PUOLISO
— Olenhan kieltänyt teitä kajoamasta kirjoituspöytääni, sanoi Nikolai Jevgrafitsh. Teidän jäljiltänne ei löydä koskaan mitään. Missä sähkösanoma on? Mihin olette sen viskannut? Olkaa hyvä ja hakekaa. Se on Kasanista, päivätty eilen.
Kalpea, kovin hoikka sisäkkö, jonka kasvojenilme oli välinpitämätön, löysi paperikorista pöydän alta joukon sähkösanomia ja antoi ne sanaakaan sanomatta tohtorille. Mutta nämä sähkösanomat olivat kaikki samassa kaupungissa asuvilta potilailta. Sen jälkeen haeskeltiin vierashuoneesta ja Olga Dmitrijevnan kamarista.
Kello oli jo yksi yöllä. Nikolai Jevgrafitsh tiesi, ettei hänen vaimonsa palaa kohtakaan kotiin, vasta kello viiden tienoissa. Hän ei luottanut vaimoonsa, ja kun tämä palasi myöhäisin kotiin, ei hän nukkunut, vaan tuskitteli ja halveksi silloin sekä vaimoaan että tämän vuodetta, kuvastimia, rasioita ja noita kieloja ja hyasintteja, joita joku joka päivä lähetteli hänelle ja jotka levittivät huoneistoon vastenmielisen kukkakaupan tuoksun. Sellaisina öinä hän kävi pikkumaiseksi, oikulliseksi, riidanhaluiseksi. Niinpä nytkin hänestä näytti, että tuo kadonnut sähkösanoma, jonka hän eilen sai veljeltään, oli aivan välttämättömän tarpeellinen, vaikk'ei siinä ollut muuta kuin tavallinen juhlaonnittelu.
Vaimonsa huoneesta, pöydältä kirjetarpeiden alta, hän löysi sähkösanoman, jota tuli sivumennen silmäilleeksi. Se oli osoitettu hänen anopilleen, jätettäväksi Olga Dmitrijevnalle, lähetetty Monte Carlosta, ja sen oli allekirjoittanut: Michel. Tekstistä tohtori ei ymmärtänyt sanaakaan, koska se oli jotakin vierasta, nähtävästi englannin kieltä.
— Kukahan tuo Michel lienee? Ja Monte Carlosta? Ja miksi se on osoitettu anopille?
Seitsenvuotisen avioelämänsä aikana hän oli oppinut epäilemään, arvailemaan ja ottamaan selvää rikostodisteista, mutta eipä ollut hänen mieleensä kertaakaan juolahtanut, että hänestä tämän kotoisen kokemuksen perusteella olisi voinut tulla etevä etsivä. Palattuaan työhuoneeseensa ja alettuaan tuumia asiaa hänen mieleensä muistui heti, kuinka hän puolitoista vuotta sitten oli vaimonsa kanssa ollut Pietarissa ja syönyt aamiaista "Cubassa" erään koulutoverinsa, tie- ja vesirakennusinsinöörin kanssa, ja kuinka tämä insinööri oli esittänyt hänelle ja hänen vaimolleen nuoren, noin kaksikymmentäkolmevuotiaan herrasmiehen, Mihail Ivanovitshin; tämän sukunimi oli hieman omituinen: Ris. Kaksi kuukautta myöhemmin tohtori huomasi vaimonsa albumissa tämän herran valokuvan, jossa oli ranskankielinen kirjoitus: "Muistoksi nykyisestä tulevan toivossa". Sitten tohtori tapasi hänet pari kertaa anoppinsa luona… Ja tämä tapahtui juuri samoihin aikoihin, jolloin hänen vaimonsa, Olga Dmitrijevna, alkoi viipyä poissa ja palata kotiin neljän, viiden tienoissa aamulla. Siitä saakka hän yhä pyyteli ulkomaamatkaa varten passia mieheltään, mutta tämä kielsi, ja heidän kodissaan kävi kaiket päivät sellainen tora, että sai hävetä palvelijatartakin.
