ONNENMYYRÄ.
Bologojen asemalta Nikolain radalla lähtee liikkeelle matkustajajuna. Eräässä toisen luokan vaunussa "tupakoitsijoille" kyhjöttää viisi matkustajaa puolihämärässä. Vastikään ovat he syöneet ja mukavassa asemassa sohvien selkämää vasten he koettavat nyt nukahtaa. Vallitsee hiljaisuus.
Ovi aukenee ja vaunuun astuu pitkä miehenroikale, jolla on ruskea lierilakki ja keikarin paltto. Hän on hyvin sanomalehden kirjeenvaihtajan näköinen. Mies pysähtyy keskelle vaunua ja tirkistelee hyvän aikaa sohville.
— Ei, tämäkään ei ole se! — mutisee hän. — Mitä hittoa! Tämähän on käsittämätöntä!
Eräs matkustajista tunnustelee äskentullutta ja huudahtaa iloisesti:
— Iwan Aleksejitsh! Mikä teidät on tänne tuonut?
Puhuteltu häpsähtää, katsoo tylsästi matkustajaan ja tunnettuaan hänet lyö iloissaan kätensä yhteen.
— Haa Pjotr Petrowitsh! Vielä teitäkin näkee! Empä luullut tapaavani tässä junassa.
— Mitä kuuluu?
— Eipä liikoja, olen vain hävittänyt vaununi enkä löydä mitenkään.
Semmoinen idiotti! Selkääni sietäisin!
Iwan Aleksejitsh hihittää ja heiluttaa ruumistaan.
— Kaikkeen sitä joutuu! — jatkaa hän. — Toisen soiton jälkeen menin ottamaan konjakkiryypyn. Menee se toinenkin, arvelin, kun seuraavalle asemalle on pitkä matka. Samalla kuuluu kolmas soitto ja minä hyppään kuin mieletön suoraa päätä vaunuun, ihan viimeiseen. Semmoinen kollo, pässinpää…
— Näytte olevan hyvällä tuulella, — hymähtää Pjotr Petrowitsh. —
Painakaa puuta!
— Ei, ei… menen etsimään vaunuani.
— Hämärässä voitte luiskahtaa vaunujen väliin. Istukaa, kun päästään asemalle, niin löydätte heti vaununne.
Iwan Aleksejitsh huoahtaa ja istuutuu. Hän näyttää olevan kuin tulisilla hiilillä.
— Mihin matka? — kysyy Pjotr Petrowitsh.
— Minullako? Maailmalle… Semmoinen Baabelintornin rakennustouhu on nyt päässäni, etten itsekään tiedä, minne matkustan. Kunhan menee jonnekin, ha-haa! Veliseni, oletteko koskaan nähnyt itse oikeaa onnnenmyyrää! Jos ette ole, niin katsokaa nyt! Edessänne on onnellisista onnellisin! Juu-u! Eikö kasvoistani huomaa mitään?
— Huomaa, että… te… himppusen olette…
— Nyt minulla mahtaa olla hirmusen tyhmät kasvot! Hoh, kun ei ole peiliä, että saisi katsella naamarustinkiaan! Tunnen, veikkoseni, että olen joutumassa idiotiksi. Kunniasanalla! Ha-haa… tiedättekö, että olen häämatkalla?
— Tekö? Oletteko menneet naimisiin?
— Tänäpäivänä, rakkaani! Vihiltä suoraapäätä junaan.
— Katsoppas sitä, — nauraa Pjotr Petrowitsh. — Ilmankos te olettekin keikarin tamineissa.
— Se on tietty… Ja täydellistä illusionia varten oikein hajuvesilläkin hoivailin itseäni. Nyt ei ole tällä pojalla huolia, ei ajatuksia, vaan on vain jokin hemmetin tunne, jalomielisyys, vai miksi häntä sanoisi… Syntymästäni asti ei ole ollut näin hyvä olla!
Hän sulkee silmänsä ja pyörittää päätään.
