I.
Oli synkkä syys-yö. Vanha pankkiiri asteli työhuoneessaan nurkasta nurkkaan muistellen kuinka viisitoista vuotta sitten oli kokoonnuttu hänen luokseen iltaa viettämään. Läsnä oli silloin paljon sivistyneitä henkilöitä ja keskustelut olivat mieltäkiinnittäviä. Muun muassa puhuttiin kuolemanrangaistuksesta. Vieraat, joiden joukossa oli oppineita ja sanomalehtimiehiä, asettuivat suurimmaksi osaksi vastustavalle kannalle kuolemanrangaistukseen nähden. He pitivät tätä rankaisutapaa vanhentuneena, kristilliselle valtiolle sopimattomana ja epäsiveellisenä. Useimpain mielestä olisi kuolemanrangaistus kaikkialla vaihdettava elinkautiseksi vankeudeksi.
— Minä en ole kanssanne yhtä mieltä, — sanoi isäntä — pankkiiri. — En ole saanut kokea kuolemanrangaistusta enkä elinkautista vankeutta, mutta mikäli saattaa päättää, on kuolemanrangaistus minusta ensinnäkin moraalisempi ja humaanisempi vankeutta. Kuolemanrangaistus vie hengen yhdellä ainoalla kertaa, vaan elinkautinen vankeus vähitellen. Mikä mestaus on inhimillisempi? Sekö, joka tappaa teidät muutamassa silmänräpäyksessä, vai se, joka monen vuoden kuluessa hivuttaa elämän teistä?
— Molemmat ovat yhtä epämoraalisia, — huomautti joku vieraista, — sillä ne tarkottavat elämän tuhoamista. Valtio ei ole Jumala. Se ei ole oikeutettu viemään sitä, jota se ei voi antaa takaisin, jos niin tahtoisi.
Vieraiden joukossa oli nuori, noin kaksikymmentäviisi vuotias lakimies. Kun kysyttiin hänen mielipidettään, niin hän vastasi:
— Sekä kuolemanrangaistus että elinkautinen vankeus ovat kyllä yhtä epämoraalisia, mutta jos minun täytyisi valita näitten kesken, niin valitsisin ehdottomasti jälkimäisen. On parempi elää jotenkin kuin ei mitenkään.
Syntyi vilkas väittely. Pankkiiri, joka siihen aikaan oli nuori ja tulinen, innostui sanomattomasti, löi nyrkkiä pöytään ja huusi nuoren lakimiehen puoleen kääntyen:
— Valetta! Minä lyön vaikka kaksi miljoonaa markkaa vetoa, että te ette istu edes viittä vuotta vankikomerossa.
— Jos puhutte tosissanne, — vastasi lakimies hänelle, — niin lupaan istua viisi, vieläpä viisitoista vuotta.
— Viisitoista? Olkoon menneeksi! — huusi pankkiiri. — Hyvät herrat, minä pistän kaksi miljoonaa!
— Suostun! Te panette miljoonanne, minä vapauteni! — sanoi lakimies.
Niin tämä hurja, järjetön veto lyötiin. Lellitelty, kevytmielinen pankkiiri, joka silloin ei tiennyt miljoonainsa määrää, oli aivan haltioissaan vedonlyönnistä. Illallispöydässä laski hän leikkiä lakimiehestä sanoen:
— Tulkaa järkiinne, nuori mies, ennenkuin on myöhäistä. Kaksi miljoonaa on minulle joutava asia, kun te sitä vastoin voitte menettää kolme tai neljä mitä kalleinta vuotta elämästänne. Sanon — kolme tai neljä, sillä kauempaa ette missään tapauksessa jaksaisi istua. Älkää myöskään unhottako, te onneton, että vapaehtoinen sulkeutuminen on paljon raskaampaa kuin pakollinen. Ajatus, että te joka hetki olette oikeutettu astumaan vapauteen, on myrkyttävä koko teidän olonne vankikomerossa. Minä säälin teitä!
