NOPEAA APUA.
— Tie auki! Kylänvanhin ajaa kirjurin kanssa!
— Hauskoja pyhiä, Gerasim Alpatish! — huutaa väkijoukko kylänvanhimmalle. Anna Jumala, ettei mitään… että, tuota, ei teidän, Gerasim Alpatish, eikä meidän, vaan Jumalan mieliksi!
Hyvässä hiprakassa oleva kylänvanhin aikoo jotain sanoa, vaan ei voi. Hän viittilöi hämillään sormillaan, mulkoilee silmillään ja pullistaa pöhöttyneitä poskiaan kuin tahtoisi ottaa torvesta kimeimmän äänen. Kirjuri, pieni miehen tallukka, jolla on punainen nykerönenä ja päässä jockeylakki, pakottaa naamansa arvokkaan näköiseksi ja astuu väkijoukkoon.
— Kuka täällä on hukkunut? — kysyy hän. — Missä hukkunut on?
— Tämä samainen se on!
Pitkä, laiha ukko sinisessä paidassa ja nuorasta punotuissa töppösissä sekä kiireestä kantapäähän märkänä, sillä hänet on äsken vedetty vedestä ylös, istuu sääret ja kädet hajallaan rantalätäkössä, mulkoilee silmillään ja sopertaa:
— Kaikki suojeluspyhimykset… oikeauskoiset veljet… Rjäsanin läänistä, Saraiskin pitäjää… Kaksi poikaa oli… itse savensotkijana… Nyt se samainen mies sanoo seitsemän ruplaa, sanoo, saat… Susi sinut syököön…
— Mistä olet kotoisin? — kysyy kirjuri.
— Seitsemän ruplaa, sanoo… Susi sinut seitsemästä syököön…
— Tuolleen se purmentaa eikä itsekään tiedä, mitä mäihkii, — huutaa työnjohtaja Anisim vyötäreitä myöten märkänä ja touhuissaan äskeisen tapahtuman johdosta. — Anna kun minä selitän koko jutun Jegor Makaritsh! Älkäähän rähiskö siellä! Se oli sillä tavalla, että tämä tuli Kurnewista… Kuuletteko, olkaa ääneti! Niin, tämä tuli Kurnewista ja mikä häntä lie riivannutkin! Vesi oli eilen sateesta noussut kokonaisen kyynärän… Ja eihän sillä humalaisella ole järkeä muilta kysellä, vaan otti ja meni hyötähyvöisiään veteen, jalat luiskahti alta pois ja ala pyöriä kuin väkkärä. Huutaa kohti kulkkuaan ja kiljuu… No, siinä olin minä ja Santeri näkemässä… Mitäs tehdä? Heitä hiiteen se pelisi, sanon Santerille, miestä pelastamaan! Mitäs muuta kun veteen… Ja se pyörii ja pulajaa ja pyörii ja pahimpaan hätään me siihen tullaan… Santeri tarttuu paitaan, minä tukkaan. Väkeä lentää huutaen rannalle, kaikki muka henkeä pelastamaan. Ja kyllä siinä hiki heltisi, Jegor Makaritsh! Olla vielä minuttikaan, sinne sen olisi surmannut.
— Nimesi? — kysyy kirjuri hukkuneelta. Tämä mulkoilee tajuttomilla silmillään eikä virka mitään.
— Sen on äimistänyt, — selittää Anisim, eikä se kumma olekaan! Mene tiedä, suolet on vettä täynnä ja naama ihan sininen!
— Mies hoi! — huutaa kirjuri ja nujuuttaa hukkunutta harteista. —
Älyätkö vastata! Toljottaa vaan eikä vastaa! Hoi!
— Seitsemästäkö ruplasta? — möräjää hukkunut. — Jokos läksi seitsemästä… ei tule…
— Mitä ei tule?
Hukkunut ei vastaa, vaan vapisee, että hampaat kalajaa.
— Kun olisi antaa roppia? — arvelee Anisim.
— Roppia, matkii kirjuri. — Senkö roppia niitä hukkuneelle? Sitä pitää heiluttaa. Mitä siellä suut selällään seisotte? Ettekö älyä, että sitä olisi pitänyt aikoja sitte heiluttaa! On se väkeä, jumaliste! Joutukaa hakemaan kulia!
