II.
Viikko oli vierähtänyt siitä, kun he tutustuivat. Oli juhlapäivä. Sisällä oli tukahduttavan ummehtunutta, ja ulkona pöly pilvinä pölisi, vihuri tempoi hattua päästä. Pitkin päivää oli janottanut, ja Gurov poikkesi tuon tuostakin kaupunginpuiston huvimajaan ja tarjosi Anna Sergejevnalle milloin virvoitusjuomia siirapin kera, milloin jäätelöä. Ei ollut, minne mennä.
Illalla, kun tuuli oli jonkin verran tyyntynyt, he lähtivät satamaan katsomaan höyrylaivan tuloa. Laiturilla oli paljon kävelijöitä; useat olivat tulleet vastaanottamaan saapuvia, muutamilla oli kukkia. Etenkin kaksi seikkaa pisti silmiin tuossa hienossa, siropukuisessa jaltalaisessa joukossa: iäkkäät naiset olivat pukeutuneet kuin nuoret, ja kenraaleja oli harvinaisen paljon.
Ankaran aallokon vuoksi laiva oli myöhästynyt ja saapui vasta auringon laskiessa. Mutta ennenkuin se laski laituriin, se kääntelihe pitkän aikaa. Anna Sergejevna katseli lornetillaan laivaa ja matkustajia ikäänkuin etsien tuttuja, ja kun hän kääntyi Gurovin puoleen, hänen silmänsä loistivat. Hän puhui paljon, ja hänen kysymyksensä olivat katkonaisia, mutta hän unohti samassa mitä oli kysynyt; sitten hän kadotti lornettinsa väkijoukossa.
Kirjava joukko hajaantui laivasillalta. Ei näkynyt enää ketään, tuuli asettui kokonaan, mutta Gurov ja Anna Sergejevna seisoivat siellä yhä ikäänkuin odotellen, eikö joku vielä laskeutuisi laivasta maihin. Anna Sergejevna oli nyt vaiti, haistellen kukkia kädessään ja katsomatta Guroviin.
— Sää muuttui kuitenkin illan suussa kauniimmaksi, virkkoi Gurov.
Minne nyt oikein lähtisimme? Emmekö aja jonnekin?
Anna Sergejevna ei vastannut.
Gurov katsoi terävästi häneen, kietoi yhtäkkiä kätensä hänen ympärilleen ja suuteli häntä huulille. Kukkien tuoksu ja tuoreus huumasi. Mutta samassa hän silmäili säikähtyneenä ympärilleen: näkikö joku?
— Lähdetään teille… hän kuiskasi.
Anna Sergejevnan huoneessa oli tukahduttavaa; siellä tuoksui hajuvesille, joita hän osteli japanilaisesta kaupasta. Gurov ajatteli katsellessaan häntä: "Minkälaisia kohtaamisia sattuukaan!" Entuudestaan oli hänen povessaan säilynyt muisto huolettomista, hyväsydämisistä naisista, jotka iloitsivat rakkaudestaan ja olivat kiitollisia hänelle onnestaan, niin perin lyhyt kuin se olikin ollut; ja muisto sellaisista kuin esimerkiksi hänen oma vaimonsa, jotka rakastivat valheellisesti, puhuivat liian paljon, teeskentelivät, rakastivat hysteerisesti ja sellainen ilme kasvoillaan, kuin ei olisi kysymyksessä rakkaus eikä intohimo, vaan jotakin paljoa merkitsevämpää; olipa säilynyt vielä muisto parista kolmesta sellaisestakin erittäin kauniista, mutta kylmästä naisesta, joiden kasvoille yhtäkkiä nousi petomainen ilme, vastustamaton halu ottaa elämältä enemmän, kuin se voi antaa; nämä tällaiset eivät olleet enää nuoruutensa ensi kukoistuksessa, eivät harkitsevia eivätkä älykkäitä, vaan oikullisia, vallanhimoisia naisia. Ja kun Gurov oli kyllästynyt heihin, heidän kauneutensa oli herättänyt hänessä vihaa, ja pitsit heidän vaatteissaan olivat hänen mielestään olleet kun suuria suomuksia.