— Hirveän onnellinen! — jatkaa hän. — Voittehan sen itsekin ymmärtää. Ajatelkaa, että kohta menen omaan vaunuuni. Sohvalla istua nöpöttää siellä ikkunan ääressä semmoinen pikku olento. Vaaleatukka, pikkuinen nypykkätyttö… Sydänkäpysi! Enkelini! Tössykkä! Sydämmeni päivänkakkara! Entä jalka, herra nähköön! Luuletteko, että se on kuin teidän lotjankokoiset jalkanne, ehei! Se on kuin jotain pienennyslasin läpi katsottua, tenhoavaa, allegorista! Ottaisi ja ihan söisi semmoisen jalan! Hoo, te ette näy ymmärtävän mitään! Tehän olette materialisti, paikalla pyritte analyseeraamaan, mikä ja miten? Olette kuivettunut vanhapoika eikä mitään muuta. Odottakaahan, kun naitte, niin muistatte sanani ja arvelette, missähän se onkaan se Iwan Aleksejitsh. Juu-u, no niin, sitte menen vaunuuni. Siellä odotetaan jo ikävällä… tunnetaan tuloni esimakua. Hän ottaa minut vastaan hymyillen. Käyn istumaan viereen ja kahdella sormella näinikään nipistän pikku leuasta… Sitte lasken tämän päärustinkini hänen hellää olkapäätään vasten, tartun vyötäreistä kiinni. Ympärillä vallitsee hiljaisuus… runollinen hämärä. Koko maailmaa silloin syleilisin. Pjotr Petrowitsh, saanko syleillä teitä!
— Olkaa niin hyvä!
Matkustajien kovasti nauraessa ystävykset halailivat toisiaan, jonka jälkeen onnenmyyrä jatkaa:
— Mutta suurempaa idiotismia eli, kuten romaaneissa sanotaan, illusionia varten tekee mieli puhvettiin, jossa pari kolme ryyppyä — nauskis suuhun! Se antaa päähän ja rintaan niin suloisen elämän, ettei saduissakaan ole vertaa. Pienihän minä mieheksi olen ja mitätön, mutta silloin tunnen tämän maallisen rakennukseni rajattomaksi. Koko maailma sisältyy minuun…!
Matkustajiin, jotka katselevat tätä vähän humaltunutta ja onnellista äskenvihittyä, tarttuu hänen iloisuutensa. Yhden kuulijan asemasta on hänen ympärillään nyt jo viisi. Mutta hän vain jatkaa sukkeluuksiaan, ja kun hän nauraa, nauravat muutkin.
— Pääasia, nähkääs on, ettei ajattele mitään… Kun tekee mieli, niin juo, eikä siinä tarvitse ruveta päätä särkemään, onko siitä hyötyä vai vahinkoa… Hiiteen filosofiat ja psykologiat! Niin juuri, jumaliste!
Vaunuun ilmestyy konduktööri.
— Rakas ystävä, — sanoo hänelle äskenvihitty, — kun menette vaunun N:o 209 läpi ja näette siellä rouvan, jolla on harmaa hattu ja siinä valkonen lintu, niin sanokaa hänelle, että minä olen täällä.
— Hyvä. Mutta tässä junassa ei ole N:o 209, vaan N:o 219.
— Olkoon sitte 219, sama se! Sanokaa siis sille rouvalle, että hänen miehensä on tallella ja voi hyvin.
Iwan Aleksejitsh äkkiä tarttuu käsillään päähänsä ja voihkii:
— Aviomies… rouva… Miten kauan? Aviomies… ha-haa! Selkääni sietäisin, muka mies! Suuri pässinpää! Entä hän? Eilen oli vielä kassapää kana… Vaikea on uskoa!
— Meidän aikanamme on ihan outoa nähdä onnellista ihmistä, — sanoo eräs matkustajista.
— Ennen näkee valkoisen elehvantin.
