MOKOMAA VÄKEÄ!
— Stop tykkönään, en tilkkaakaan enää juo tästä lähtien! Ei, vaikka mikä! On jo aika tulla järkiinsä. Työtä täytyy tehdä lujasti ja ahertaa. Jos kerran palkkaa himoitset, niin tee työtä rehellisesti, uutterasti ja omantunnon mukaisesti lepoa ja untakin halveksien. Renttuileminen pois! Ilmaiseksi olet rahoja ansainnut, vaan se ei ole hyvin, ei totisesti ole hyvin…
Luettuaan itselleen vielä jonkun aikaa tällaista lakia alkaa ylikonduktööri Podtjagin tuntea vastustamatonta työ-intoa. Vaikka kello käy jo kolmatta yöllä, herättää hän alikonduktöörit ja menee niiden kanssa vaunuihin tarkastamaan lippuja.
— Liput, olkaa hyvä! — komentaa hän iloisesti saksiaan naksutellen.
Uniset ihmiset liikahtelevat vaunun hämärässä, pudistelevat päätään ja ojentavat lippunsa.
— Näyttäkää liput! — sanoo hän eräälle toisen luokan matkustajalle, laihalle, luisevalle miehelle, joka on kietoutunut turkkiin ja peitteeseen ja jonka ympärillä on tyynyjä läjittäin. — Lippunne!
Laiha mies ei vastaa. Hän vetelee sikeätä unta. Ylikonduktööri liikahuttaa häntä olkapäästä ja toistaa kärsimättömästi:
— Lippunne!
Matkustaja liikahtaa, avaa silmänsä ja tuijottaa kauhistuneena
Podtjaginiin.
— Mitä? Kuka? Häh?
— Puhuttelen teitä ihmisellisesti: näyttäkää lippunne! Olkaa hyvä!
— Herra siunatkoon! — voihkaa laiha mies surkein naamoin. — Herra hyvästi varjelkoon! Minua vaivaa leini, kolmeen yöhön en ole nukkunut, vartavasten otin morfinia, että saisin unta, vaan te siinä lippuinenne… Tämähän on raakaa, epä-inhimillistä! Jos tietäisitte mikä tuska minun on saada unta, niin ette häiritseisi minua mokoman tähden. Sydämetöntä, järjetöntä! Ja senkö tarvis sitä lippua nyt tuli! Typerää!
Podtjagin ajattelee, loukkautuako vai ei ja lopulta päättää loukkautua.
— Älkää kiljuko täällä! Ei tämä ole kapakka! — sanoo hän.
— Kapakassa ovat ihmiset toki armeliaampia — rykii matkustaja. — Ota nyt ja koeta nukahtaa uudestaan! Vaan kummallisinta on se, että olen matkustellut ulkomaat ristiinrastiin, vaan ei kukaan ole tullut lippua kyselemään, mutta täällä muuna työnään ihan kuin lempo käsipuolista kulettelisi.
— No, matkustakaa sitte ulkomaille, kun siellä on niin hyvä olla.
— Hyi, häpeä, herraseni! Eikö se jo riitä, että täällä tapetaan matkustajat häkään, huonoon ilmaan ja vetoon, vaan tahdotaanko, hiisi vieköön, vielä viimeistää muodollisuuksilla. Lippu muka pitää näyttää! Sepä vasta on intoa! Jos vielä se pitäisi näyttää tarkastuksen vuoksi, niin tekisihän sen, vaan kun puoli junaa kulkee lipuitta!
— Kuulkaapas, herra! — sävähtää Podtjagin. — Ellette te lakkaa kiljumasta ja häiritsemästä yleisöä, niin olen minä pakotettu poistamaan teidät junasta ensi asemalla ja teettämään pöytäkirjan tästä tapauksesta.
— Hävytöntä! — kuuluu yleisöstä. — Antakaa sairaan olla rauhassa!
Säälikää toki!
— Itsehän he riitelevät, — arastelee Podtjagin. — Olkoon, en tahdo lippua. Olipa miten hyvänsä, mutta tiedättehän te itsekin, että virkani vaatii sitä… Ellei virka vaatisi, niin olisi toinen juttu… Saatte kysyä vaikka asemapäälliköltä ja kysykää keneltä tahansa…
Podtjagin kohauttaa olkapäitään ja poistuu sairaan luota. Alussa hän tuntee itsensä loukkaantuneeksi, mutta kulettuaan parin kolmen vaunun läpi alkaa hän tuntea ylikonduktöörin rinnassaan levottomuuden oireita, jotka ovat omantunnon soimauksen sukua.
"Eihän sitä sairasta olisi tosiaankaan tarvinnut herättää", — ajattelee hän. — "Mutta ei se minun syyni ole… Luulevat, että minä yltäkylläisyydestä ja muun työn puutteesta puuhailen, vaan eivät näe, että virkavelvollisuus vaatii sitä. Elleivät usko, niin tuon heille asemapäällikön."