Mutta nyt oli kysymyksessä yhä sama arkuus, kokemattoman nuoruuden kulmikkuus, omituisen epämieluinen tunne, ja tuntui siltä kuin olisi joutunut hämilleen, jos joku yhtäkkiä olisi kolkuttanut ovea. Anna Sergejevna, tuo "nainen, joka kulki koiran kanssa", suhtautui jotenkin erikoisesti, hyvin vakavasti, kaikkeen mitä oli tapahtunut, ikäänkuin hän olisi langennut; siltä ainakin näytti, ja se oli niin kummallista, sopimatonta. Hänen kasvonsa kuihtuivat, ja pitkät hiukset riippuivat surullisina kahden puolen; hän vaipui ajatuksiinsa ja unohtui katuvaan asentoon, niinkuin syntinen nainen vanhanaikaisissa maalauksissa.
— On niin surullista, virkkoi hän. Tehän ette minua nyt enää kunnioita.
Pöydällä oli arbuusi. Gurov leikkasi siitä viipaleen ja rupesi hitaasti syömään. Kului ainakin puoli tuntia äänettömyydessä.
Anna Sergejevna oli liikuttava, hänestä huokui säädyllisen, yksinkertaisen viattoman, vähän mukana eläneen naisen puhtautta. Yksinäinen pöydällä palava kynttilä valaisi heikosti hänen kasvojaan; mutta saattoi huomata, että hän oli pahoilla mielin.
— Miksi minä lakkaisin kunnioittamasta sinua? kysyi Gurov. Sinä et itsekään tiedä, mitä puhut.
— Suokoon Jumala minulle anteeksi! sanoi nainen ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Tämä on kauheaa.
— Sinä puhdistaudut, näemmä.
— Mistä minä puhdistautuisin!… Olen kehno, alhainen nainen, halveksin itseäni enkä edes ajattelekaan puhdistautumista. En ole pettänyt miestäni, vaan itseni. Enkä ainoastaan nyt, vaan jo pitkän aikaa olen pettänyt. Mieheni on ehkä rehellinen, kunnon mies, mutta onhan hän viinuri! En tiedä, mitä hän siellä tekee, miten palvelee, tiedän vain, että hän on viinuri. Olin mennessäni hänen kanssaan naimisiin kaksikymmenvuotias, uteliaisuus kiusasi minua, ja toivoin jotakin parempaa. Onhan olemassa toisenlaistakin elämää, ajattelin. Ja halutti elää! Elää ja elää!… Uteliaisuus paloi mielessäni… ette käsitä sitä, mutta vannon kautta Jumalani, en voinut enää hillitä itseäni, minussa tapahtui jotakin, en voinut enää pidättää itseäni, sanoin miehelleni olevani sairas ja matkustin tänne… Ja täällä kuljeskelin ympäri kuin huumeissani, kuin mieletön… ja niin minusta tuli kehno, kurja nainen, jota kuka hyvänsä voi halveksia.
Gurovin tuli ikävä kuunnella. Häntä harmitti tuo yksinkertainen äänensävy, tuo odottamaton katumus, joka nyt ei ollut paikallaan. Jollei kyyneliä olisi näkynyt, olisi voinut luulla hänen piloillaan noin tekevän tai näyttelevän.
— En ymmärrä, mutisi Gurov hiljaa, mitä sinä oikein tahdot?
Anna Sergejevna kätki kasvonsa hänen rintaansa vasten ja puristautui häneen kiinni.
— Uskokaa, uskokaa minua, rukoilen teitä… Minä rakastan rehellistä, puhdasta elämää, synti on minusta inhoittavaa, mutta en itsekään tiedä, mitä teen. Yksinkertaiset ihmiset sanovat: "Paholainen on hänet viekoitellut". Ja minäkin voin nyt itsestäni sanoa, että paholainen on minut viekoitellut.
