriä. Ajatelkaa visusti!
Huomattuaan, että molemmat katselimme häntä, Neljäkymmentä Marttyyria yskähti kohteliaasti kouraansa ja jupisi:
— Hyvää herrasväkeä olen aina palvellut uskollisesti, mutta pääsyynä ovat väkijuomat. Mutta jos minun, onnettoman miehen, pyyntö nyt otettaisiin huomioon ja minulle annettaisiin työtä, niin suutelisin jumalankuvaa. Minun sanani pitää!
Kirkonvartia kulki ohi, katsoi ihmetellen meihin ja alkoi tempoa köydestä. Kello löi pitkäveteisesti kymmenen, häiriten räikeästi illan hiljaisuutta.
— Jo kymmenen! sanoi Dmitri Petrovitsh. Olisipa jo aika lähteä kotiin. Niin, hyvä ystävä, huoahti hän, jospa tietäisitte, kuinka pelkään näitä jokapäiväisiä ajatuksiani, joissa ei näytä olevan mitään pelättävää. Jotta voisin olla ajattelematta, teen työtä uupumukseen saakka; siten voin nukkua yön sikeästi. Lapset ja vaimo — toisilla se on tavallista, mutta kuinka raskasta se onkaan, mitä minuun tulee!
Hän puristeli käsillä kasvojaan, rykäisi ja alkoi nauraa.
— Jospa voisin teille kertoa, millaista hölmöä olen näytellyt! jatkoi hän. Kaikki sanovat minulle: "Teillä on rakastettava vaimo, ihania lapsia, ja itse olette oivallinen perheenisä". Luulevat, että olen kovin onnellinen, ja kadehtivat minua. Mutta koska kerran olemme tulleet siihen, niin sanon teille totuuden: minun onnellinen perhe-elämäni on surkea väärinkäsitys; minä pelkään sitä.
Hänen kalpeat kasvonsa väänsi pinnistetty hymy rumiksi. Hän kietoi käsivartensa ympärilleni ja jatkoi puoliääneen:
— Te olette minun tosiystäväni, luotan teihin ja kunnioitan teitä. Ystävyys on suotu meille, jotta voisimme kertomalla keventää sydämemme painostavia salaisuuksia. Sallikaa minun käyttää hyväkseni teidän ystävällisyyttänne ja kertoa teille asia kokonaisuudessaan. Minun perhe-elämäni, joka teistä näyttää niin lumoavalta, on minun suurin onnettomuuteni, ja se minua eniten pelottaa. Minä nain omituisesti, tyhmästi. Täytyy sanoa, että ennen häitä rakastin Mashaa järjettömästi ja seurustelin hänen kanssaan kaksi vuotta. Kosin häntä viisi kertaa, mutta hän ei suostunut, sanoen olevansa aivan välinpitämätön minun suhteeni. Kuudennella kerralla, kun rakkaudesta huumaantuneena ryömin polvillani hänen edessään ja rukoilin hänen kättään kuin almua, hän vihdoinkin suostui… Hän sanoi: "Minä en rakasta teitä, mutta lupaan olla teille uskollinen…" Suostuin tuohon ehtoon ihastuneena. Silloin käsitin, mitä se merkitsee, mutta nyt, kautta Jumalani, en käsitä. "Minä en rakasta teitä, mutta lupaan olla teille uskollinen" — mitä se merkitsee? Se on usvaa, se on hämärää… Minä rakastan häntä vieläkin yhtä paljon kuin hääpäivänämme, mutta hän on välinpitämätön kuten ennenkin, ja on kaiketi iloinen, kun minä lähden kotoa. En tiedä varmaan, rakastaako hän minua vai ei, en tiedä, niin, en tiedä, mutta asummehan saman katon alla, sinuttelemme toisiamme, nukumme yhdessä, meillä on lapsia, yhteinen omaisuus… Mitä se merkitsee? Miksi pitää asian olla niin? Käsitättekö te sitä lainkaan, hyvä ystävä? Julmaa kidutusta! Sentähden, etten minä ymmärrä mitään meidän suhteistamme, minä milloin vihaan häntä, milloin itseäni, milloin meitä molempia; kaikki on mennyt sekaisin päässäni, minä kiusaan itseäni ja tulen yhä typerämmäksi, mutta aivan kuin kiusalla hän päivä päivältä käy yhä kauniimmaksi, viehättävämmäksi… Hänen tukkansa on suloinen, eikä yksikään nainen hymyile niin kuin hän. Minä rakastan ja tiedän rakastavani toivottomasti. Toivoton rakkaus naiseen, josta minulla on jo kaksi lasta! Saattaako sellaista käsittää? Eikö se ole kauheaa? Eikö se ole kummituksia kauheampaa?
