I.

Kerrottiin, että rantakadulle oli ilmestynyt uusi henkilö: nainen, joka kulkee koiran kanssa. Dmitri Dmitritsh Gurov, joka oli ollut Jaltassa (Krimillä) pari viikkoa ja jo jonkin verran tottunut sikäläisiin oloihin, innostui tarkastelemaan uusia tulokkaita. Istuessaan huvimajassa Wernellä hän näki nuoren, vaaleaverisen, keskikokoisen naisen, jolla oli barettihattu päässä, kulkevan pitkin rantakatua; naisen jäljessä juoksi pieni valkoinen seurakoira.

Ja sitten hän näki tuon naisen kaupungin puistossa ja esplanadilla useita kertoja päivässä. Nainen käveli yksin sama barettilakki päässä ja sama valkoinen koira mukanaan. Kukaan ei tiennyt hänen nimeään, minkävuoksi hän sai olla yksinkertaisesti vain: "nainen, joka kulkee koiran kanssa".

— Jos hän on täällä ilman miestään ja tuttavia, arveli Gurov, eipä olisi hullumpaa tutustua häneen.

Gurov ei ollut vielä neljääkymmentä, mutta hänellä oli jo kaksitoistavuotias tytär ja kaksi kymnaasia käyvää poikaa. Hänet oli naitettu varhain, jo toisen vuoden ylioppilaana, ja nykyjään hänen vaimonsa näytti ainakin puolta vanhemmalta kuin hän. Hänen vaimonsa oli pitkä, tummakulmainen, ryhdikäs, arvokas käytökseltään ja, kuten hän itsestään sanoi, ajatteleva nainen. Hän luki paljon, ei kirjoittanut kirjeissä R-kirjainta, ja sanoi miestään Dimitriksi eikä Dmitriksi. Tämä sitä vastoin piti kaikessa hiljaisuudessa vaimoaan lyhytjärkisenä, ahdasmielisenä, rumana, vieroi häntä eikä viihtynyt kotonaan. Dmitri Dmitritsh oli jo aikoja sitten alkanut olla uskoton vaimolleen, pettäen tätä usein. Luultavasti juuri siksi hän melkein aina arvosteli naisia kehnoiksi, ja kun hänen läsnäollessaan heistä puhuttiin, hän murahti naisia tarkoittaen:

— Alhaista rotua!

Dmitri Dmitritsh oli mielestään kyllin viisastunut katkerista kokemuksistansa, nimitti heitä miten milloinkin halutti, mutta ilman tuota "alhaista rotua" hän ei vain voinut tulla toimeen paria päivääkään. Miesten seurassa hänen oli ikävä ja vaikea olo, hän oli vaitelias ja kylmä, mutta ollessaan naisten kanssa hän tunsi itsensä vapaaksi ja tiesi, mitä heille piti puhua ja miten käyttäytyä; mutta hän saattoi helposti myös vaieta heidän seurassaan. Hänen ulkomuodossaan, luonteessaan, koko olemuksessaan oli jotakin puoleensa vetävää ja selittämätöntä, mikä viehätti ja houkutteli naisia. Hän tiesi sen, ja häntä itseäänkin veti jokin voima naisten pariin.

Tavantakainen kokemus, todellakin katkera kokemus, oli jo aikoja opettanut hänet ymmärtämään, että jokainen uusi naistuttavuus, joka alussa tuntuu tekevän elämän niin suloiseksi ja vaihtelevaksi ja näyttää niin ihanalta, hauskalta seikkailulta, muuttuu ehdottomasti sekavaksi arvoitukseksi, ja tila käy vihdoin tukalaksi. Näin on asianlaita ainakin säädyllisiin ihmisiin, etenkin moskovalaisiin nähden, vaikka he ovatkin raskasmielisiä ja epäröiviä. Mutta jokainen uusi naistuttavuus oli ikäänkuin salaa karkoittanut tuon kokemuksen mielestä ja herättänyt halun elää, ja kaikki oli taas näyttänyt niin yksinkertaiselta ja huvittavalta.