Kulkiessaan nyt työhuoneessaan edes ja takaisin, muisti pankkiiri kaiken tämän ja kysyi itseltään:
Miksi tuo vedonlyönti? Mitä on siitä hyötyä, että lakimies menettää viisitoista vuotta elämästään ja minä nuo kaksi miljoonaa? Saattaako tämä todistaa, että kuolemanrangaistus on joko huonompi tai parempi elinkautista vankeutta. Ei, ei ensinkään! Se on tyhmää, mieletöntä. Minun puoleltani se oli rikkaan miehen oikkua ja lakimiehen puolelta — pelkkää rahan himoa…
Sitten muisteli hän, mitä edellä kerrotun illan jälkeen tapahtui. Päätettiin, että lakimies suorittaa vankeutensa mitä ankarimman valvonnan alaisena eräässä pankkiirin puutarhaan rakennetussa sivurakennuksessa. Sovittiin vielä, että viidentoista vuoden kuluessa hän ei saa astua vankilansa kynnyksen yli, ei nähdä eläviä olentoja, ei kuulla ihmisääntä, eikä vastaanottaa kirjettä tai sanomalehteä. Mutta siihen suostuttiin kuitenkin, että hän saisi ottaa mukaansa soittokoneen, lukea kirjoja, kirjottaa kirjeitä, juoda viiniä ja polttaa tupakkaa. Muun maailman kanssa hän saisi olla yhteydessä ainoastaan pienen, varta vasten tehdyn akkunan kautta, mutta siinäkään ei saisi edes halaistua sanaa vaihtaa. Kaikkea, mitä hän tarvitsee, kuten kirjoja, nuotteja, viiniä ynnä muuta, hän saa niin paljon kuin haluttaa tilaamalla niitä kirjeellisesti. Sopimuksen mukaan, jossa pienet yksityisseikatkin oli otettu tarkoin huomioon, oli lakimies velvotettu olemaan vankeudessa tasan viisitoista vuotta, kello kahdestatoista 14 p:nä marraskuuta v. 1870 kello kahteentoista asti 14 p:nä marraskuuta v. 1885. Pieninkin rikos sopimusta vastaan lakimiehen puolelta, vaikkapa vain kaksi minuuttia ennen määräajan umpeen kulumista, vapauttaisi pankkiirin kahden miljoonan maksuvelvollisuudesta.
Ensimäisenä vankeutensa vuotena lakimies, mikäli saattoi päätellä hänen kirjeistään, kärsi suuresti yksinäisyydestä ja ikävästä. Sivurakennuksesta kuului alati sekä päivin että öin hänen flygelinsä soittoa. Hän kieltäytyi viinistä ja tupakasta. Viini, kirjotti hän, herättää toiveita, jotka ovat vangin pahimpia vihollisia, sitä paitsi ei ole mikään sen ikävämpää kuin juoda hyvää viiniä saamatta ketään tavata. Tupakka pilaisi ilman hänen huoneessaan. Ensimäisenä vuonna lähetettiin hänelle etupäässä kevyempää lukemista, kuten rakkausromaaneja, rikosjuttuja, fantastisia kertomuksia, huvinäytelmiä j.n.e.
Toisena vuonna soitto vaikeni sivurakennuksessa ja lakimies vaati kirjeissään vain klassillisia teoksia. Viidentenä vuonna kuului sieltä jälleen soittoa ja vanki pyysi itselleen viiniä. Ne, jotka pitivät häntä silmällä, kertoivat, että koko tuona vuonna hän yksinomaan söi, joi ja lepäili vuoteellaan, haukotteli yhtenään ja höpisi äkäisenä itsekseen. Kirjoja hän ei lukenut. Toisinaan istuutui öisin kirjottamaan, kirjotti kauan ja repi aamun tullen kirjotuksensa palasiksi. Usein kuultiin hänen itkevän.
Kuudennen vuoden loppupuolella alkoi vanki innokkaasti tutkia kieliä, filosofiaa ja historiaa. Ja niin ahneesti kävi hän näihin tieteisiin käsiksi, että pankkiiri tuskin ennätti tilata hänelle kirjoja. Tähän aikaan sai pankkiiri vangiltaan muun muassa seuraavanlaisen kirjeen: "Hyvä vanginvartijani! Kirjotan teille nämä rivit kuudella kielellä. Näyttäkää ne kielitaitoisille henkilöille. Silmäilkööt ja tarkastakoot he niitä. Jos he eivät löydä yhtäkään virhettä, niin, rukoilen teitä, käskekää ampua puutarhassa. Tämä laukaus on ilmottava minulle, että ponnistukseni eivät ole menneet hukkaan. Kaikkien aikojen ja maitten nerot puhuvat eri kieliä, mutta kaikissa heissä puhuu sama tuli. Oi, jospa te tietäisitte millaista taivaallista onnea minun sieluni tuntee sen johdosta, että minä heitä ymmärrän!"
Vangin toivo täyttyi. Pankkiiri käski ampua kaksi kertaa puutarhassa.
Kymmenennen vuoden jälkeen lakimies istui ahkerasti pöytänsä ääressä lukien ainoastaan evankeliumeja. Pankkiirista näytti merkilliseltä, että mies, joka neljässä vuodessa ehti sulattaa kuusisataa paksua nidettä, tuhlaa lähes kokonaisen vuoden yhden ainoan helppotajuisen ja ohuen kirjan lukemiseen. Evankeliumeja seurasivat kirkkohistoria ja jumaluustiede.
Viimeisinä kahtena vuonna luki vanki suunnattoman paljon ilman varsinaista valintaa. Milloin hän harrasti luonnontieteitä, milloin Byronia tai Shakespearea. Tulipa häneltä kirjeitä, joissa hän pyysi samalla kertaa lähettämään kemian, lääketieteellisen oppikirjan, romaanin ja jonkun filosofisen tai teologisen tutkielman. Näytti siltä kuin hän olisi uinut meressä haaksirikkoisen laivan sirpaleitten joukossa, tarttuen milloin mihinkin sirpaleeseen pelastaakseen siten elämänsä!