HAUDALLA.
Eräänä kauniina aamuna haudattiin kolleginasessori Kiril Iwanowitsh Wawilonowia, joka oli kuollut kahteen meidän isänmaassamme hyvin levinneeseen tautiin: vaimon häjyyteen ja alkoholismiin. Kun hautajaissaatto läksi kirkolta hautausmaalle, otti eräs vainajan virkatovereista, muuan Poplawski, ajurin, jolla riensi ystävänsä Grigori Petrowitsh Sapoikinin luo. Nuoreksi mieheksi oli tämä jo verrattain populaari. Hän oli näet harvinaisen lahjakas puhuja, joka häissä, hautajaisissa y.m. juhlatilaisuuksissa valmistamatta lasketteli kuin aikamies. Ja hän voi pitää puheen milloin tahansa: unenpöpperössä, nälänkuoliaana, sikahumalassa ja kuumeen kourissa. Hän valoi vetenä sanoja ja hän puhui aina kauniisti ja niin kauan, että toisinaan, varsinkin kauppiaiden häissä, oli kutsuttava poliisi häntä asettamaan.
— Piti pistäytyä luoksesi, — sanoi Poplawski tavatessaan tämän kotona. — Pane heti paikalla päällesi ja joudu matkaan! Erästä meikäläistä hilataan juuri toiseen maailmaan ja haudalla pitää tietysti hyväisiksi puhe pitää… Sinussa on kaikki toivo. Jos olisi kuollut joku vähäpätöinen, niin emme olisi sinua vaivanneet, vaan tämä on sihteeri, kanslian pääpylväs melkein. Semmoisen pomon haudalla sietää vähän puhua.
— Vai sihteeri! — virkkoi Sapoikin haukotellen. — Sekö juoppo?
— Se sama. Bliniä saadaan, haukattavaa kaikellaista… ajuristasi maksetaan. Joudu veikkonen! Anna haudalla tulla kuin parhaan Ciceron suusta.
Sapoikin suostui mielellään. Hän karhisti tukkansa pörrölleen, rypisti naamansa totiseksi ja läksi.
— Minä tunsin sen sihteerin, — sanoi hän kärryihin istuutuen. —
Lurjus ja suuri sika!
— Ole, veikkonen, vainajista tuolla tavoin puhumatta!
— Tosiaankin — aut mortuis nihil bene — heittiö se sittenkin oli.
Vähän ajan kuluttua saavuttivat he saaton ja liittyivät siihen. Arkkua kannettiin niin hitaasti, että he ehtivät matkalla pistäytyä kolmisen kertaa ravintolassa ottamassa pienet tuikkarit vainajan muistoksi.
Hautausmaalla toimitettiin sielumessu. Anoppi, vaimo ja käly itkivät kovasti, kuten kaunis tapa vaatiikin. Huudahtipa vaimo arkkua hautaan laskettaessa: "päästäkää minutkin hautaan!", mutta sinne hän ei kuitenkaan mennyt luultavasti siitä syystä, että eläke muistui mieleen. Kun aika tuli, astui Sapoikin esiin, loi katseen saattoväkeen ja alkoi:
— Uskommeko, mitä näemme ja kuulemme? Eikö tämä hauta, nuo itkusta menehtyneet kasvot, kyyneleet ja valitukset ole vain kauheaa unta? Oo ei, ne eivät ole unta ja meidän näkömme ei meitä petä! Hän, jonka vielä äsken näimme keskuudessamme reippaana, nuorekkaan terveenä ja raittiina, joka vielä äsken meidän nähtemme väsymättömän mehiläisen tavoin kuletti mettään valtakunnallisen hyvän järjestyksen yhteiseen pesään, hän, joka… hän juuri on nyt tomuksi muuttunut. Synkkä kalma on niittänyt hänet meiltä pois juuri silloin, kun hän, huolimatta korkeasta ijästään, oli