Asema. Juna seisoo viisi minuuttia. Vähää ennen kolmatta soittoa saapuu mainittuun toisen luokan vaunuun Podtjagin. Hänen jälestään tulee punalakkinen asemapäällikkö.
— Se oli tämä herra, — alkaa Podtjagin. — He sanoivat, ettei minulla ole täyttä oikeutta pyytää heiltä lippua ja… ja loukkautuvat. Pyydän teitä, herra asemapäällikkö, selittämään heille, vaadinko minä lippua viran puolesta tai turhanpäiten. Herra, — sanoo Podtjagin laihalle matkustajalle. — Herra hoi! Kysykää nyt asemapäälliköltä, ellette minua usko.
Sairas vavahtaa kuin isketty, avaa silmänsä ja surkeasti vääristynein kasvoin retkahtaa sohvan selkämää vasten.
— Taivasten tekijä! Otin vartavasten toisen pulverin ja parhaiksi pääsin nukuksiin, kun se on taas… taas siinä! Minä rukoilen, säälikää minua ja armahtakaa!
— Te voitte nyt puhua herra asemapäällikölle. Onko minulla täysi oikeus pyytää lippua vai ei?
— Tämä on kauheaa! Ottakaa lippunne, tässä on, ottakaa, ottakaa! Ostan vielä viisi lippua lisää, kunhan vaan annatte minun kuolla rauhassa. Ettekö koskaan ole itse olleet sairas? Voi tunnottomia ihmisiä!
— Tuo on suorastaan raakaa ivaa! — vihottelee eräs sotilaspukuinen herra. — Muuksi en voi katsoa moista tunkeilemista.
— Antakaa hänen olla, — murahtaa asemapäällikkö ja nykäsee ylikonduktööriä hihasta.
Podtjagin viskoo olkapäitään ja poistuu verkkaan asemapäällikön jälestä.
"Ota sitte ja kelpaa niille! — murahtelee hän. — Juuri häntä varten kutsuin asemapäällikön, että käsittäisi, mistä on kysymys ja rauhottuisi, vaan jokos! Haukkumaan rupeaa!"
Toinen asema. Juna seisoo kymmenen minuuttia. Vähää ennen toista soittoa, kun Podtjagin seisoo puhvetissa ja juo seltterivettä, tulee hänen luokseen kaksi herrasmiestä, toinen insinööri, toinen upseerin puvussa.
— Kuulkaas, ylikonduktööri! — sanoo insinööri hänelle. — Teidän käytöksenne sairasta matkustajaa kohtaan on herättänyt inhoa kaikissa silminnäkijöissä. Minä olen insinööri Pusitski ja tämä… herra eversti. Jollette te tule pyytämään anteeksi matkustajalta, niin teemme me teistä valituksen liikennepäällikölle, joka on meidän hyvä tuttavamme.
— Hyvänen aika, minähän vain… te tuota… — koetti Podtjagin puolustaida.
— Emme huoli selityksistänne, mutta vastaamme, että jollette te pyydä anteeksi, niin me otamme matkustajan puolustettavaksemme.
— Olkoon menneeksi, minä… minä pyydän.
Mietittyään sanat, joilla pyytäisi anteeksi ja jotka tyydyttäisivät sairasta matkustajaa eivätkä alentaisi hänen omaa arvoaan, tulee Podtjagin vaunuun.
— Herra! — virkkaa hän sairaalle. — Kuulkaa herra!
Sairas vavahtaa ja kavahtaa ylös.
— Mitä?
— Minä tuota… että tuota… Älkää huoliko loukkaantua.
— Oooh… vettä! — läähättää sairas ja tarttuu sydämeensä. — Otin kolmannen morfinipulverin, nukahdin ja… taas! Hyvä Jumala, milloinka päättyy tämä kidutus?
— Tuota… antakaa anteeksi.
— Kuulkaa, jättäkää minut seuraavalle asemalle… En jaksa enää kärsiä… Minä… minä kuolen!
— Tämä on inhottavaa, konnamaista! — kuuluu yleisöstä! — Laputtakaa tiehenne täältä, ulos! Te saatte maksaa häpeämättömän raakuutenne! Ulos!
Podtjagin heiluttaa kättään, huokailee ja poistuu vaunusta. Hän menee palvelusmiehistön vaunuun, istuu uupuneena pöydän ääreen ja valittelee:
— Mokomaa väkeä! Koetelkaa kelvata sille! Palvele nyt sitte ja tee työtä ja uurasta. Väkisinkin sylkäsee kaikelle ja rupeaa juomaan. Kun ei tee mitään — ovat vihaisia, vaan jos tekee jotain — sittenkin vihottelevat… Täytyy juoda!
Podtjakin kiskoo yhteen vetoon puoliputelia viinaa eikä sen koommin enää ajattele uurastamista, velvollisuutta eikä rehellisyyttä.