Muutamia miehiä lähtee noutamaan kulia. Kirjuri joutuu pyhän innostuksen valtoihin. Hän käärii hihat ylös, hieroskelee kupeitaan ja tekee jos jonkinmoisia liikkeitä, jotka todistavat, ettei hänessä ole alun ottajaa.
— Älkää tunkeilko, älkää tunkeilko, — hokee hän. — Joutavat pois! Onko menty hakemaan urjadnikkaa? Te, Gerasin Alpatitsh, — sanoo hän kylänvanhimmalle, — voisitte myöskin poistua. Näytte saaneen jo kyllänne ja tuossa tilassa olisi parasta pysyä kotona.
Kylänvanhin viittilöi sormillaan ja aikoo jotain sanoa, mutta kieli ei käänny suussa.
— Nostakaa mies siihen, — huutaa kirjuri, kun kuli on tuotu. —
Tarttukaa käsiin ja jalkoihin. Sillä tavalla. Nyt pankaa kulille.
— Laputa ja laula, — mörisee hukkunut vastustelematta ja aivan kuin huomaamatta, että häntä nostetaan kulille. — Jokos tuli seitsemästä…
— Älä ole milläsikään, — hokee hänelle kirjuri, — älä pelkää. Anna kun vähän heilutellaan sinua, niin voit hyvässä lykyssä virota tuntoihisi. Ei sitä ilman voi jättää. Antakaa pelin käydä! Herra hyvästi siunatkoon!
Kahdeksan vankkaa miestä, joukossa myöskin Anisim, tarttuu kulin kolkkiin ja alkaa heiluttaa. Alussa käy heiluttaminen veltosti, aivan kuin miehet eivät luottaisi voimiinsa, mutta sitte kun he pääsevät puhtiinsa, ilmestyy heidän kasvoilleen jotain eläimellistä ja he heiluttavat ahneesti, vimmatusti. He ojentuvat suoriksi, nousevat varpailleen ja hypähtelevät. On kuin tahtoisivat he lennähtää ilmaan yhdessä heilutettavan kanssa.
— Yks, kaks, yks, kaks!
Heiluttajien ympärillä käpelehtelee kirjuri ja ponnistellen voimiensa takaa saadakseen hänkin kiinni kulista huutaa ääni käheänä:
— Lujemmin! Yhtaikaa, tahdissa! Sillä tavalla!
Lyhyen hengähdyksen lomassa pistää kulista esiin takkuinen miehen pää ja kalpeat kasvot, joilla kuvastuu ällistys, kauhu ja ruumiillinen kipu, mutta samassa lentää taas kuli ilmaan, jytkähtää alas ja taas ylös. Katsojajoukosta kuuluu hyväksymishuutoja.
— Niin sen pitää käydä. Ei se ole leikintyö henkiin saaminen! Tokkos virkoo!
— Oikein, Jegor Makaritsh!
— Ei sitä nointuostaan lasketakaan. Kun jaloilleen pääsee ja järkiinsä tulee, niin ei muuta kun pane ämpäri viinaa!
— Älä nuolaise, ennen kuin tipahtaa! Katsokaapas pojat, kartanon rouva ajaa puukhollarin kanssa! Puukhollarilla on uusi lakki. On ne nuo hevosetkin herrasväkeä!
Väkijoukon luo pysähtyvät ajopelit, joissa istuu lihava, vanhahko naishenkilö kakkulat nenällä ja kirjava päivänvarjo kädessä. Selin häneen istuu ajopukilla ajajan vieressä puukhollari, nuori mies, päässä olkihattu. Rouvalla on pelästynyt katse.
— Mitä tämä on? — kysyy hän. — Mitä täällä tehdään?
— Hukkunutta heilutetaan henkiin! Hauskoja pyhiä rouva! Antakaa anteeksi, on vähän ryypätty, kun nähkääs asia sietää — koko kylän läpi on jumalankuvia kuleteltu!
— Herranen aika! — parahtaa rouva. — Hukkunutta heiluttavat! Mitä ihmeitä, Etienne? — päivittelee hän puukhollarille. — Menkää herran nimessä sanomaan, että sitä ei saa tehdä! Ne tappavat hänet! Heiluttaminen on ennakkoluulo! Pitää hieroa ja saada aikaan keinotekoinen hengitys. Menkää, pyydän!
