KÄRÄJIIN MENOSSA.
— Tuo on pahan merkki, — sanoi kyytimies minulle, osottaen piiskanvarrella jänikseen, joka puikki tien poikki editsemme.
Tiesin ilman jänistäkin, että tulevaisuuteni oli mennyttä kalua. Olin matkalla S:n piirioikeuteen, jossa minun tuli istua syytettyjen penkillä kaksinnaimisesta.
Sää oli vallan kauhea. Päästyäni viimein yönsuussa majataloon olin sen näköinen, kuin olisi minua pyöritelty lumessa, huudeltu avannossa ja sitte piesty puolikuolleeksi. Minut otti vastaan siniraitaisiin alushousuihin puettu majatalon hoitaja. Hän oli kaljupäinen, unenpöpperössä, mutta viikset olivat harvinaisen tuuheat ja ne näyttivät kasvaneen suoraan sieramista siten estäen pääsemästä niihin mitään hajua, jota täällä tuntui olevan yllinkyllin. Avattuaan minulle erään huoneen oven osotti hän mitään virkkamatta kyynäspäällään sijaa, jossa saisin levätä. Vastaan tulvi väkevä happamen, kirjelakan ja tapettujen luteiden haju. Läkkipeltinen lamppu, joka paloi pöydällä ja loi valoa huoneen paljaille seinähirsille, savusi kuin tervaspäre.
— Ompa täällä katkua, herraseni! — sanoin astuessani huoneeseen.
Hoitaja veti ilmaa sisäänsä ja pudisti epäillen päätään.
— Tavallinen haju, — virkkoi hän.
— Pakkasesta tullen tuntunee vain oudolta. Kyytimiehet nukkuvat hevosiensa luona ja herrasväki ei haise…
Laitoin hoitajan pois ja aloin tarkastaa asuntoani. Sohva, jolla minun tuli unta ottaa, oli leveä kuin kahden maattava sänky, päällystetty vahakankaalla ja kylmä kuin jääkilikka. Paitsi sohvaa oli huoneessa vielä suuri rautauuni, mainittu pöytä lamppuineen, pari huovikkaita, matkalaukku ja kehysaidake yhdessä nurkassa. Sen takana nukkui joku. Laitoin vuoteeni ja aloin riisuutua. Nenäni tottui vähitellen hajuun. Riisuttuani nutun, housut ja kengät, aloin hyppiä ja teiskua uunin ympäri, viskelin koipiani, heiluttelin käsiäni… Temput lämmittivät minua perinpohjin… Nyt oli vain vetäydyttävä sohvalle pitkälleen ja nukuttava, mutta tässäpä tuli väliin pieni juttu. Katseeni sattumalta kohdistui kehysaidakkeeseen ja… voitteko arvata kauhuani! Sen takaa kurkisti minuun sievä naisen pää. Sillä oli mustat silmät, hiukset hajallaan ja poskilla veitikkamaiset hymykuopat. Hän siis nauroi! Hämmästyin hirveästi. Huomattuaan, että olin hänet nähnyt, pää myöskin hämmästyi ja samassa katosi. Hiljaa ja häpeissäni kuin piesty koira hiivin sohvalle ja vedin turkin korvilleni.
— Lempo olkoon! — ajattelin. — Hän siis näki minun tanssini! Hyi…
Miellyttävien kasvojen piirteet muistuivat mieleeni ja tahtomattani vaivuin haaveiluun… Kuvia toinen toistaan kauniimpia ja houkuttelevampia tungeskeli mielikuvituksessani ja aivan kuin rangaistukseksi syntisistä ajatuksistani tunsin äkkiä oikealla poskellani kovaa kipua. Tartuin poskeeni, mutta en saanut mitään käsiini. Samassa tunsin rutistuneen luteen hajua.
— Kyllä tämä on oikea lemmon pesä! — kuulin samassa naisäänen sanovan. — Kirotut luteet syövät ihan hengiltä!
Hm… Muistui mieleeni hyvä tapani pitää aina mukanani persialaista pulveria. Tuota pikaa kaivoin kapsäkistäni pulverilaatikon. Sitä oli vain annettava tuolle sievälle päälle ja — tuttavuus olisi valmis… Mutta miten tarjoisin?
