ANJUTA.
Kalustettujen huoneiden "Lissabonin" kaikista huokeimmassa huonepahasessa kulki 3:nella kurssilla oleva lääketieteen-ylioppilas Stepan Klotshkow nurkasta toiseen ja pänttäsi päähään lääketiedettään. Pitkästä, kovasta pänttäyksestä oli suu kuivunut ja otsalle kihonnut hien kaste.
Ikkunan ääressä, jonka ruutujen laidat pakkanen oli jääharsolla kirjaillut, istui jakkaralla hänen asuintoverinsa Anjuta, pieni, hintelä, tummatukkainen, noin 25-vuotias tyttö, joka oli hyvin kalpea ja jolla oli lempeät, harmaat silmät. Hän kyyhötti selkä koukussa ja ompeli punaisella langalla koristeita miehen paidan kaulukseen. Oli keskipäivä ja käytävän kello löi kähisevällä äänellä kaksi, vaan huone oli vielä siivoamatta. Tyynyt ja peite viruivat vuoteella hajallaan, kirjat ja vaatteet vetelehtivät siellä täällä hujanhajan, suuri, likainen pesuvati oli täynnä saippuaista pesuvettä, jossa uiskenteli paperossinpätkiä, lattia oli täynnä rojua — kaikki yhtenä sekasotkuna ympäri ämpäriä.
— Oikea keuhko on muodostunut kolmesta osasta, — jankkasi Klotshkow. — Rajat! Ylin osa rinnan etuseinämää vasten ulottuu 4:nen ja 5:nen kylkiluun välille, kylkipuolella 4:teen kylkiluuhun asti, takapuolella spina scapulae'hen asti…
Koettaen kuvitella havainnollisesti äsken lukemaansa loi Klotshkow silmänsä lakeen. Saamatta kuitenkaan selvää kuvaa alkoi hän kopeloida omia kylkiluitaan liivien päällitse.
— Nämä kylkiluut muistuttavat pianon näppäimiä, — virkkoi hän. —
Jottei erehtyisi niiden luvusta, täytyy niihin ehdottomasti tottua.
Täytyy tutkia luurangosta ja elävästä ihmisestä. Kuuleppas, Anjuta,
annahan kun rupean tutkiskelemaan.
Anjuta heitti ompelunsa, riisui röijyn päältään ja ojentui suoraksi. Klotshkow istuutui hänen eteensä, rypisteli naamaansa ja rupesi laskemaan kylkiluita.
— Hm… Ensimäistä kylkiluuta ei tunnu. Se on solisluun peitossa… Tuossa on sitte toinen kylkiluu… Jahah… Tuossa on kolmas ja tuossa sitte neljäs… Hm… Jahah… Mitä sinä vääntelehdät?
— Teillä on kylmät sormet!
— Noo, ei siitä kuole, älä pyöri. Tuossa on siis kolmas kylkiluu ja tuossa neljäs… Vaikka oletkin huonon näköinen, eivät kylkiluut tunnu paljon ensinkään. Tämä on toinen… tämä kolmas… Ei, ei tästä näin tule mitään, ei saa ollenkaan täyttä kuvaa eikä selvyyttä. Täytyy piirustaa. Missä minun hiilipalani on?
Klotshkow otti hiilen ja alkoi sillä vetää Anjutan rintaan muutamia poikittaisia viivoja, jotka kuvasivat kylkiluita.
— Mainiota. No, nyt ne ovat kuin kämmenellä. Kas, sillä tavalla! Nyt sopii jo koputellakin. Nousehan ylös!
Anjuta nousi ja nosti leukansa. Klotshkow rupesi koputtelemaan kylkiluita ja syventyi niin tähän tutkisteluun, ettei huomannut, miten Anjutan huulet, nenä ja sormet vetäytyivät kylmästä sinisiksi. Anjuta värisi ja pelkäsi, että jos ylioppilas huomaisi hänen värisemisensä ja vilunsa, niin hän lakkaisi piirustamasta ja koputtelemasta ja saattaisi sitte suorittaa huonosti tutkinnon.