— Riittää, riittää… murahti Gurov.
Hän katseli Anna Sergejevnan liikkumattomia, säikähtyneitä silmiä, suuteli häntä, puheli hiljaa ja ystävällisesti, ja Anna Sergejevna rauhoittui vähitellen ja tuli taas iloiseksi. He alkoivat molemmat nauraa.
Kun he sitten olivat saapuneet rantakadulle, ei siellä ollut enää ketään, kaupunki sypresseineen näytti aivan kuolleelta, mutta meri kohisi yhä, ja aallot loiskivat rantaa vasten. Suuri soutualus keinui aalloilla, ja siinä oleva lyhty tuikahteli unisesti.
He löysivät ajurin ja ajoivat Oreandaan.
— Minä sain äsken alhaalla eteisessä tietää sukunimesi: taululle oli kirjoitettu von Diederiz, sanoi Gurov. Onko miehesi saksalainen?
— Ei. Hänen isoisänsä oli kai saksalainen, mutta mieheni on kreikkalaiskatolilainen.
Oreandassa he istuutuivat penkille kirkon läheisyyteen ja katselivat vaieten alas merelle.
Jalta näkyi töin tuskin aamusumun läpi, vuorten huipuilla lepäili liikkumattomia valkoisia pilviä. Puiden lehdet eivät edes värähtäneet, sirkat sirittivät, ja meren yksitoikkoinen, kumea kohina, joka kuului alhaalta, puhui rauhasta, ikuisesta unesta, joka meitä odottaa. Noin kohisi tuolla alhaalla jo silloin, kun ei vielä ollut Jaltaa eikä Oreandaa olemassakaan, noin yksitoikkoisesti ja kumeasti siellä kohisee vielä silloinkin, kun ei meitä enää ole. Ja tuossa järkähtämättömyydessä, tuossa täydellisessä välinpitämättömyydessä meidän kaikkien elämästä ja kuolemasta piilee ehkä ikuisen pelastuksemme, täydellisyytemme, maallisen elämämme keskeymättömän juoksun vakuus. Istuessaan siinä nuoren naisen vieressä, joka nyt aamun sarastaessa näytti niin ihanalta, ja nauttiessaan rauhallisena ja lumottuna satumaisesta ympäristöstä, merestä, vuorista, pilvistä, avarasta taivaasta, Gurov mietti, kuinka tässä maailmassa kaikki, jos sitä tarkemmin ajattelee, on todellakin kaunista, kaikki, paitsi meidän omat ajatuksemme ja tekomme silloin, kun unohdamme olemisen korkean päämäärän ja oman ihmisarvomme.
Joku läheni, kaiketi vartia, katsoi heihin ja poistui. Höyrylaiva saapui Feodosiasta, aamurusko valaisi sitä; laivatulet eivät enää palaneet.
— Ruohossa on kastetta, virkkoi Anna Sergejevna vaitiolon jälkeen.
— Niin on. Onpa aika lähteä kotiin.
He palasivat kaupunkiin.