Puolisen vuotta sitten tohtorin lääkäritoverit olivat todenneet, että hänessä oli keuhkotauti alkamassa, ja kehoittivat häntä jättämään kaikki ja matkustamaan Krimille. Saatuaan kuulla tästä Olga Dmitrijevna tekeytyi sen näköiseksi kuin se olisi häntä kovin peloittanut ja alkoi liehakoida miestään ja yhä vakuutella, että Krimillä on kylmää ja ikävää, joten olisi paljoa parempi matkustaa Nizzaan, jonne hänkin lähtisi mukaan miestään hoitamaan, vaalimaan ja rauhoittamaan… Nyt Nikolai Jevgrafitsh ymmärsi, miksi hänen vaimonsa mieli teki niin kovasti juuri Nizzaan: asuihan Michel Monte Carlossa.
Tohtori etsi englantilais-venäläisen sanakirjan ja kääntäen sanoja ja arvaillen niiden merkitystä muodosti vähitellen tällaisen lauseen: "Juon rakastettuni terveydeksi, tuhat kertaa suutelen pientä jalkaa. Odotan kärsimättömänä". Nikolai Jevgrafitsh teki itselleen selväksi, millainen surkea osa hänellä tulisi olemaan, jos hän suostuisi matkustamaan vaimonsa kanssa Nizzaan, ja oli itkeä harmista astellessaan pahoilla mielin huoneissa. Hänessä heräsi ylpeys, plebeijinen inho. Puristaen nyrkkejään ja murtaen kasvojaan vihasta hän ihmetteli itsekseen, kuinka hän, maalaispapin poika, kasvatukseltaan hengellinen seminaristi, suora, juro mies, ammatiltaan kirurgi, kuinka hän oli voinut heittäytyä orjaksi, niin häpeällisesti alistua tuon heikon, mitättömän, ostettavissa olevan, alhaisen olennon valtaan.
— Pieni jalka! jupisi hän rutistaen sähkösanomaa. Pieni jalka!
Siitä hetkestä saakka, jolloin hän oli rakastunut ja kosinut Olga Dmitrijevnaa ja sitten seitsemän vuotta elänyt tämän kanssa yhdessä, hänen mieleensä oli jäänyt vain muisto pitkästä, tuoksuvasta tukasta, pehmeistä pitseistä ja pienestä jalasta, niin, todellakin hyvin pienestä ja kauniista jalasta. Ja vielä nyt oli, siltä tuntui, entisistä syleilyistä säilynyt käsissä ja kasvoilla silkin ja pitsien hively — eikä mitään muuta. Ei mitään muuta, jollemme ota huomioon hysteerisiä kohtauksia, parkumisia, nuhteita, uhkauksia ja valheita, hävyttömiä, kavalia valheita… Muistuipa hänen mieleensä, kuinka kotona maalla lintu kerran odottamatta lensi pihalta sisään ja alkoi epätoivoisesti siivillään räpyttää ikkunaruutuja vasten ja kaataa huoneessa olevia esineitä. Niinpä tämäkin nainen ilmaantui aivan oudosta piiristä hänen elämäänsä ja aiheutti hämmingin. Hänen parhaat elinvuotensa kuluivat kuin helvetin tulessa, onnen toiveet särkyivät ja joutuivat pilkanalaisiksi, terveys murtui… Hänen kotinsa on järjestetty kehnosti, ilonaisen asunnon tapaan, eikä hän vuosittain ansaitsemistaan kymmenestä tuhannesta ruplasta saa mitenkään lähetetyksi äidilleen, papin leskelle, edes kymmentä ruplaa; onpa hänellä jo vekseleitäkin tuhatviisitoista rupiaa. Näytti siltä, että vaikka hänen kotonaan asustaisi rosvojoukkio, ei hänen elämänsä olisi niin toivotonta, niin auttamattomasti pirstottua kuin tämän naisen kanssa.
