HERMOSTUNUT.
Arkkitehti Dmitri Osipowitsh Waksin palasi kaupungista huvilaansa mielessä tuore vaikutus äskeisestä spiritistisestä istunnosta. Riisuuduttuaan ja yksinäiseen vuoteeseen käytyään (rouva Waksin oli kylässä), rupesi Waksin tahtomattaan mietiskelemään sitä, mitä hän oli vast'ikään kuullut ja nähnyt. Istuntoa ei oikeastaan oltu pidettykään, mutta koko ilta oli kulunut kaameissa keskusteluissa. Eräs neiti oli hyötähyväsiään alkanut puhella ajatusten arvaamisesta. Tästä keskusteluaiheesta oli huomaamatta soluttu henkiin, hengistä näkyihin, näyistä elävältä haudattuihin… Eräs herrasmies oli lukenut pöyristyttävän kertomuksen ruumiista, joka oli pyörähtänyt arkussaan. Itse Waksin oli pyytänyt teevadin ja näyttänyt neidille, miten pitää puhutella henkiä. Muun muassa oli hän kutsunut esiin setänsä Klawdi Mironowitshin ja kysynyt tältä ajatuksissaan: "eikö minun olisi aika siirtää talo vaimon nimelle?" — johon setä oli vastannut: "oikeaan aikaan on kaikki hyvin".
"Paljon salaperäistä ja… kauheaa on luonnossa" — mietti Waksin sukeltaessaan peitteen alle. — "Eivätkä ne kuolleet ole kammottavia, vaan itse tietämättömyys"…
Kello löi yksi. Waksin kääntyi toiselle kupeelleen ja vilkasi peitteen pieluksen alta jumalankuva-lampun siniseen valoon. Tuli lekkui raukeasti ja hädintuskin valasi pyhimyskuva-kaapin ja setä Klaudi Mironowitshin muotokuvan, joka riippui vastapäätä sänkyä.
"Mitähän jos hämärästä yhtäkkiä ilmestyisi sedän haamu?" — välähti
Waksinin päähän.
— "Ei, se on mahdotonta!"
Näyt ovat ennakkoluuloa, kehittymättömän järjen hedelmä, mutta siitä huolimatta painautui Waksin peitteen alle umpikorviin ja sulki tiukasti silmänsä. Hänen mieleensä muistui nyt arkussaan käännähtänyt ruumis, ja kuvastui hänen anoppivainajansa, erään hirttäytyneen toverin ja muutaman hukkuneen tytön kuvat… Waksin alkoi hätistellä ajatuksistaan näitä synkkiä kuvia, mutta kuta innokkaammin hän hätisteli, sitä selvemmiksi kirkastuivat kuvat. Hänen tuli kaamea olla.
"Lempo vieköön… Pelottaa kuin pientä lasta. Tyhmyyttä!"
Tik-tak-tik-tak naksutteli kello seinän takana. Kyläkirkosta kuului vahdin kellon lyöntiä. Kello soi verkkaan, valittavasti ja sydäntäsärkevästi. Waksinin niskaa ja selkäpiitä raapi kylmät väreet. Hänestä tuntui, että hänen päänsä päällä joku huokuu raskaasti, aivan kuin setä olisi laskeutunut puitteista ja kumartunut veljenpojan päänpohjiin… Waksinin tuli sietämättömän kaamea olla. Hän kiristeli kauhusta hampaitaan ja pidätti hengitystään. Vaan viimein, kun muuan kovakuoriainen tulla hurahti ikkunasta sisään ja alkoi härhättää vuoteen ympärillä, ei hän enää jaksanut kestää, vaan tempasi vimmatusti kellon soittimesta.
— Dmitri Osipowits, was wollen sie? — kuului hetken perästä oven takaa kotiopettajattaren ääni.
— Aa, tekö se olettekin, Rosalia Karlowna? — virkkoi Waksin ilostuneena. — Miksi te nyt suotta vaivaamaan itseänne, olisihan Gawrilakin…
— Gawrilan te laskitte kaupungille ja Glafira läksi illalla jonnekin… Ei ole ketään kotona… Was wollen sie doch?
— Minä tuota ajattelin vain sanoa… Tuota… Olkaa hyvä ja astukaa vain sisään! Täällähän on pimeä…
Makuuhuoneeseen astui täyteläinen, punaposkinen Rosalia Karlowna ja jäi odottavaan asentoon.
— Painakaa puuta… Asia on nähkääs sitä laatua… — "Mitä kummaa häneltä kysyisi?" — ajatteli Waksin vilkaisten sedän muotokuvaan ja tuntien, että hänen mielensä tyyntymistään tyyntyi. — Oikeastaan minua halutti kysyä teiltä seuraavaa… Kun palvelija lähtee huomenna kaupungille, niin muistakaa hänelle sanoa… että… tuota… tuota… toisi paperossihylssyjä. Käykäähän istumaan.
— Hylssyjä? Hyvä on. Was wollen sie noch?
— Ich will… En minä mitään will. Käykää nyt istumaan. Minä vielä tässä vähän ajattelen.