— Tämä on kauheata!
— Kuulkaa, — sanoin niin makealla äänellä kuin voin, — mikäli käsitin viimeisen huudahtuksenne, teitä purevat luteet. Minulla on persialaista pulveria. Jos suvaitsette, niin…
— Oo, mainiota!
— Siinä tapauksessa viskaan turkin päälleni ja tulen tuomaan…
— Ei, ei… Antakaa kehyksen yli, tänne ei saa tulla!
— Tiedänhän sen itsekin, että kehyksen yli… Älkää pelätkö, en minä mikään rosvo ole.
— Kuka sen tietää kuleksivan…
— Hm… no vaikka kehyksen yli. Mitäs kummaa siinä olisi… varsinkin kun olen lääkäri, — valehtelin minä, sillä lääkäreillä, poliisipäälliköillä ja kähertäjillä on oikeus tunkeutua yksityiseen elämään.
— Ettekö vain valehtele, että olette lääkäri? Aivanko todella?
— Kunniasanan kautta. Suvaitsette siis, että tuon lutikanmyrkkyä?
— Ehkä, jos kerran lääkäri olette. Vaan älkää vaivatko itseänne. Minä voin lähettää mieheni hakemaan… Fedja! — sanoi mustatukka kokonaista oktaavia matalammalla äänellä. — Fedja! Etkö herää, aasi! Nouse ylös ja mene kehyksen taa… Lääkäri on niin ystävällinen, että tarjoo meille persialaista pulveria.
"Fedjan" läsnäolo oli minulle masentava uutinen. Olin kuin puulla päähän lyöty. Mieleni valtasi tunne, jota varmaankin tuntee pyssyn hana, kun se ei laukea. Minun oli niin paha olla, että kun Fedja tuli esille, olin vähällä kiljaista. Hän oli kookas, kuivettunut, viisissäkymmenissä oleva mies.
— Olette erittäin ystävällinen, tohtori, — sanoi hän ottaen kädestäni laatikon ja kadoten kehyksen taa. — Kiitos! Teidätkin taisi tavata lumipyry?
— Niin teki! — murahdin minä painautuen sohvalle ja vedin kiukustuneena turkin korvilleni. — Niin teki!!
— Vai niin! Sinotshka, nenälläsi livistää lude! Anna minä tapan…
— Tapa vain, — naurahti Sinotshka. — Etpäs saanutkaan kiinni!
Kenraali on olevinaan, muttei pidä puoliaan luteelle…
— Sinotshka, vieraan läsnäollessa… (huokaus). — Aina sinä vain… jumaliste…
— Siat, eivät anna nukkua! — ärhentelin minä suutuksissani.
Kohta vaikenivat puolisot. Sulin silmäni ja koetin pakottaa itseäni uneen. Kului puoli tuntia, kului kokonainen, vaan unta en saanut. Viimein alkoivat puolisotkin riidellä nahistaa.
— Ihme ja kumma, ettei persialainen pulverikaan auta! — ärisi Fedja. — Niitä on sen syöttiläitä kuin sumua! Tohtori! Sinotshka käski teiltä kysymään, miksi luteet haisevat niin ilettävälle?
Syntyi keskustelu. Puheltiin luteista, ilmoista, Venäjän talvesta ja lääketieteestä, josta minulla oli yhtä paljo tietoa kuin Fedjalla ja Sinotshkalla giraffin metsästyksestä. Sitte puheltiin Edisonista.
— Älä sinä, Sinotshka, yhtään kainostele. Onhan hän tohtori! — kuulin keskustelun päätyttyä heidän supattelevan. — Kysy vain kursailematta. Sherwentsow ei osannut auttaa, mutta tämä ehkä tekee sen…
— Kysy itse! — supatti Sinotshka.
— Tohtori, — kysyi sitte Fedja, — miksi vaimoltani aina ahdistaa rintaa? Rykii ja röhisee toisinaan ihan tikahtuakseen…
— Siitä olisi pitkältä selittämistä. Ei sitä noin tuostaan… — koetin estellä joutumastani kiinni valheesta.