— Kuka se sitte on syyssä? — virkkaa Iwan Aleksejitsh pitkät jalkansa suoristaen.
— Ken ei ole onnellinen, niin on se hänen oma vikansa. Vai miten te luulette? Kukin on oman onnensa seppä. Jos tahdotte, niin tulette tekin onnelliseksi. Mutta te ette tahdo, vaan itsepintaisesti pakenette onnea.
— Sepä oli somaa! Mitenkä niin?
— Hyvin yksinkertaisesti… Luonto on asettanut niin, että ihminen rakastaisi määrättynä aikana elämässään. Ja kun se aika tulee, niin ei siinä muu auta kuin rakasta vain, mutta te ette kuuntele luonnon ääntä, vaan aina jotain odotatte. Sitte laissa sanotaan, että normaali-ihmisen on mentävä avioliittoon… Ilman avioliittoa ei ole onnea… Ja kun on tullut otollinen hetki, niin on siihen mentävä reistailematta… Mutta te ette mene, odotatte aina vain jotain! Senjälkeen sanotaan sanassa, että viini sydäntä virkistää… Ja jos on hyvä olla ja vielä parempaa tahtoo, niin mars puhvettiin… Pois jahkaileminen ja viisastelu, kaikki pitää käymän järjestyksessä. Järjestys on suuri lahja!
— Sanoitte että jokainen on oman onnensa seppä. Senkö lemmon seppä hän on, jos hammassärky tai paha anoppi riittää kääntämään onnen töppöset taivasta kohti! Kaikki on sattumassa… Jos nyt sattuisi yhteentörmäys, niin vetäisitte toista virttä.
— Lörpön lörpön! — inttää äskenvihitty. — Yhteentörmäyksiä on vain kerta vuodessa. En pelkää mitään sattumia, sillä sattumilla ei ole mitään syitä tapahtuakseen. Ne ovat harvinaisia! Lempo heistä huolikoon, en viitsi mokomista puhuakaan! Ahah, taisimme tulla pysäkille.
— Mihin teillä nyt on matka? — kysyy Pjotr Petrowitsh. Moskovaanko vai jonnekin etemmä?
— Hyvää päivää! Kuinka minä pohjoiseen päin matkustava joutuisin jonnekin etelään?
— Vaan ei Moskova pohjoisessa ole.
— Sen tiedän, mutta mehän kulemme Pietariin päin.
— Ohoh, Moskovaanpas.
— Mitenkä Moskovaan? — ällisteli äskenvihitty.
— Omituista… Mihinkäs teillä on lippu?
— Pietariin.
— Onnea matkalle! Te olette väärässä junassa.
Syntyy puolen minuutin äänettömyys. Äskenvihitty nousee pystyyn ja silmäilee tylsästi erikseen kutakin matkustajaa.
— Niin, niin, — vakuuttaa Pjotr Petrowitsh. Bologojen asemalla hyppäsitte te väärään junaan.
Iwan Aleksejitsh kalpenee, repii tukkaansa ja alkaa kiivaasti kulkea pitkin vaunun lattiaa.
— Voi minua pölkkyä! — intoilee hän. — Voi minua roistoa! Mitä nyt teen? Vaimoni on toisessa junassa, yksinään, odottaa, tuskailee…
Äskenvihitty vaipuu sohvalle ja kiemurtelee kuin käärme, jota on polettu pyrstölle.
— Onneton, onneton! — voihkii hän. — Mitä nyt teen?
— Tyyntykää! — rauhoittavat häntä matkustajat. — Sähköttäkää vaimollenne ja koettakaa itse päästä matkan varrella sinne päin menevään pikajunaan.
— Pikajunaan! — itkee äskenvihitty.
— Mistäs minä otan siihen rahat? Kaikki rahani ovat vaimollani!
Nauravat matkustajat supattelevat tuokioisen keskenään, jonka jälkeen kokoovat keskuudessaan kolehdin onnenmyyrälle.