— Nuoren naisen ei sovi olla miehen huoneessa. Huomaan, että te, Dmitri Osipitsh, olette vekkuli, ilveilijä… Kyllä minä ymmärrän. Ei hylssyjen tähden ketään… Kyllä minä ymmärrän…
Rosalia käännähti ja läksi pois. Waksin, joka oli hieman rauhoittunut keskustelusta hänen kanssaan, veti arkuuttaan häveten peitteen korvilleen ja sulki silmänsä. Kymmenen minuutin ajan hän tuli toimeen jotakuinkin siedettävästä, mutta sitte tuli hänen päähänsä sama mylläkkä. Hän sylkäsi, kopeloi tulitikkuja ja silmiään aukasematta sytytti kynttelin. Mutta valokaan ei auttanut. Waksinin säikähtynyt mielikuvitus oli näkevinään, että joku kurkisteli nurkasta ja sedän silmät liikkuivat.
— Täytyy soittaa uudelleen, lempo vieköön, päätti hän. — Sanon hänelle, että olen sairas ja pyydän jotain lääkettä.
Waksin soitti. Vastausta ei kuulunut. Hän soitti vielä kerran ja aivan kuin vastaukseksi hänen soittoonsa kuului kirkkotapulista kellonääni. Kauhu valtasi hänet ja jääkylmänä juoksi hän pää kolmantena jalkana ulos makuuhuoneesta ja silmiään ristien ja arkuuttaan soimaten lensi paljain jaloin ja aluspukimissa kotiopettajattaren huoneen ovelle.
— Rosalia Karlowna! — alkoi hän vapisevin äänin ja oveen koputtaen.
— Rosalia Karlowna! Nukutteko te? Minä… tuota… olen sairas.
Olisiko teillä lääkettä?…
Vastausta ei kuulunut. Syvä hiljaisuus vallitsi ympärillä.
— Olkaa niin hyvä… ymmärrättekö? Mitä se semmoinen pikkumaisuus toimittaa. Teidän ijässänne…
— Minä sanon teidän rouvallenne… Ei anna rauhaa kunnialliselle tytölle. Kun minä asuin parooni Anzigin luona ja parooni aikoi tulla hakemaan tikkuja minun huoneestani, minä ymmärsin, ymmärsin, mitä tikkuja ja sanoin paroonittarelle…
— Senkö lempoa minulla on tekemistä teidän kunniallisuutenne kanssa!
Minä olen sairas ja pyydän lääkettä. Ymmärrättekö, olen sairas?
— Teidän rouvanne on hyvä ja jalo nainen ja teidän pitää häntä rakastaa! En tahdo tulla hänen vihollisekseen.
— Te olette pässinpää, ymmärrättekö, pässinpää!
Waksin nojautui pihtipieltä vasten, pani kätensä ristiin rinnoilleen ja rupesi odottamaan, että kauhu hänestä haihtuisi. Hänellä ei ollut voimaa mennä huoneeseen, jossa tuikki lamppu ja setäukko katseli seinältä ja kotiopettajattaren ovenpielessä seisominen pelkissä alusvaatteissa oli kaikin puolin sopimatonta. Mitä tehdä? Kello löi kaksi, vaan kauhuntunne ei ollut kadonnut eikä edes vähentynytkään. Käytävässä oli pimeä ja joka nurkasta kurkisteli jotain. Waksin kääntyi kasvoin pihtipieleen, mutta samassa hänestä tuntui, että joku hiljaa kiskasi häntä takaa paidasta ja koski olkapäästä…
— Saakeli soikoon! Rosalia Karlowna!
Vastausta ei kuulunut. Waksin aukasi epäröiden oven ja tirkisti huoneeseen. Siveä saksatar nukkui rauhallisesti. Pieni yölamppu valaisi hänen täyteläisen, terveyttä uhkuvan ruumiinsa ääriviivoja. Waksin astui huoneeseen ja istui juurikorille, joka oli ovipielessä. Nukkuvan, mutta elävän olennon läsnäollessa hänen oli paljoa helpompi olla.
"Maatkoon, nappulasaksa", — ajatteli hän. — "Istunpahan tässä, kunnes päivä alkaa valeta ja lähden sitte pois. Nyt valkeneekin aamu aikaseen"…
Aamun valkenemista odotellessaan painautui Waksin korille, pani kätensä päänsä alle ja vaipui mietteisiin…
"Kyllä ovat ne hermot ihmisessä aika laitos. Vaikka on sivistynyt ja ajatteleva, mutta kuitenkin… Hävettää ihan".
Kuunnellessaan Rosalia Karlowan hiljaista, tasaista hengitystä Waksin rauhottui kohta täydellisesti.
Kuuden aikaan aamulla saapui Waksinin rouva kylästä, ja kun hän ei tavannut miestään makuukamarista, meni hän opettajattarelta pyytämään pientä rahaa maksaakseen ajurin. Saksattaren huoneeseen astuttuaan häntä kohtasi näytelmä: sängyssä nukkui kuumuuden tähden aivan kelteisillään Rosalia Karlowna ja sylen päässä hänestä juurikorilla kuorsasi hänen miehensä käppyrässä vanhurskaan unta avojaloin ja pelkissä alusvaatteissaan. Mitä rouva sitte sanoi ja miltä näytti miehen naama, kun hän heräsi, sen jätän muiden kuviteltavaksi. Minä lasken voimattomana aseeni.