Nikolai Jevgrafitsh alkoi yskiä ja hengittää raskaasti. Hänen olisi pitänyt mennä levolle lämmitäkseen, mutta hän ei voinut, vaan käveli yhä huoneesta toiseen tai istuutui pöytänsä ääreen ja kuljetti kynää pitkin paperia kirjoittaen koneellisesti: "Hyvä kynä… Pieni jalka…" Kellon lähetessä viittä hän uupui ja syytti jo kaikesta vain itseään. Hänestä tuntui nyt siltä, että jos Olga Dmitrijevna menisi naimisiin jonkun toisen kanssa, joka voisi vaikuttaa häneen edullisesti, niin kuka tietää, vaikka hänestä vihdoin tulisikin hyvä, kunnon nainen. Mutta hän, Nikolai Jevgrafitsh, on huono psykologi eikä tunne naisen sielua, ja sitäpaitsi kuiva, juro…
"Minä en elä enää kauan", hän ajatteli. "Olenhan jo melkein ruumis, enkä saa estää toisia elämästä. Olisipa todellakin omituista ja typerää ruveta tässä puolustamaan jonkinlaisia oikeuksia. Minä selvitän meidän välimme; menköön sitten rakastettunsa luo… Annan hänelle eron, otan syyn niskoilleni…"
Olga Dmitrijevna tuli vihdoinkin kotiin astuen miehensä työhuoneeseen sellaisena kuin oli, yllään valkoinen hartiaviitta, kuosikas hattu päässä ja kalossit jalassa, ja heittäytyi nojatuoliin.
— Inhottava, lihava pojan vietävä! sanoi Olga Dmitrijevna kiivastuen ja hengittäen raskaasti. Se on epärehellistä, iljettävää. Hän polki jalkaansa. Minä en voi, minä en voi, minä en voi!
— Mitä nyt? kysyi Nikolai Jevgrafitsh astuen hänen luokseen.
— … Ylioppilas, Asarbekov nimeltään, saattoi minut juuri kotiin ja kadotti käsilaukkuni, jossa oli r j ruplaa rahaa. Lainasin ne äidiltäni.
Hän itki oikein kuin lapsi, eikä ainoastaan hänen nenäliinansa, vaan vieläpä hansikkaansakin olivat kyynelistä märät.
— Minkäs sille mahtaa! huoahti tohtori. Mikä on mennyt, se on mennyt.
Mutta rauhoituhan nyt, sillä minun pitää puhua kanssasi.
— En ole miljoonienomistaja, että noin vain antaisin rahojen mennä.
Hän sanoi kyllä hankkivansa takaisin, mutta en usko, hän on köyhä…
Tohtori pyysi häntä rauhoittumaan ja kuuntelemaan, mutta rouva puhui yhä vain tuosta ylioppilaasta ja noista kadotetuista viidestätoista ruplasta.
— Mutta hyvänen aika, minä annan sinulle huomenna vaikka kaksikymmentä viisi, jos vain kuuntelet mitä sanon! sanoi Nikolai Jevgrafitsh harmistuen.
— Minun täytyy muuttaa pukua! alkoi Olga Dmitrijevna itkeä tillittää. Minä en voi puhua vakavasti, kun minulla on turkit yllä! Kuinka omituista!
Tohtori auttoi turkit ja kalossit vaimonsa yltä ja tunsi silloin valkoviinin, saman viinin hajua, jota rouva niin mielellään nautti ostereita syödessään (huolimatta lihavuudestaan hän söi ja joi paljon). Olga Dmitrijevna meni kamariinsa ja palasi hetken kuluttua uudelleen pukeutuneena, puuteroituna, itkuisin silmin ja istuutui peittyen melkein kokonaan pitsivaippaansa, niin että hänen miehensä erotti vain kohennetun tukan ja pienen jalan noista vaaleanpunaisista röyhelöistä.
— Mistä sinä tahdot puhua? kysyi rouva huojutellen itseään nojatuolissa.