— Nyt on kaikki selvillä, — sanoi Klotshkow herettyään koputtelemasta. — Istu sinä sentään siinä paikallasi äläkä pyyhi viivoja, minä tässä vähän aikaa vielä tavailen.
Ja ylioppilas alkoi taas jauhaa läksyjään. Anjuta istui ajatuksissaan aivan kuin tatueerattu ja kylmästä vavisten. Hän puhui yleensä hyvin vähän, oli melkein aina vaiti, ajatteli myötäänsä…
Niinä kuutena, seitsemänä vuonna, jolloin hän oli saanut siirtyä paikasta toiseen, oli hän kohdannut semmoisia, kuin Klotshkow oli, viisi muuta. Ne olivat jo kaikki päättäneet opintonsa, hajonneet maailmaan ja kunnollisina ihmisinä olivat he tietysti ammoin sitte unohtaneet hänet. Eräs näistä asui Parisissa, kahdesta oli tullut lääkäri, neljäs oli taiteilija ja viidennen sanoivat jo päässeen professoriksi. Klotshkow oli kuudes. Kohta tämäkin päättää opintonsa ja pääsee ihmisten ilmoille. Klotshkowin tulevaisuus on varmaankin onnellinen ja hänestä tulee luultavasti suurmies. Mutta nykyisyys on aivan kurja: Klotshkowilla ei ole tupakkaa, ei teetä ja sokeriakaan ei ole kuin neljä palaa. Täytyy saada ompelu valmiiksi niin pian kuin mahdollista ja ostaa sitte siitä saaduilla kahdellakymmenellä viidellä kopekalla teetä ja tupakkaa.
— Saako tulla? — kuului oven takaa.
Anjuta viskasi sukkelaan villahuivin harteilleen. Huoneeseen astui taidemaalari Fetisow.
— Minulla olisi teille vähän asiaa, — alkoi hän Klotshkowiin kääntyen ja petomaisesti katsoen otsalle valahtaneiden hiusten alta. Olkaa hyvä ja lainatkaa minulle kaunis tyttönne pariksi tunniksi. Maalaan nähkääs erästä taulua, vaan ilman mallia ei tule mitenkään aikaan.
— Aivan mielelläni! — myöntyi Klotshkow. — Mene, Anjuta.
— Siellä sitä taas saa nähdä jos jotain, — huokasi Anjuta hiljaa.
— No, no… Taidetta vartenhan sinua pyydetään eikä turhan tähden.
Miksi et sitte auttaisi, kun kerran voit?
Anjuta alkoi pukeutua.
— Mitä te maalaatte? — kysyi Klotshkow.
— Psykeä. Aihe on hyvä, mutta ei oikein ota syntyäkseen, kun täytyy maalata eri mallien mukaan. Eilen esimerkiksi maalasin eräästä mallista, jolla oli siniset jalat. Miksi sinun jalkasi ovat siniset? kysyin. Sukat ovat värjänneet, vastasi hän. Te vain yhä pänttäätte päähänne! Onnellinen mies, kun riittää kärsivällisyyttä!
— Lääketiede on semmoista visaa, että sitä sietää pänttäillä.
— Hm… Suokaa anteeksi, Klotshkow, mutta minun täytyy sanoa, että te elätte kauhean sikamaisesti. Lempo vieköön, minkälaista täällä on!
— Mitenkä niin? Mitenkäs sitä sitte muuten eläisi… Isäukoltani saan vain kaksitoista ruplaa kuukaudessa ja niillä ei kannata elää kunnollisesti.
— Liehän tuo niinkin, — virkkoi taiteilija ja katseli inhoovasti ympärilleen, — mutta voisi sitä sentään vähän paremmin. Sivistyneen ihmisen täytyy olla estetiko, vai mitä arvelette? Vaan teillä näkyy täällä olevan mitä inhottavin siivo! Vuode on hajallaan, pesuvesi paikallaan, eilistä puuroa lautasella… hyi!