Niinpä Dmitri Dmitritsh Gurov eräänä iltana istui syömässä päivällistä kaupungin puistoravintolassa, kun barettilakkinen nainen tuli kiirehtimättä ravintolaan ja istuutui viereiseen pöytään. Tuon naisen ilme, käynti, puku, kampaus ilmaisi hänen olevan säätyläisen, naimisissa, ensi kertaa Jaltassa ja yksin, sekä että hänen oli ikävä täällä… Mitä kerrottiin sikäläisistä huonoista tavoista, siinä oli paljon valhetta, ja Gurov halveksi tämänkaltaisia juttuja, sillä hän tiesi niitä etupäässä sellaisten ihmisten sepittävän, jotka itse mielellään olisivat tehneet syntiä, jos vain olisivat voineet. Mutta kun tuo barettilakkinen nainen nyt istuutui kolmen askeleen päässä hänestä olevaan viereiseen pöytään, Gurov muisti jutut helpoista voitoistaan, matkoistaan vuoristoon, ja yhtäkkiä hänet valtasi houkutteleva ajatus lyhytaikaisesta, ohimenevästä suhteesta, romaanista tuntemattoman naisen kanssa, jonka nimeä hän ei edes tiennyt.

Hän kutsui ystävällisesti naisen mukana olevaa pientä seurakoiraa luokseen, ja kun se lähestyi, uhkasi sitä sormellaan. Koira murisi. Gurov uhkasi taaskin.

Nainen katsahti häneen, mutta loi samassa katseensa maahan.

— Ei se pure, sanoi hän punastuen.

— Saako sille antaa luun? Ja kun nainen nyökäytti päätään, kysäisi
Gurov kohteliaasti: Oletteko jo kauankin ollut Jaltassa?

— Viisi päivää.

— Minä olen ollut täällä jo toista viikkoa.

He vaikenivat hetken.

— Aika kuluu kyllä nopeasti, mutta väliin on täällä hirveän ikävä! sanoi nainen katsomatta naapuriinsa.

— On vain totuttu sanomaan, että täällä on ikävä. Kun asutaan kotona Belevissa tai jossakin muualla, ei valiteta ikävää, mutta heti kun tullaan tänne, sanotaan: "Voi kuinka ikävää! Kuinka hirveästi täällä pölyää!" Voisi luulla sen, joka näin puhuu, saapuneen tänne Granadasta.

Nainen nauroi. Sitten molemmat söivät ääneti kuin vento vieraat. Mutta päivällisen päätyttyä he lähtivät yhdessä liikkeelle, ja heidän kesken sukeutui leikkisä, kevyt keskustelu kuin ainakin vapaiden, tyytyväisten ihmisten kesken, joista on yhdentekevä, minne he menevät, mitä puhuvat. He kävelivät ja keskustelivat siitä, kuinka kummallinen valaistus meren yllä oli; vesi sinersi niin pehmeästi ja lämpimästi, ja sen pintaa pitkin valui kuun silta kultaisena juovana. He puhelivat myöskin, kuinka tukahduttavaa on helteisen päivän jälkeen. Gurov kertoi olevansa moskovalainen, koulutukseltaan filologi, mutta toimessa pankissa; sanoi joskus harjoittaneensa laulua aikoen esiintyä yksityisessä oopperassa, omistavansa kaksi taloa Moskovassa. Ja naisesta Gurov sai tietää, että hän oli viettänyt lapsuutensa Pietarissa, mutta oli joutunut naimisiin S:n kaupunkiin, jossa on asunut jo pari vuotta, että hän viipyy Jaltassa vielä lähes kuukauden ja että hänen miehensä, joka myöskin tahtoisi vähäsen levähtää, tulee mahdollisesti noutamaan häntä. Mutta nainen ei mitenkään voinut selittää, missä hänen miehensä oli virassa — kuvernementin hallituksessa vai kunnallishallituksessa, mikä oli naisen itsensäkin mielestä naurettavaa. Gurov sai vielä tietää, että häntä puhuteltiin Anna Sergejevnaksi.

Hotellissaan Gurov ajatteli Anna Sergejevnaa, ajatteli sitä, että he huomenna varmaankin jälleen tapaavat toisensa. Niin oli kaiketi sallittu tapahtuvan. Ja mennessään levolle Gurov muisteli, että Anna Sergejevna oli vielä muutamia vuosia sitten ollut koulutyttö ja opiskellut, niinkuin hänen oma tyttärensä nyt, muisteli, kuinka arkaa hänen naurunsa vielä oli, kuinka kulmikasta hänen keskustelunsa tuntemattoman miehen kanssa — kaikesta päättäen hän oli ensi kertaa eläessään yksin tällaisessa paikassa, jossa häntä seurataan ja tarkasti silmäillään ja puhutellaan vain salaisessa tarkoituksessa, jota hän itse ei saata edes aavistaa. Gurovin mieleen muistui myös hänen kapea, hento kaulansa, kauniit harmahtavat silmänsä…

"Hänessä on sittenkin jotakin surkuteltavaa", ajatteli Gurov jo nukahtamaisillaan.