Sitten he joka päivä tapasivat toisensa rantakadulla, söivät yhdessä aamiaisen, päivällisen, kävelivät, ihailivat merta. Anna Sergejevna valitti nukkuvansa huonosti ja sydämensä lyövän rauhattomasti, teki yhä samoja kysymyksiä ja oli levoton milloin mustasukkaisuudesta, milloin pelosta, ettei Gurov häntä kylliksi kunnioita. Ja usein puistoissa, kun heidän läheisyydessään ei näkynyt ketään, Gurov veti Anna Sergejevnan luokseen ja suuteli häntä intohimoisesti. Jouten olo, suutelot keskellä kirkasta päivää, joihin kuului vilkuileminen ympäri ja pelko, ettei kukaan näkisi, helle, meren tuoksu ja joutilaiden, siropukuisten, hyvinsyötettyjen ihmisten alituinen katseleminen ikäänkuin tekivät hänestä toisen miehen. Hän puheli Anna Sergejevnalle, että tämä on niin kaunis, houkutteleva, oli kärsimättömän intohimoinen, ei poistunut askeltakaan hänen luotaan, mutta Anna Sergejevna unohtui usein ajattelemaan ja pyysi yhä Gurovia tunnustamaan, ettei hän enää kunnioita eikä rakasta häntä, vaan pitää häntä vain kehnona naisena. Melkein joka ilta, myöhemmällä, he ajoivat jonnekin kaupungin ulkopuolelle, Oreandaan tai koskelle. Ja nämä matkat onnistuivat erinomaisesti, vaikutelmat olivat joka kerta ihania, suurenmoisia.
Odotettiin Anna Sergejevnan miehen tuloa. Mutta tältä saapuikin kirje, jossa hän ilmoitti silmiensä tulleen kipeiksi ja pyysi vaimoaan mitä pikimmin palaamaan kotiin. Anna Sergejevna rupesi jouduttamaan kotimatkaa.
— On hyvä, että matkustan pois, sanoi hän Guroville. Se on itse kohtalon johtoa.
Anna Sergejevna ajoi hevosella Gurovin saattamana asemalle, joka oli päivän matkan päässä. Kun hän oli valinnut itselleen paikan pikajunan vaunusta ja kun toinen lähtömerkki kajahti, hän sanoi:
— Antakaa minun vielä kerran katsoa teitä… Katsoa vielä viimeisen kerran… Noin…
Hän ei itkenyt, vaan oli surumielinen ja ikäänkuin sairas, ja hänen kasvonsa vavahtelivat.
— Minä ajattelen… muistelen teitä… hän sanoi. Jumalan haltuun, jääkää hyvästi. Älkää minua pahalla muistelko. Me eroamme nyt iäksi, niin täytyi käydä, sillä meidän ei olisi pitänyt toisiamme ensinkään tavatakaan. No niin, Jumalan haltuun.
Juna lähti nopeasti liikkeelle, tulet katosivat pian, eikä hetken kuluttua kuulunut enää edes humua, ikäänkuin olisi varta vasten niin tapahtunut, jotta mitä pikimmin olisi tullut loppu tästä suloisesta huumauksesta, tästä mielettömyydestä. Ja jäätyään yksin asemasillalle ja katsellessaan hämärään kaukaisuuteen Gurov kuunteli heinäsirkkojen sirinää ja sahkölennätinlankojen soimista sellaisin tuntein kuin olisi hän vasta unesta herännyt. Ja hän ajatteli, että nyt on hänen elämässään yksi seikkailu lisää ja että sekin jo on päättynyt ja muuttunut pelkäksi muistoksi… Hän oli liikutettu ja surullinen ja tunsi heikkoa katumusta. Eihän tuo nuori nainen, jota hän ei enää koskaan tapaisi, ollut onnellinen hänen kanssaan. Gurov tunsi olleensa kohtelias ja sydämellinen häntä kohtaan, mutta silti oli hänen käytöksessään, äänen sävyssä ja hyväilyissä heikkona varjona kuultanut onnellisen miehen kevyt pila, raa'ahko röyhkeys, miehen, joka sitä paitsi oli lähes toista vertaa vanhempi häntä. Koko ajan oli Anna Sergejevna sanonut Gurovia hyväksi, harvinaiseksi, yleväksi; nähtävästi hän oli näyttänyt Anna Sergejevnasta toisenlaiselta kuin hän todellisuudessa oli; Gurov oli siis tahtomattaan pettänyt häntä…
Asemalla tuoksui jo syksylle, ilta oli viileä.
"Onpa minunkin jo aika lähteä pohjoiseen", ajatteli Gurov poistuessaan asemasillalta.