— Niin on, — sanoi ylioppilas hämillään, — mutta Anjutalla ei ole ollut tänään aikaa siivota. Hänellä on ollut kiireellistä työtä.
Kun taiteilija ja Anjuta olivat lähteneet, paneutui Klotshkow pitkälleen sohvalle ja alkoi taas takoa, sitte nukahti vahingossa, vaan herättyään tunnin perästä asetti päänsä käsiensä väliin ja vaipui miettimään. Hänen mieleensä muistuivat taiteilijan sanat, että sivistyneen ihmisen täytyy välttämättä olla estetiko ja nyt hänestä näytti hänen huoneensa todellakin inhottavalta. Oli kuin hän olisi nähnyt henkensä silmällä sen tulevaisuutensa, jolloin hän ottaa vastaan sairaitaan kabinetissaan, juo teetä hauskassa ruokasalissa vaimonsa kanssa, joka on kunnollinen nainen — ja tähän verraten oli pesuvati vesineen ja rojuineen todellakin uskomattoman saastaisen näköinen. Anjuta tuntui myöskin rumalta, siivottomalta, säälittävältä… Ja hän päätti erota hänestä hetimmiten, kävi miten kävi.
Kun Anjuta taiteilijan luota palattuaan riisui turkkiaan, nousi
Klotshkow ylös ja sanoi hänelle vakavasti:
— Tiedätkö mitä, rakkaani? Käyhän istumaan ja kuuntele. Meidän täytyy erota! Sanalla sanoen, minä en tahdo enää asua sinun kanssasi.
Anjuta näytti taiteilijan luota tultuaan tavattoman uupuneelta ja nääntyneeltä. Hänen kasvonsa olivat pitkästä seisomisesta mallina kuopahtaneet, laihtuneet ja leuka oli venynyt terävämmäksi. Hän ei vastannut mitään ylioppilaan sanoihin, mutta hänen huulensa alkoivat omituisesti vavista.
— Sinun täytyy myöntää, että ennemmin tai myöhemmin meidän täytyy erota, — virkkoi ylioppilas. — Sinä olet hyvä, lempeä etkä ole tyhmä ja ymmärrät…
Anjuta pani uudelleen turkin päälleen, kääri ääneti ompeleensa paperiin, keräili rihmat ja neulat. Hän otti ikkunalta paperimytyn, jossa oli neljä palaa sokeria ja pani sen pöydälle kirjojen viereen.
— Ne ovat teidän sokerinne, — sanoi Anjuta arasti ja kääntyi selin salatakseen kyyneleensä.
— Mitä sinä itket? — kysyi Klotshkow.
Hän käveli vähän aikaa lattialla hämillään ja sanoi sitte:
— Olet tosiaankin kummallinen. Tiedäthän sen itsekin, että meidän on erottava. Emmehän me ikäämme voi yhdessä elää.
Anjuta oli jo koonnut kaikki myttynsä ja käännähti Klotshkowiin päin sanoakseen tälle jäähyväiset, vaan Klotshkowin tuli häntä yht'äkkiä sääli.
"Vai antaisiko hänen asua vielä yhden viikon?" ajatteli hän. "Asukoon sentään vielä, vaan viikon kuluttua käsken hänen mennä".
Ja harmistuneena luonteensa heikkoudesta kiljasi hän Anjutalle ankarasti:
— No, mitä sinä vielä siinä seisot. Jos mennä, niin mennä, vaan kun et tahdo, niin ota turkki päältäsi ja jää! Jää!
Anjuta riisui turkkinsa ääneti, hiljaa ja arasti, sitte niisti nenänsä yhtä hiljaa, huoahti ja varovasti asteli entiselle paikalleen jakkaralle ikkunan ääreen.
Ylioppilas veti kirjan luokseen ja alkoi taas kävellä nurkasta nurkkaan.
— Oikea keuhko on muodostunut kolmesta osasta, — jauhoi hän. — Ylin osa rinnan etuseinämää vasten ulottuu 4:nen ja 5:nen kylkiluun väliin.
Vaan käytävässä huusi joku kohti kurkkuaan:
— Grigori, teekeittiö!