Hänen mielialansa oli sellainen, että hän olisi puhunut kauankin, mutta onneksi kuului kyytimiehemme tulevan. Nousimme rattaille, ja Neljäkymmentä Marttyyria autteli meitä kumpaakin istumaan, ja hän näytti siltä kuin olisi jo kauan odottanut tilaisuutta koskettaakseen meidän kallisarvoisia ruumiitamme.
— Dmitri Petrovitsh, antakaa minun tulla luoksenne, mutisi hän räpytellen lujasti silmiään ja kallistaen päänsä sivulle. Jumalalle otollisen työn teette, jos saan tulla. Muuten kuolen nälkään.
— No tule sitten, suostui Dmitri Petrovitsh. Muutaman päivän kun olet, niin sitten saamme nähdä.
— Kuulen! riemastui Neljäkymmentä Marttyyriä. Minä tulen jo tänään.
Kotiin oli kuusi virstaa matkaa. Dmitri Petrovitsh oli tyytyväinen, kun vihdoinkin oli saanut sanotuksi, mikä häntä niin painosti, ja piteli koko matkan minusta kiinni eikä puhunut enää huolistaan ja peloistaan, vaan jutteli iloisena, että jos hänen perhe-elämänsä olisi oikein onnellisella kannalla, niin hän palaisi Pietariin ja alkaisi harrastaa tieteitä. Se virtaus, jutteli hän, joka vei maaseudulle niin suuren joukon lahjakkaita nuoria miehiä, oli surkuteltava virtaus. Ruista ja vehnää on Venäjällä yllin kyllin, mutta kulttuuri-ihmisiä ei ole nimeksikään. Lahjakkaan, terveen nuorison pitäisi harrastaa tieteitä, taiteita ja politiikkaa; on harkitsematonta menetellä toisin. Hän filosofoi mielihyvin ja valitteli, että hänen varhain seuraavana aamuna täytyi erota minusta ja lähteä metsäkaupoille.
Mutta minusta oli kiusallista ja minua suretti, sillä tuntui siltä, että vielä pettäisin hänet. Samalla tuntui kuitenkin niin suloiselta. Katselin suurta, punertavaa kuuta, joka oli noussut jo jonkin matkaa taivaanrannasta, ja kuvittelin mielessäni pitkää, solakkaa, vaaleaveristä naista, joka oli sievästi pukeutunut ja käytti joitakin erikoisia, myskille tuoksuvia hajuvesiä. Ja iloitsin ajatellessani, ettei se nainen rakastanut miestään.
Saavuttuamme kotiin istuuduimme illallispöytään. Maria Sergejevna kestitsi hymyillen meitä ostoksillamme, ja huomasin, että hänen tukkansa oli todella kaunis, ja ettei yksikään nainen hymyile niin kuin hän. Tarkastelin häntä ja halusin jokaisesta hänen liikkeestään ja katseestaan nähdä, ettei hän rakasta miestään, ja minusta tuntui, kuin olisin sen nähnytkin.
Dmitri Petrovitsh alkoi tapansa mukaan pian vastustella unentuloa. Illallisen jälkeen hän istui kanssamme kymmenisen minuuttia ja sanoi sitten:
— Kuten suvaitsette, hyvä herrasväki, mutta minun täytyy nousta jo kello kolmelta huomisaamuna. Sallikaa minun siis jättää teidät.