voimiensa parhaassa kukoistuksessa ja täynnä suuria toiveita. Tappio on korvaamaton! Kuka sen meille korvaa? Kunnon virkamiehiä on meillä paljo, mutta Prokofi Osipitsh oli laatuaan ainoa. Sisintä sydäntään myöten täytti hän aina ja rehellisesti velvollisuutensa, ei säästänyt voimiaan, yöt valvoi, oli vaatimaton, lahjomaton… Hän vihasi niitä, jotka yleisten etujen vahingoksi koettivat häntä lahjoa, jotka houkuttelevilla elämän mukavuuksilla koettivat järkyttää hänet pois velvollisuuden ja oikeuden tieltä. Me näimme, miten Prokofi Osipitsh auliisti jakeli pienen palkkansa köyhimpien toveriensa kesken ja kauniina todistuksena siitä näemme tässä hänen antimistaan eläneiden leskien ja orpojen kyyneleet, kuulemme heidän valituksensa. Uskollisena virkansa velvollisuuksille ja hyvien töittensä kaunistamana hän ei välittänyt elämän iloista eikä edes pyrkinyt avioliiton onnen osallisuuteen. Me tiedämme, että hän viimeiseen päiväänsä saakka pysyi naimattomana. Ken meistä voi astua hänen sijalleen hänen laisenaan toverina? Minä näen vieläkin hänen parrattomat kasvonsa, jotka meille sulaa hyvyyttä hymyilivät, kuulen vieläkin hänen pehmeän, ystävällisen äänensä soinnun. Rauha tomullesi, Prokofi Osipitsh! Nuku rauhassa, jalo, kunnon työmies…
Sapoikin yhä vain jatkoi, mutta kuulijat alkoivat keskenään suhkia. Puhe oli kaikkien mieleen, se sai monet kyyneltymään, mutta siinä oli paljo omituista. Ensiksikin oli käsittämätöntä, miksi puhuja nimitti vainajaa Prokofi Osipitshiksi, koska hänen nimensä oli Kiril Iwanowitsh. Toiseksi kaikki tiesivät, että vainaja oli koko ikänsä käynyt sotaa laillisen vaimonsa kanssa, joten häntä ei voinut sanoa naimattomaksi. Kolmanneksi hänellä oli ruskea, tuuhea parta, joka ei ikänään ollut veistä nähnyt ja sen tähden tuntui omituiselta, miksi puhuja sanoi vainajan kasvoja parrattomiksi. Kuulijat olivat ymmällä, katselivat toisiinsa ja kohauttelivat olkapäitään.
— Prokofi Osipitsh! — jatkoi puhuja haltioissaan hautaan katsoen. — Sinun kasvosi eivät olleet kauniit, päinvastoin rumat, sinä olit tuima ja ankara, mutta me tiesimme, että tämän näennäisen kuoren alla sykki lämmin ja rehellinen sydän…
Nyt alkoivat kuulijat nähdä jotain omituista itse puhujassakin. Hänen katseensa kiintyi yhteen kohtaan, hän muuttui levottomaksi ja itsekin kohotteli olkapäitään. Äkkiä hän vaikeni ja äimistyneenä katsoi Poplawskiin.
— Kuulehan, hän elää! — sanoi hän kauhusta vavisten.
— Kuka?
— Prokofi Osipitsh! Tuollahan hän seisoo hautapatsaan vieressä!
— Eihän se hän olekaan kuollut, vaan Kiril Iwanitsh!
— No mutta sinä sanoit, että teiltä kuoli sihteeri?
— Kiril Iwanitsh juuri olikin sihteeri, sinä, hölmö, olet sotkenut asian. Prokofi Osipitsh oli tosin ennen meillä sihteerinä, mutta hänet siirrettiin meiltä jo toissa vuonna uuteen virkaan.
— Lempo teistä tolkulle pääsköön!
— No mitä sinä pysähdyt? Jatka vain!