— Minä löysin sattumalta tämän… sanoi tohtori ojentaen hänelle sähkösanoman.
Olga Dmitrijevna luki sen ja kohautti olkapäitään.
— Mitäs sitten? virkkoi hän huojutellen itseään yhä kovemmin. Tämähän on tavallinen uudenvuoden onnittelu eikä mitään muuta. Ei siinä mitään salaisuuksia ole.
— Sinä luotat siihen, etten minä osaa englannin kieltä. Se on totta, minä en sitä osaakaan, mutta minulla on sanakirja. Tämän sähkösanoman on lähettänyt herra Ris, joka juo rakastettunsa terveydeksi ja suutelee tuhat kertaa sinua. Mutta jättäkäämme se, jättäkäämme… jatkoi tohtori hätäisesti. Minä en tahdo nuhdella sinua, enkä tehdä siitä numeroa. Onhan noita numeroita ollutkin jo tarpeeksi ja nuhteita myös, on aika lopettaa… Mutta minä aion sanoa sinulle, että sinä nyt olet vapaa ja saat elää miten haluat.
He vaikenivat. Olga Dmitrijevna hyrähti hiljaiseen itkuun.
— Minä vapautan sinut teeskentelemisestä ja valehtelemisesta, jatkoi Nikolai Jevgrafitsh. Jos rakastat tuota nuorta miestä, niin rakasta; jos tahdot matkustaa hänen luokseen ulkomaille, niin matkusta. Sinä olet nuori, terve, mutta minä olen jo raihnas, en elä enää kauan. Lyhyesti… sinä ymmärrät minut.
Hän oli kiihottunut eikä voinut jatkaa. Olga Dmitrijevna itki ja tunnusti sellaisella äänellä, jollaisella surkutellaan itseään, rakastavansa Risia, ajelleensa hänen kanssaan kaupungin ulkopuolella, olleensa hänen luonaan hotellissa ja matkustavansa todellakin mielellään nyt ulkomaille.
— Näethän, minä en salaa mitään, sanoi Olga Dmitrijevna huoahtaen. Koko minun sieluni on selko selällään. Ja minä rukoilen sinua taaskin, ole jalomielinen, anna minulle passi matkaa varten!
— Sanon vieläkin: olet vapaa.
Rouva istuutui toiseen paikkaan, lähemmäksi miestään tarkastaakseen tämän kasvojen ilmettä, sillä hän ei nyt uskonut tätä ja tahtoi päästä selville tämän salaisista ajatuksista. Hän ei muutoin koskaan uskonut ketään, ja vaikka toinen olisi tarkoittanut miten ylevää tahansa, hän aina epäili tällaisen tarkoituksen takana piilevän mataloita, alhaisia vaikutteita ja itsekkäitä pyyteitä. Ja kun Olga Dmitrijevna tutkiskelevasti katsoi miestään kasvoihin, tämä oli näkevinään vaimonsa silmissä, niinkuin kissalla, vihreän tulen välkettä.
— Milloinka minä sitten saan passini? kysyi Olga Dmitrijevna hiljaa.
Tohtorin teki yhtäkkiä mieli sanoa "et milloinkaan", mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi:
— Milloin tahdot.
— Minä matkustan vain yhdeksi kuukaudeksi.
— Sinä matkustat Risin luo ainaiseksi. Annan sinulle avioeron, otan syyn niskoilleni, ja naikoon herra Ris sinut sitten!
— Mutta minä en ensinkään tahdo avioeroa! sanoi Olga Dmitrijevna vilkkaasti ja samalla ihmetellen. Minä en pyydä sinulta avioeroa! Anna minulle passi matkaa varten, siinä kaikki.
— Mutta miksi sinä et tahdo avioeroa? kysyi tohtori alkaen harmistua. Sinäpä olet omituinen nainen. Kerrassaan omituinen! Jos sinä todellakin olet mieltynyt häneen ja hän myöskin rakastaa sinua, ette teidän asemassanne kumpikaan voi ajatella mitään parempaa kuin avioliitto. Ethän sentään pelkkää löyhää suhdetta…?