Hän suuteli hellästi vaimoaan, puristi lujasti ja kiitollisesti minun kättäni ja otti minulta lupauksen, että ehdottomasti saapuisin seuraavalla viikolla heidän vieraakseen. Jottei hän aamulla nukkuisi yli määräajan, hän lähti sivurakennukseen nukkumaan.
Maria Sergejevna meni pietarilaiseen tapaan myöhään levolle, ja nyt minä jostakin syystä iloitsin siitä.
— Kas niin, aloitin, kun olimme jääneet kahden. Olkaa nyt niin hyvä ja soittakaa jotakin.
Minun ei tehnyt mieleni musiikkia, mutta en tiennyt, miten olisin aloittanut keskustelun. Rouva istuutui flyygelin ääreen ja alkoi soittaa jotakin, en muista mitä. Minä kävin lähelle istumaan, katselin hänen valkoisia, pehmeitä käsiään, ja koetin lukea jotakin hänen kylmästä, välinpitämättömästä ilmeestään. Mutta silloin hän hymähti ja katsoi minuun.
— Teidän on kaiketi ikävä ilman ystäväänne, virkkoi hän.
Minä naurahdin.
— Saapua kerran kuukaudessa luoksenne olisi riittävä ystävyyden osoitus, mutta minähän käyn täällä ainakin kerran viikossa.
Sen sanottuani nousin ja astelin kiihkeästi nurkasta nurkkaan. Maria
Sergejevna nousi myöskin ja meni uunin luo.
— Mitä te sillä tarkoitatte? kysyi hän suunnaten minuun suuret, kirkkaat silmänsä.
En vastannut mitään.
— Te ette puhunut totta, jatkoi hän hetken mietittyään. Te käytte täällä vain Dmitri Petrovitshin vuoksi. Ja minä olen siitä iloissani, sillä tapaahan meidän aikanamme ani harvoin sellaista ystävyyttä.
— Hm! ajattelin itsekseni, ja tietämättä, mitä sanoisin kysyin: Ettekö lähde puutarhaan vähäsen kävelemään?
— En.
Minä menin ulos pengermälle. Päässäni kihelmöi, ja minun oli kylmä kiihtymyksestä. Olin jo varma siitä, että keskustelumme muodostuu aivan merkityksettömäksi, ja ettemme uskalla sanoa toisillemme mitään erikoista, mutta että juuri tänä yönä oli välttämätöntä tapahtua sen, jota en ennen ollut uskaltanut edes haaveillakaan. Välttämättä tänä yönä tai ei milloinkaan.
— Miten ihana ilma! sanoin ääneeni.
— Minusta se on aivan yhdentekevää, kuului vastaus.
Palasin sisälle. Maria Sergejevna seisoi yhä uuniin nojaten kädet nostettuina selän taakse ja ajatteli jotakin sivulleen katsoen.
— Miksi se on teistä aivan yhdentekevää?
— Siksi, että minun on ikävä. Teidän on ikävä vain silloin, kun ystävänne on poissa, mutta minun on aina. Muutoin… tämä ei huvittane teitä.
Istahdin flyygelin ääreen ja löin muutaman soinnun odottaen, mitä hän sanoisi.
— Olkaa hyvä, älkää minun vuokseni vaivatko itseänne, sanoi hän katsoen minuun vihaisesti, ja ikäänkuin harmista itkemäisillään. Jos tahdotte nukkua, niin menkää! Ei teidän pidä ajatella, vaikka olettekin Dmitri Petrovitshin ystävä, että velvollisuutenne olisi ikävystyä hänen vaimonsa kanssa. En tahdo uhria. Olkaa hyvä ja poistukaa!
Minä en poistunut, en tietystikään. Hän meni ulos pengermälle, mutta minä jäin saliin ja lehteilin nuotteja viitisen minuuttia. Sitten minäkin menin ulos. Seisoimme rinnakkain uudinten varjossa, allamme kuutamon valaisemat portaat. Kukkalavojen ja käytävän keltaisen hiekan yli lankesivat puiden mustat varjot.
— Minun pitää myöskin lähteä huomenna, sanoin vihdoin.