Sapoikin katsahti uudelleen hautaan ja alkoi jatkaa keskeytynyttä puhettaan. Erään hautapatsaan luona seisoi tosiaankin Prokofi Osipitsh, vanha sileänaamainen virkamies. Hän tuijotti puhujaan synkkänä kuin ukkospilvi.
— Senkö vimmattu sinut sillä tavoin opetti puhumaan! — nauroivat toverit hänelle haudalta poistuessaan.
— Hyvin tyhmästi, — murisi Prokofi Osipitsh puhujalle. — Teidän puheenne olisi kyllä mennyt mukiin vainajalle, mutta elävälle se oli sulaa pilaa! Voiko nyt sillä tavoin puhua? Lahjomaton, ainoa laatuaan… Elävästä ihmisestä sanottuna se on suorastaan pilantekoa! Ja kuka teitä, hyvä herra, käski lavertelemaan minun naamastani. Jos se on ruma, niin olkoon, mutta mitä varten sitä piti toitottaa koko maailman kuullen? Se on loukkaavaa!
SE El OLLUTKAAN HÄN.
— Kertokaapa jotain, Pjotr Iwanitsh! — pyysivät neidit.
Eversti kierrälti harmaita viiksiään, rykäsi ja alkoi:
— Se tapahtui v. 1843. Rykmenttimme majaili Tshenstohowin luona. Huomatkaa, hyvät naiset, että silloin oli ankara talvi, ei kulunut päivääkään, ettei joku vahtisotilas olisi palelluttanut nenäänsä tai ettei pyry olisi tukennut teitä. Pakkanen alkoi paukkua syyskuussa ja sitä kesti ihan huhtikuuhun asti. Siihen aikaan, pyydän saada huomauttaa, minä en näyttänyt näin vanhalta ja kuivettuneelta rangolta kuin nyt, vaan minä, hyvät neitoset, olin reilu poika, posket verevät, sanalla sanoen komea mieheksi… Kiekailin ja pöyhistelin kuin riikinkukko, annoin rahan huilata puoleen jos toiseenkin eikä yhdelläkään muulla luutnantilla ollut niin ihastuttavia viiksiä kuin minulla. Ei tarvinnut kuin iskeä silmää, kilauttaa kannuksilla ja pyöräyttää viiksiä, niin kopeinkin kaunotar lauhkeni lampaaksi. Olin hirveän naisiin menevä ja jos, hyvät neidot, rupeaisin luettelemaan tuttuja puolalais- ja juutalaistyttöjä, niin uskallanpa teille huomauttaa, ettei sitä lukua merkitsemään numerot riittäisi. Lisätkää vielä tähän, että olin rykmentin adjutantti, osasin mainiosti masurkkaa ja naimisissa äärettömän viehättävän kaunottaren kanssa. Rauha hänen tomulleen!
Adjutantin toimi vaati minua usein liikkumaan ympäri seutua. Milloin olin heinän tai kauran ostossa, milloin möin puolalaisille ja juutalaisille rykmentistä erotettuja hevosia, mutta useimmin, neitoseni, tein virkamatkoja mennäkseni vain tervehtimään puolattaria tai lyömään korttia jonkun rikkaan kauppiaan luo. Kerran yöllä joulupäivää vasten matkustin Shewelkin kylään virkatoimissa. Ilma, sen vakuutan teille, oli kauhea. Pakkanen paukkui ja äyski niin, että hevosetkin olivat tukehtua, minä ja kyytimieheni muutuimme puolessa tunnissa jääpuikoiksi. Pakkasen vielä kyllä voi kestää, mutta, ajatelkaas, että puolitiessä nousi äkkiä vimmattu pyry. Valkoiset ryöpyt ulvoivat ja piehtaroivat kuin paha jumalanpalveluksen edellä, myrsky voihki niinkuin siltä olisi vaimo ryöstetty, tie katosi umpeen…
— Herra luutnantti, olemme eksyneet tieltä, — sanoo kyytimies.
— Lempo vieköön! Mitä sinä sitte olet töllistellyt? Anna mennä suoraan, tottapahan aikaa myöten jollekin asunnolle tullaan!