— Minä ymmärrän teidät, sanoi rouva edeten hänestä, ja hänen kasvoilleen levisi pahanilkinen, kostonhimoinen ilme. Ymmärrän teidät mainiosti. Olette kyllästynyt minuun, tahdotte päästä minusta ja sentähden saada minusta avioeron. Kiitän teitä, mutta en ole niin hölmö kuin ehkä luulette. Avioeroon en suostu, enkä lähde luotanne, en lähde, en lähde! Ensiksikään en tahdo menettää yhteiskunnallista asemaani — jatkoi rouva hätäisesti, ikäänkuin peläten, että häntä estettäisiin puhumasta. Toiseksi, olen jo kaksikymmenseitsemänvuotias, mutta Ris on vain kahdenkymmenen kolmen; vuoden kuluttua hän kyllästyy minuun ja jättää minut. Ja kolmanneksi, jos tahdotte tietää, en voi taata, että minunkaan ihastukseni kestäisi kauan… Siitä saatte! Minä en lähde luotanne!
— Siinä tapauksessa minä ajan sinut pois! huusi Nikolai Jevgrafitsh polkien jalkaansa. Ajan sinut kadulle, senkin kunnoton, alhainen nainen!
— Saadaanpa nähdä! sanoi rouva ja poistui.
Ulkona oli aikoja sitten aamu valjennut, mutta tohtori istui yhä kirjoituspöytänsä ääressä kuljettaen kynää paperilla ja kirjoittaen konemaisesti:
"K. Herra… Pieni jalka…"
Tai hän asteli huoneessa ja pysähtyi sattumalta vierashuoneen seinällä riippuvan valokuvan eteen, joka oli otettu seitsemän vuotta sitten, heti häiden jälkeen, ja katseli sitä kauan. Se oli perhekuva: appi, anoppi, hänen vaimonsa Olga Dmitrijevna kaksikymmenvuotiaana ja hän itse nuorena, onnellisena aviomiehenä. Appi — sileäksi ajeltu, pönäkkä, viekas ja rahanahne salaneuvos; anoppi, lihava nainen, jolla on alhaiset ja petomaiset piirteet kuin hillerillä ja joka järjettömästi rakastaa tytärtään ja auttaa häntä kaikessa; jos tämä vaikka kuristaisi miehensä, ei äiti sanoisi hänelle nuhteen sanaakaan, vaan kätkisi hänet liepeisiinsä. Olga Dmitrijevnankin kasvonpiirteet ovat alhaiset ja petomaiset, mutta paljoa ilmehikkäämmät ja rohkeammat kuin äidin; hän ei ole enää hilleri, vaan isompi peto! Mutta Nikolai Jevgrafitsh itse näyttää valokuvassa yksinkertaiselta, hyväntahtoiselta mieheltä; hyvänsuopa seminaarilaishymy levitteleikse hänen kasvoillaan, joista päättäen hän viattomuudessaan uskoo, että tuo rosvojoukko, johon kohtalo on hänet sattumalta sysännyt, antaa hänelle sekä onnea että runoutta, vieläpä kaikkea sitä, mitä hän on haaveillut laulaessaan ylioppilaana: "Ken ei rakasta, tuhoaa elämän nuoren…"
Ja taas hän epätoivoisena ihmetteli itsekseen, kuinka hän, maalaispapin poika, kasvatukseltaan hengellinen seminaristi, yksinkertainen ja suora mies, on voinut näin auttamattomasti antautua tuon mitättömän, valheellisen, kehnon, alhaisen, luonteeltaan hänelle perin oudon olennon valtaan.
Kun hän kello yksitoista puki takin ylleen ajaakseen sairaalaan, astui sisäkkö työhuoneeseen.
— Mitä tahdotte? kysyi tohtori.
— Rouva on noussut ja pyytää niitä kahtakymmentäviittä ruplaa, jotka olette luvannut hänelle.