— Mitä sitte, jos on pitkältä? On tässä aikaa eikä toisekseen nukkumisestakaan tule mitään. Tutkikaapa, veikkoseni, tosiaankin. Nähkääs, tähän asti on häntä hoitanut Sherwentsow. Se on hyvä mies, mutta en minä siihen oikein luota. Näen, ettei teitä haluta, vaan tehkää kuitenkin mielikseni! Sillä aikaa kun te tutkitte, menen minä käskemään, että panisivat teekeittiön kiehumaan.
Fedja työnsi tohvelit jalkaansa ja läksi. Menin kehysaidakkeen taa. Sinotshka istui leveän sohvan laidalla tyynyjen välissä ja piteli toisella kädellään kiinni pitsikauluksestaan.
— Näyttäkää kieli! — aloin minä istuutuen hänen eteensä ja kulmiani rypistellen.
Hän näytti kielensä ja naurahti. Se oli yhtä punanen kuin muillakin ihmisillä. Sitte aloin etsiä valtasuonta.
— Hm — murahdin minä, vaikka en sitä löytänytkään.
En muista, mitä kysymyksiä vielä tein, mutta tutkimusteni lopulla olin niin hölmistynyt, etten enää osannut virkkaa mitään.
Viimein istuin Fedjan ja Sinotshkan seurassa teetä juoden ja koetin hikoilla kokoon reseptiä, jonka sitte laadinkin kaikkien lääketieteen sääntöjen mukaisesti näin:
Rp: Sic transit 0,05 Gloria mundi l,00 Aque destillatae 0,1 Kahden tunnin kuluttua ruokalusikallinen. Rva Sjelowalle. T:ri Saitsew.
Kun aamulla otin hyvästejä ainiaaksi näiltä uusilta tuttaviltani, piti Fedja kiinni nuttuni napista ja sanoi kultakolikkoa tarjoten:
— Teidän pitää ottaa! Olen tottunut maksamaan kelpo avusta. Te olette saaneet lukea ja työskennellä. Tietonne maksavat teille verisiä hikihelmiä!! Kyllä minä ymmärrän!
Ei auttanut muuta kuin ottaa.
Näin vietin yöni yleisin piirtein kuvaten. En käy kertomaan tunteitani, kun minut sitte osotettiin syytettyjen penkille. Sanon vain, että kalpenin ja ällistyin, kun näin tuhansien silmien tähtäilevän minuun ja että pidin itseäni menneenä miehenä, kun näin valamiesten juhlallisen vakavat naamat. Mutta ei riitä sanat kuvaamaan kauhistustani, ettekä te kykene sitä käsittämään, kun nostettuani silmäni ylös, näin punasella veralla peitetyn oikeuspöydän takana prokuraattorin paikalla — Fedjan! Hän näytti jotain kirjottavan. Katsoessani häneen muistui mieleeni luteet, Sinotshka, taudin tutkiminen ja tunsin kuin olisi kaikki pohjoisnavan kylmä raadellut selkäpiitäni. Päätettyään kirjotuksensa katsahti hän minuun. Alussa hän ei minua tuntenut, mutta sitte hänen silmäteränsä laajenivat, alaleuka arveluttavasti tutisi, kädet vapisivat. Vakavasti nousi hän seisaalleen ja hänen katseensa muuttui yhä murheellisemmaksi. Minäkin vaistomaisesti nousin pystyyn…
— Syytetty, sanokaa nimenne ja kotipaikkanne oikeudelle j.n.e., — alotti tuomari.
Prokuraattori kävi istumaan ja joi lasin täyden vettä. Kylmää hikeä herneili hänen otsallaan.
— Nyt se löyly alkaa! — ajattelin. — Loppu tuli!
Kaikesta päättäen näytti prokuraattori aikovan panna minut uuteen syytteeseen.
Mutta täytyy jo lopettaa. Kirjotan tätä käräjätalossa päivällisloman aikana. Kohta alkaa prokuraattori puheensa. Mitenkähän käynee?