No niin, sitte sitä ajettiin, ajettiin, kulettiin ja kierrettiin, kunnes puoliyön tienoossa hevosemme tupsahtivat muistaakseni kreivi Bajadlowskin talon porttia vasten. Puolalaiset ja juutalaiset ovat minusta sama kuin piparuutti ruuan päälle, mutta totta puhuen alempi puolalainen aatelisto on vierasvaraista väkeä ja tulisempaa naista ei ole kuin tämän kansan tyttäret… Meidät päästettiin sisään… Itse kreivi asui tällöin Parisissa ja meidät otti vastaan hänen voutinsa Kasimir Haptsinski. Eipä kulunut tuntiakaan, kun jo istuin voudin asunnossa, simanoin hänen vaimonsa kanssa, join ja löin korttia. Voitettuani jonkun verran ja juotuani hyvänlaisesti pyysin päästä levolle. Kun voudilla ei ollut tilaa omissa huoneissaan, vietiin minut erääseen huoneeseen kreivin puolelle.
— Pelkäättekö näkyjä? — kysyi vouti saatettuaan minut huoneeseen, jonka seinän takana oli suuri, kylmä sali.
— Onkos niitä sitten täällä? — kysyin kuullen, miten kumea kaiku salissa kertoi sanani.
— En tiedä, — naurahti hän, — mutta minusta tuntuu, että tämä on mitä otollisin paikka näyille ja pahoille hengille.
Olin pistänyt liiviini vahvanlaisesti, jonka vuoksi olin päissäni kuin neljäkymmentä tuhatta suutaria yhteensä, mutta täytyy tunnustaa, että äskeinen tieto sai minut kylmästä kouristumaan. Hiisi olkoon, ennen sata tsherkessiä kuin yksi näky! Mutta tyytyä täytyi, riisuuduin ja kävin levolle. Kynttelin valo tuskin riitti valostamaan seiniä, hyvät neitoset, ja niillä riippui esi-isien kuvia, toinen toistaan julmemman näköisiä, iänikuisia aseita, metsästystorvia ja muuta moskaa. Haudan hiljaisuus vallitsi, vierushuoneessa vain elämöi rottia ja huonekalut ruskivat kuivuuttaan. Ikkunan takana oli jotain hirmuista… Viima ulvoi kuolinvirttä, puut nääntyivät itkien ja valittain. Jokin lemmon kapine, arvattavasti paalu, jyskytti kiivaasti ikkunaan. Lisätkää tähän kaikkeen vielä, että pääni pyöri yhtenä hurinana ja pään kanssa koko maailma… Kun suljin silmäni, tuntui kuin sänkyni olisi kieppunut avaran salin ilmassa ja lasketellut kuperkeikkaa kilpaa henkien kanssa… Pelkoa poistaakseni sammutin ensi työkseni kynttelin, koska autio huone tulen valossa on kahta kaameampi kuin pimeässä.
Kolme neideistä, jotka kuuntelivat everstin kertomusta, hiihättivät tuolejaan lähemmä kertojaa ja katsoa nalittivat häneen silmää väräyttämättä.
— No niin, — jatkoi eversti, — yritykseni saada unta raukenivat turhiin. Milloin kummitteli rosvo ikkunassa, milloin olin kuulevinani supatusta, milloin taas tunsin jonkun koskettavan olkapäähäni ja yleensä kaikki oli yhtenä mylläkkänä, kuten tavallista, kun hermot ovat jännityksessä. Mutta, ajatelkaas hyvät neitoset, että keskellä tätä äänien ja näkyjen myllerrystä kuulen aivan selvään kopsetta, joka syntyi tohveleista. Kuuntelen henkihieverinä ja tiedättekö mitä? Kuulen jonkun lähenevän huoneeni ovea, rykäisevän ja avaavan sen…
— Ken siellä? — kysäsin päätäni nostaen.
— Minä se vain olen… älä pelkää! — vastaa naisen ääni.