— Tietysti! Jollei mieheni ole kotona, ette saa jäädä tänne, virkkoi Maria Sergejevna pilkallisesti. Kuvittelen, kuinka onneton olisitte, jos vielä rakastuisitte minuun! Odottakaahan, minä joskus teen niin, että heittäydyn kaulaanne… Silloin saan nähdä, kuinka te kauhistuen pakenette luotani. Se on varmasti huvittavaa!
Hänen sanansa olivat vihaiset, ja hänen kalpeilla kasvoillaan oli vihainen ilme, mutta hänen silmänsä olivat tulvillaan mitä hempeintä, intohimoisinta rakkautta. Katselin tuota ihanaa olentoa kuin omaani, ja nyt ensi kerran huomasin, että hänellä oli kullanväriset, ihmeelliset kulmakarvat, jollaisia en ollut milloinkaan ennen nähnyt. Ajatus, että kohta saatan vetää hänet luokseni, hyväillä, koskettaa hänen kaunista tukkaansa, tuntui minusta yhtäkkiä niin kummalliselta, että naurahdin ja suljin silmäni.
— Onpa tosiaan jo aika… Hyvää yötä, virkkoi Maria Sergejevna.
— Minä en tahdo hyvää yötä… sanoin siihen nauraen ja menin hänen jälkeensä saliin. Kiroan tämän yön, jos siitä tulee hyvä.
Puristaen hänen kättään ja saattaen häntä hänen oman huoneensa ovelle näin hänen kasvoistaan, että hän ymmärsi minua ja oli iloinen, kun minäkin ymmärsin hänet.
Menin huoneeseeni. Siellä oli pöydällä kirjojen vieressä Dmitri Petrovitshin lakki, mikä johti mieleeni hänen ystävyytensä. Otin kävelykeppini ja lähdin puutarhaan. Siellä oli jo sumua, ja puiden ja pensaiden ympärillä, niitä syleillen, liikkui noita samoja korkeita ja kapeita, aavemaisia sumukuvia, joita äskettäin olin nähnyt joella. Mikä vahinko, etten voinut puhua niitten kanssa!
Jokainen lehti, jokainen kastehelmi näkyi tarkoin harvinaisen läpikuultavassa ilmassa — kaikki näytti ikäänkuin unenhorroksissa hiljaa hymyilevän minulle. Astellessani viheriäisten penkkien ohi muistin jostakin Shakespearen näytelmästä sanat: "Kuun hohde makeasti nukkuu tuossa penkillä!"
Puutarhassa oli pieni kumpu. Kiipesin sille ja kävin istumaan. Lumoava tunne uuvutti minua. Tiesin varmasti, että kohta saan syleillä ja puristaa käsivarsillani upeaa vartaloa ja suudella kullanvärisiä kulmakarvoja. Mieleni teki olla uskomatta sitä, ärsyttää itseäni; minua harmitti, että hän oli niin vähän kiusannut minua ja antautunut niin helposti.
Mutta odottamatta kuului raskaita askeleita. Käytävälle ilmaantui keskikokoinen mies, jonka heti tunsin Neljäksikymmeneksi Marttyyriksi. Hän istahti syvään huoahtaen penkille, teki sitten kolme kertaa ristinmerkin ja kävi pitkäkseen lepäämään. Lyhyen ajan kuluttua hän nousi ja kääntyi toiselle kyljelleen. Sääsket ja öinen kosteus häiritsivät häntä.
— Sinua, elämää!… murahti hän. Onnetonta, katkeraa elämää!
Katsellessani hänen laihaa, köyristynyttä ruumistaan ja kuunnellessani raskaita, käheitä huokauksia mieleeni muistui vielä toinenkin onneton, katkera elämä, joka oli tänään minulle uskoutunut, ja oma autuaallinen mielentilani alkoi tuntua raskaalta, kauhealta. Laskeuduin kummulta ja lähdin rakennukseen.
"Elämä on tuon miehen mielestä kauhea", ajattelin itsekseni. "Ei siis kannata säästää sitä, vaan särje se, ennenkuin se murskaa sinut, ota kaikki, mitä voit siltä riistää".