Etienne hypähtää pukilta alas ja lähenee heiluttajia. Hänen katseensa on ankara.
— Mitäs te teette? — kiljasee hän vihaisesti. — Onko tämä laitaa, että tuolla tavoin heilutetaan?
— Mitenkäs sitä muuten? — kysyy kirjuri. — Sehän on hukkunut!
— Mitä sitte, jos on hukkunut? Hukkumisesta pyörtyneitä ei saa heiluttaa, vaan hieroa. Kaikissa almanakoissa neuvotaan siten. Antakaa olla heiluttamisen! Kuuletteko tahi paikalla tehdään protokolla! Juovat, heittiöt, itsensä täyteen ja sitte miestä heiluttamaan! Rentut!
Kirjuri kohottelee hämillään olkapäitään ja poistuu syrjemmä. Heiluttajat laskevat kulin maahan ja katsovat ihmeissään vuoroon rouvaan, vuoroin Etienneen. Hukkunut retkottaa jo silmät kiinni ja hengittää raskaasti.
— Juopot! — ärjäsee taas Etienne.
— Rakas ihminen! — sanoo Anisim hengästyneenä ja painaen kättään sydämmelleen. — Stepan Iwanits, miksi moititte? Juoppo juo läämältään, mutta me vain vähän pyhän kunniaksi… jumalankuviakin kanneltiin. Ei suinkaan me, herra nähköön, sikoja olla, ettei ymmärrettäisi.
— Heiluttaa ei saa! Pitää hieroa! Riisukaa vaatteet pois ja ruvetkaa hieromaan!
— Hoi, pojat, hieromaan!
Hukkunut riisutaan ja hieronta alkaa Etiennen johdolla.
— Etienne! — voihkii rouva. — Kuulkaa, tulkaa tänne! Tiedättekö, miten keinotekoinen hengitys saadaan aikaan? Pitää käännellä kupeelta toiselle ja painaa rintaa ja vatsaa. Eikö niillä olisi siellä konjakkia saapuvilla, jos ei, niin kelpaa viinakin.
— Pyöritelkää kupeelta toiselle! — komentaa Etienne. — Painelkaa vatsaa, mutta keveästi! Noutakaa viinaa!
Kirjuri, joka tulisen touhunsa sammuttua tuntee itsensä noloksi, käy myöskin hieromaan.
— Tästä ei tule ei niin mitään, — huokailee hän. — Nahka ketetään mieheltä eikä mitään muuta. Toista olisi, kun saisi vielä heiluttaa.
— Etienne! — voihkaa rouva. — Tulkaa tänne! Antakaa hänen haistella höyhenen käryä ja kutkutelkaa… Käskekää kutkuttelemaan joutuin taivaan nimessä!
Kuluu kymmenisen minuttia. Rouva katselee väkijoukkoon ja näkee sen keskeltä kovaa liikettä. Sieltä kuuluu touhuavien miesten puhketta ja Etiennen ja kirjurin komennuksia. Haisee poltetun höyhenen käry ja väkiviina. Kuluu vielä kymmenisen minuuttia, mutta työ vain jatkuu. Viimein väkijoukko alkaa haihtua ja sieltä astuu esiin hiestä punottava Etienne, jonka jälestä astuu Anisim.
— Olisi pitänyt hieroa alun pitäen, sanoo Etienne. — Minkä sille nyt enää mahtaa!
— Ei kerrassaan mitään, Stepan Iwanitsh, — huoahtaa Anisim. —
Myöhään alettiin.
— Miten on? — kysyy rouva. — Elääkö?
— Ei, kuoli, rauha hänen tomulleen! — huokasee Anisim silmiään ristien.
— Silloin kun se vedestä vedettiin, se vielä liikahteli ja silmiään aukoi, mutta nyt sen jäykisti lopulleen.
— Oi, kuinka on sääli!
— Se oli hänelle sallittu, ettei saanut maalla kuolla, vaan veteen piti henkensä heittää. Juomarahaa olisi teidän armoltanne tuleva!
Etienne hypähtää kärryille ja ajaja, vilkaistuaan väkijoukkoon, joka hajaantuu ruumiin ympäriltä, sivaltaa hevosia. Kärryt vierivät pois.