Läksin ovelle. Kului tuokioinen ja minä tunnen, miten kaksi naiskättä pehmeät kuin haahkan untuvat laskeutuu olkapäilleni.
— Minä rakastan sinua… olet minulle elämääni kalliimpi, — sanoi naisen soinnukas ääni.
Tunsin kuumaa hengitystä poskellani… Unohtaen myrskyn, näyt ja maailman, otan häntä kiinni vyötäreiltä. Mikä vartalo! Semmoisia valmistaa luonto vain erityisestä tilauksesta kerran kymmeneen vuoteen. Solakka aivan kuin sorvattu, lämmin ja hento kun lapsen henkäys! En voinut pidättää itseäni, syleilin lujasti… Huulemme sulivat pitkään suuteloon ja vannon kautta kaikkien maailman naisten, että tuon suutelon muistan hautaani saakka.
Eversti vaikeni, joi puolen lasia vettä ja jatkoi sitte matalammalla äänellä:
— Kun seuraavana aamuna katselin ulos, näin pyryn yhä yltyneen. Mahdoton oli jatkaa matkaa. Koko päivän sain istua voudin luona, juoda ja peitoa korttia… Illalla menin taas autioon taloon, jossa täsmälleen sydänyöllä syleilin samaa vartaloa… Niin, neitoseni, ellei olisi tätä lemmenkohtausta ollut, olisin kuollut ikävästä.
Eversti huokasi ja nousi kävelemään pitkin lattiaa.
— No, — entä sitte? — kysyi eräs neideistä kalpeana uteliaisuudesta.
— Eipähän mitä… Seuraavana päivänä olin jo matkalla…
— No ken sitte oli se nainen? — kysyivät neidit ymmällä.
— Arvaahan sen!
— Se on mahdotonta…
— Se oli minun vaimoni!
Kaikki kolme naista ihan lekahtivat ja ällistyneinä tuijottivat everstiin.
— Mitä… mitenkä niin? — kysyivät he.
— Hyvänen aika, mitäs merkillistä siinä on, — sanoi eversti olkapäitään kohauttaen. — Olen kai minä selvästi kertonut. Minä matkustin Shewelkiin vaimoni kanssa… Hän nukkui viereisessä huoneessa… Selvä juttuhan se on!
— Mmm… — murisivat neidit tyytymättöminä. — Aloitte hyvin, mutta lopetitte tyhjällä… Vaimo… Höpsin köpsin, kaikkea muuta kuin hauskaa eikä ollenkaan sukkelaa…
— Hahhah! Siis teidän mielestänne sen ei olisi pitänyt olla laillinen vaimoni, vaan joku muu! Aijai, tyttöset, tyttöset! Jos te jo nyt noin ajattelette, niin miten sitte kun naimisiin joudutte!
Neidet joutuivat hämilleen eivätkä hiiskuneet mitään. He istuivat nenät kippurassa murjottaen ja alkoivat ääneen haukotella… Illallispöydässä eivät he syöneet mitään ja olivat ääneti.
— Ei, se oli hävytöntä! — sanoi viimein eräs heistä. — Miksi sitte kertoa ollenkaan, jos se niin päättyi? Jonninjoutava kertomus, hölynpölyä koko juttu!
— Alotitte niin lupaavasti ja sitte yht'äkkiä keskeytitte… — lisäsi toinen. — Pilantekoa eikä mitään muuta.
— No, no, no… minä vaan hieman kujeilin, — sanoi eversti. — Älkää suuttuko, neitoset, kujeilinhan minä vain… Se ei ollutkaan minun vaimoni, vaan voudin…
— Niinkö?!
Neitoset heti istuutuivat, heidän silmänsä säihkyivät. He siirtyivät everstin viereen ja täyttäen hänen lasinsa olivat hukuttaa hänet kysymyksillä… Ikävä katosi, katosi kohta illallinenkin, sillä neidit alkoivat syödä aika vauhtia.