Maria Sergejevna seisoi pengermällä. Kiedoin ääneti käteni hänen vartalolleen ja aloin ahneesti suudella hänen kulmakarvojaan, ohimoitaan, kaulaansa…
Huoneessani hän kertoi rakastaneensa minua jo kauan, yli vuoden. Hän vannoi minulle rakkauttaan, itki, pyysi, että ottaisin hänet mukaani. Talutin hänet tuon tuostakin ikkunaan ihaillakseni hänen kasvojaan kuutamossa. Hän olikin minusta ihana, ihana kuin suloinen uni, ja minä riensin taas voimakkaasti syleilemään häntä voidakseni uskoa todellisuuteen. En ole pitkään aikaan elänyt sellaista ihastusta, hurmaa… Mutta kuitenkin jossakin, syvällä sieluni pohjalla, minusta tuntui pahalta, ja olin poissa suunniltani. Hänen rakkaudessaan minuun oli jotakin epämukavaa, painostavaa, niinkuin Dmitri Petrovitshin ystävyydessäkin. Se oli suurta, vakavaa rakkautta kyyneleineen ja valoineen, mutta minä olisin tahtonut, ettei olisi ollut mitään vakavaa, ei kyyneleitä, ei valoja eikä puhetta tulevaisuudesta. Vilahtaisi vain tämä kuutamoinen yö meidän elämässämme kuin kirkas meteori — ja siinä kaikki.
Tasan kello kolme Maria Sergejevna poistui luotani, ja kun minä ovella seisten katselin hänen jälkeensä, ilmaantui Dmitri Petrovitsh yht'äkkiä käytävän toiseen päähän. Sivuuttaessaan miehensä hän vavahti ja väistyi syrjään, ja koko hänen olemuksensa ilmaisi inhoa. Dmitri Petrovitsh hymähti kummallisesti, yskähti ja astui huoneeseeni.
— Minä unohdin eilen lakkini tänne… sanoi hän katsomatta minuun.
Hän löysi lakkinsa ja pani sen molemmin käsin päähänsä. Sitten hän katsoi kasvojani, joille oli noussut hämillinen ilme, katsoi tohveleitani ja sanoi oudolla, kummallisella, sortuneella äänellä:
— Luultavasti on jo syntyessäni osakseni kirjoitettu: "Ei ymmärrä mitään". Jos te jotakin ymmärrätte, niin… onnittelen teitä. Minun silmissäni vain mustenee.
Ja hän poistui yskien. Sitten näin ikkunasta, kuinka hän itse valjasti hevoset tallin edustalla. Hänen kätensä vapisivat, hän kiirehti ja katseli taloon päin; kaiketi hän tunsi kauhua. Sitten hän nousi rattaille ja kummallinen ilme kasvoillaan, ikäänkuin olisi pelännyt takaa-ajoa, löi hevosia.
Vähän myöhemmin lähdin minäkin. Aurinko nousi, ja eilinen sumu painui arasti pensaiden ja mäkien suojaan. Kyytimiehen paikalla istui Neljäkymmentä Marttyyriä, joka jo oli ennättänyt juoda itsensä humalaan ja jankkaili juopuneen roskapuhetta.
— Minä olen vapaa mies! huusi hän hevosille. Hei, raudikot! Minä olen kunniaporvarin sukua, jos tahdotte tietää!
Dmitri Petrovitshin pelko, joka ei häntä koskaan jättänyt, valtasi minutkin. Ajattelin tapahtunutta, mutta en ymmärtänyt siitä mitään. Katselin peltovariksia, ja minusta oli niin kummallista ja peloittavaa, kun ne lentelivät.
— Miksi minä niin tein? kysyin itseltäni neuvotonna ja epätoivoisena. Miksi piti käydä juuri niin, eikä toisin? Kenelle ja minkätähden oli tarpeellista, että Maria Sergejevna rakastui niin vakavasti minuun ja että Dmitri Petrovitshin piti juuri sillä hetkellä tulla hakemaan lakkiaan? Miksi sen lakin pitikin jäädä sinne?
Samana päivänä matkustin Pietariin enkä ole sen koommin kertaakaan tavannut Dmitri Petrovitshiä enkä hänen vaimoaan. Kerrotaan heidän yhä edelleen elävän yhdessä.